Lue keskustelun säännöt.
Olen vanhemmilleni näkymätön
19.02.2018 |
Tämä alkoi jo teininä, kun tajusin miten näkymätön olin kotonamme. Kelpasin vain taloustöihin ja kuuntelemaan äidin marinoita, mutta mitään omaa minulla ei saanut olla. Jos sain karkkia, ne piti jakaa sisarusten kesken koska muuten "kiusaan heitä", mutta taas sama ei toiminut päinvastoin. Sisareni sai kummeiltaan ihan älyttömät määrät lahjoja joka joulu, arkipyhä ja juhannus ja sain kerran omalta kummiltani barbiehameita, niin äitini oli heti jakamassa niitä sisarusten kesken. Opin näiden ehkä lapsellisiltakin kuullostavien esimerkkien takia rajattomaksi, eli en ole osannut puolustaa omaa omaisuuttani.
Kun jätin kokeet allekirjoitettavaksi keittiön pöydälle, niin ne olivat aivan rasvassa ja kahvissa ja kun suutuin siitä, niin sain kuulla olleeni hankala kakara. Todellisuudessa isäpuoleni sotki niitä tahallaan ja kerran yllätin hänet voitelemasta leipää yhden kokeeni päällä (ihan oikeasti mitä..)
Kun minulle tuli ensimmäinen seurustelusuhde, ja se päättyi siksi että poikaystäväni jätti minut parhaan ystäväni takia, niin äidilläni ja muilla oli suurena huolena poikaystäväni mielenterveys ja ongelmat sekä parhaan ex-ystäväni tilanne kotona. Kun itkin sydän särkyneenä, niin äiti käski lopettaa parkumisen tai mennä muualle, koska volinani haittaa hänen keskittymistään lukemaansa lehteen. Sitten hän kylmästi kysyi olisinko ottamassa sitä jätkää takaisin. Seuraavalla viikolla hän lohdutti vuolaatsi itkevää kaveriani "Mä en voi auttaa mutta mä voin kuunnella, kerro toki kaikki."
Näin jatkui pitkälle aikuisuuteen, kunnes yhtenä päivänä tajusin, ettei tuo ole normaalia. Vieläkin jos tulee jotain ongelmia ja yritän vaikka kertoa humalassa ahdistelevasta serkustani, niin äidin mielestä se on ihan tyyppi ja hänellä ei oo ollut mitään ongelmaa kyseisen häiskän kanssa, et mitä oikein valitan. Kun sama serkku otti äitini tulilinjalleen ja alkoi soitella keskellä yötä humalaisia puheluitaan, niin ääni kellossa muuttui mutta ei suinkaan siksi että hän olisi ymmärtänyt minua vaan siksi, että miten loukkaantunut hän on.
sitten se kysymys: onko kenelläkään muulla samaa ongelmaa vanhempiensa kanssa? Kenelläkään?
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välien katkaiseminen oli tärkeää siinä vaiheessa, kun alkoi haaveet omista lapsista. Itse vielä kestän tämän kaiken, mutta miten olisin lapsilleni selittänyt, että miksi serkut ovat tärkeämpiä kuin he? Ei kiitos.
Karmiva ajatus. Ja kai sitä "jäämällä" vaan mahdollistaisi kaiken jatkumista.
Tai "jäämällä" olisi itsetunnoltaan niin runnottu, ettei pystyisi omille lapsilleen osoittamaan suurta rakkauden määrää, minkä jokainen lapsi ansaitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tilanne voi olla kuten ap kuvaa, tai sitten samanlainen kuin meillä. Esikoiseni kiljuu lähes päivittäin että olemme epäreiluja, emme huomioi häntä yms. Ei näe omaa osuuttaan lainkaan. Esim. Eilen vietin kuulemma aikaa ainoastaan pikkusiskon kanssa kun "tuntitolkulla" kuulustelun siskolta ruotsin sanoja. Hänen kanssaan en ollut ollenkaan. Muka. Oikeasti vietin paljon enemmän aikaa kuopuksen kanssa. Kun hän tunnista toiseen huusi ja kiljui, en enää vastannut hänelle. Eli hän oli "aina" näkymätön.
"Aina" sisko saa ja hän ei. Ei pidä yhtään paikkaansa. Jos perheen yhteisen sipsipussin on syönyt jo iltapäivällä yksin, niin todellakaan ei uuteen pussiin kajota illalla.
Kaikki sanat vääristellään ja ymmärretään pahimmalla tavalla.
Tuo on aivan normaalia rajojen opettelua ja mustasukkaisuuden tunteiden käsittelyä perheessä, jonka joudut aikanaan käymään myös kuopuksen kanssa läpi. Jollet kävisi sitä nyt esikoisen kanssa läpi, niin hän olisi pulassa vanhemmiten. Tuohon auttaa johdonmukaisuus ja jämptiys ja aika sekä totuudenmukaisuus. Muuten en näe yhteneväisyyksiä aloitukseeni kanssasi. -ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tilanne voi olla kuten ap kuvaa, tai sitten samanlainen kuin meillä. Esikoiseni kiljuu lähes päivittäin että olemme epäreiluja, emme huomioi häntä yms. Ei näe omaa osuuttaan lainkaan. Esim. Eilen vietin kuulemma aikaa ainoastaan pikkusiskon kanssa kun "tuntitolkulla" kuulustelun siskolta ruotsin sanoja. Hänen kanssaan en ollut ollenkaan. Muka. Oikeasti vietin paljon enemmän aikaa kuopuksen kanssa. Kun hän tunnista toiseen huusi ja kiljui, en enää vastannut hänelle. Eli hän oli "aina" näkymätön.
