Muita, joilla peruspiirteenä jatkuva murehtiminen? Aina joku ongelma tai asia, joka vie kaiken energian

Kyllä. Johtuen ihan lapsuudesta. Jossa stressi tartutettiin lapsiin. Oli yksinhuoltaja ja murheet kaatuivat lasten päälle. Jos lapsi on vastuuntuntoinen se saattaa ottaa harteilleen liikaa kantaakseen. Näin kävi minulla ja olen aina murehtinut kaikkea. Vaikka tiedän että kaikki on hyvin. 

Minä. Masennus ruokkii tuon oireen potenssiin kymmenen. Kokemusta on.

Niin tuttua. aina kun yrittää olla murehtimatta ja ajatella positiivisesti niin joku kuolee tai tapahtuu jotain kamalaa. Taidan olla kirottu.

Keksin aina jotain uutta murehdittavaa. Vaikka asiasta, mikä ei ehkä ole edes ongelma, mutta maalailen silti piruja seinille... Raskasta.

Ahdistuksen omahoito mielenterveystalo.fi

Valitettavasti minäkin murehdin jatkuvasti kaikkea enkä osaa lopettaa. Tämä haittaa aika paljon elämääni. Voiskohan lääkäristä saada apua? En kuitenkaan haluaisi käydä ainakaan jatkuvalle lääkitykselle.. Ja jottei omissa murheissa olisi tarpeeksi, niin murehdin toisten puolesta, kuten vanhempien ja siskon.

Mä en edes halua murehtia ja aina ajattelen, että ei ikinä enää ja nyt on kaikki hyvin. Kunnes piakkoin taas joku uusi asia saa valtavat mittasuhteet ja taas pelätään pahinta. En jaksa tätä enää, miksi en saa olla onnellinen?

Täällä murehtija. Masennus diagnosoitiin jo nuorena, nyt olen 3 vuotta syönyt lääkkeitä ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin. Näin käy "selviytyjille", jotka painaa ja jättää itsensä hoidattamisen. Itse murehdin rahasta.

Mä myös pelkään aina kaikista pahinta vaihtoehtoa. Jos menen mammografiaan tai papa-kokeeseen, niin pelkään syövän paljastumista niin paljon etten pysty elämään lähellekään normaalisti ennen kuin saan vastauksen. Kokeen jälkeen pelkään puhelinsoittoa, koska mietin että nyt pyydetään lisätutkimuksiin jne. Vaikka menisin siis oireettomana seulontatutkimukseen. En uskalla mennä normaaliin  rutiini-verikokeeseen esim. työterveyshuollossa, koska pelkään, että löytyykin esimerkiksi joku todella poikkeava löydös ja joudun lisätutkimuksiin yms. Ei todellakaan ole tämmöinen enää normaalia. Olen 49-v, en mikään nuori ja kokematonkaan. Onko muilla ollut tämmöistä?

Mulla on ollut tuota samaa. Olen ollut masentunut jaksoittain koko elämäni ajan. Mulla masennus ilmenee juuri ahdistuneisuutena ja itsensä tarkkailulla, ei niinkään vain apeutena. Lääkkeitä olen käyttänyt vuosia ja kun  olen lopettanut ne jokin aika sitten, niin olen pikkuhiljaa huomannut ilmiön taas nostavan päätään. Nyt jollain tavoin osaan järkeistää asioita ja ajattelen, että oma mieleni vaan suurentelee ja tämäkin menee ohi. 

Vierailija kirjoitti:

Mä myös pelkään aina kaikista pahinta vaihtoehtoa. Jos menen mammografiaan tai papa-kokeeseen, niin pelkään syövän paljastumista niin paljon etten pysty elämään lähellekään normaalisti ennen kuin saan vastauksen. Kokeen jälkeen pelkään puhelinsoittoa, koska mietin että nyt pyydetään lisätutkimuksiin jne. Vaikka menisin siis oireettomana seulontatutkimukseen. En uskalla mennä normaaliin  rutiini-verikokeeseen esim. työterveyshuollossa, koska pelkään, että löytyykin esimerkiksi joku todella poikkeava löydös ja joudun lisätutkimuksiin yms. Ei todellakaan ole tämmöinen enää normaalia. Olen 49-v, en mikään nuori ja kokematonkaan. Onko muilla ollut tämmöistä?

Kuulostaa niin tutulta! Ihan kuin minun kirjoittama. Tästä kai johtuukin voimakas lääkäri/sairaala jne -pelko. Ylitarkkailen kokoajan kehoani ja keksin "oireista" sairauksia. Jos minulla olisi jokin selkeä näkyvä vamma kuten murtaisin ranteeni, tätä en taas pelkäisi yhtään mennä hoidattamaan lääkäriin. Sairauksien lisäksi murehdin ja stressaan paljon etukäteen elämääni liittyviä pieniä muutoksia, jotka ovat minusta riippumattomia. Esimerkiksi jos joudun joku päivä tekemään töitä eri porukassa kuin yleensä, stressaan, vaikka kaikki olisivat tuttuja. En tiedä kauan jaksan tätä.

Hep, täällä ollaan myös samoissa tiloissa. Valitettavasti suurin osa murehtimisesta on jotenkin aiheellista vaikka ei itsestä johtuvaa ja ne hetket kun olisi tyyntä eikä tarvitsisi stressata meneekin sitten juuri ap:n mainitsemiin terveys- ym. turhiin huoliin, joissa loppujen lopuksi ei olekaan mitään pelättävää tai hätää alkuunkaan. 

Tavallaan on siis koko ajan se stressi- ja ylivireystila päällä, eikä siitä osaa enää päästää irti. Tätä on jatkunut jo kymmenisen vuotta lähes tauotta: yksi ulkomaanmatka oli välissä ja se oli elämäni onnellisin kaksiviikkoine, kun pystyin hetkeksi jättämään kaiken täysin tänne kotimaahan ja keskityin vähän aikaa vain olemiseen ja hengittämiseen etelän lämmössä.

Olen sellainen hyvin tyypillinen, tunnollinen "kympin tyttö" ollut aina ja uskon, että se on sellainen piirre joka altistaa tällaiselle, oletteko muut huomanneet samaa?

Terveyden menettämisen melko on hyvin tyypillistä ahdistuneilla. Ja masennus tietty ruokkii vielä ahdistusta.

Joskus ajateltu se on luonteenpiirre, mutta todennäköisesti ylhäältä saneltua.  Joku hoksaa ja käyttää hyväkseen.

Ihminen loukkaantuu tarpeeksi monta kertaa ja päättää ensin lakata töistä ehkä lopulta puhumastakin.

Minä. Vaikka asiat olisi kuinka hyvin löydän kyllä jotain murehtimista.

Tietty taustalla on se että moneen otteeseen rahatilanne on ollut tosi huono ja olen ollut se joka perheessä hoitaa raha-asiat. Rahapulan pelko elää aina.  

Äiti ja isä ovat kuolleet ja pelkään sitä hetkeä kun minä tai joku perheenjäsenistä tai joku muuten rakas ihminen kuolee. Olen aina joutunut kannattelemaan muita noissa tilanteissa eikä omalle surulle ole ollut tilaa.

Suren myös  muiden puolesta. Oman tyttären elämä ei mene ihan niin kuin suunniteltiin vaikka yrittää kaikkensa. Miksi jonkun täytyy aina "lyödä päätä seinään" sen sijaan että asiat vain soljuisivat mukavasti uomissaan? Suren myös sitä että toinen tytär on yhä ilman suurta rakkautta, en tiedä miten paljon se häntä itseään häiritsee mutta soisin hänellekin rakkautta elämään.

Lisäksi olen sairastunut vakavasti enkä enää ole työkelpoinen. Rahapulan lisäksi suren sitä että en ole enää se sama upea, fiksu ja aikaansaava nainen johon mieheni rakastui yli 20v sitten. Ei hän sitä koskaan sano mutta olen aivan varma että tämä on tullut/tulossa meidän väliimme. En enää kiinnosta miestäni fyysisesti kovinkaan paljoa.

Jos en murehdi muuta niin vaikka sitä että talomme on myynnissä ja nyt yhtäkkiä on tullut muutama naarmu lattiaan ja kolhu ovenpieleen. Juuri nyt - miten huono tuuri!

Olen ahdistunut, välillä masentunut ja käyn psykoterapiassa mm tästä asiasta. On vain vaikea päästä eroon huolehtimisesta vaikka järki sanoo ettei ole tarvetta