"Aina" sisko saa ja hän ei. Ei pidä yhtään paikkaansa. Jos perheen yhteisen sipsipussin on syönyt jo iltapäivällä yksin, niin todellakaan ei uuteen pussiin kajota illalla.
Kaikki sanat vääristellään ja ymmärretään pahimmalla tavalla.
Tuo on aivan normaalia rajojen opettelua ja mustasukkaisuuden tunteiden käsittelyä perheessä, jonka joudut aikanaan käymään myös kuopuksen kanssa läpi. Jollet kävisi sitä nyt esikoisen kanssa läpi, niin hän olisi pulassa vanhemmiten. Tuohon auttaa johdonmukaisuus ja jämptiys ja aika sekä totuudenmukaisuus. Muuten en näe yhteneväisyyksiä aloitukseeni kanssasi. -ap
Ehkä tämä kyvyttömyys puhua muiden perheiden kaltoinkohtelusta kumpuaa omasta epävarmuudesta? Jos on huonoja vanhempia -> minäkin voin olla = huonoja vanhempia ei ole?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minulla on tavallaan. Siskoni sai (ihan ulkopuolisten todentamana, olen havainnut että ihmisten on vaikea kohdata epäreiluutta perheissä, se leimataan heti "kateudeksi", jos jollain on ajatuksia miksi näin niin tästäkin olisi kiva keskustella) aika lailla kaiken, mitä lapsi voi saada. Meidän pienenmpien sisarusten osa oli olla vanhempien väkivallan ja välinpitämättömyyden kohteita. Siivottiin kotia ihan hulluna, ratkottiin perheen ongelmia ja tietenkin oltiin siksi myös tulilinjalla ja "ärsyttäviä" jne. Vanhin sisko sai mennä ja tulla, ja koska hän ei ollut osallisena konflikteissa tuli hänestä myös vanhempien mielestä paljon mukavampi ja kivempi ihminen kuin kukaan meistä muista. Olisi varmaan minustakin tullut, jos en olisi ollut kaiken sen kotidraaman keskiössä jatkuvasti.
Jos näistä asioista mitään puhuu, niin on hankala ja kateellinen. Olet itse se syntipukki ja syy kaikkeen. Sisko saa edelleen kaiken huomion ja syy on vain se, että olet itse hankala ja näin se vain on. Mitään syy-seuraussuhteita ei ymmärretä.
Tämä on muuten ihan totta! Tästä kuvitellusta kateudesta oltiin jopa äärimmäisen huvittuneita ja vastavaasti sillä alettiin aikuisten toimesta kiusata. Muistan kerrankin kun veljeni tuli uusi lelu kädessä kotiin, niin totta kai juoksin katsomaan mitä hän on saanut. Paikalla ollut isoäitini alkoi jälkikäteen rienata minua "Kun veljesi sai sen lelun niin sinä tulit heti kateellisena kyselemään mistä veljesi sen sai.." Siis kai nyt jumalauta saa olla kiinnostunut mitä pikkuveli on saanut ja mistä? Pian aloin vältellä mitään mielenkiintoa sisaruksiani kohtaan, koska kaikki oli ironialla veistettyä kautta rantain vi..lua.
Samalla tavalla kävi meilläkin. Yksi siskoistani luisteli mallikkaasti kaikesta vastuusta ja pois draaman keskiöstä ja hänestä leivottiin talon enkeli. Itse olin vain rasittava teini - ja teini-iässä vasta räjähtikin, koska havahduin perheemme ongelmiin ja laitoin pahemmin hanttiin. Totta kai kaikki riidat olivat aina teinin vika, vaikka aikuiset tahallaan provosoivat ja sen jälkeen päivittelivät kun teini on niin hankala. Haluan nähdä sen viisitoistavuotiaan, joka pelkkää kyytiä harrastuspaikkaan sopiessaan saa kuulla pitkän rivin perkeleitä ja on itse täysin rauhallinen sen jälkeen.
Apua, oletko minä? Teini-iässä oli aika paljon samaa myös, aloin tosissaan tuoda kaikkea tuota huonoa kohtelua esiin. Muistan vieläkin äitini äärimmäisen "sinä olet paha lapsi ja koko taloutemme menee nyt kuralle, ja minä en tosiaan nyt jaksaisi, mutta minä olen marttyyri ja teen" ilmeen, kun sanoin että jos siskolleni on järjestetty rippi- ja ylioppilasjuhlat kotonamme niin kyllä minäkin ne ansaitsen. Siis sillä erotuksella että itse tein kakut ja siivosin, siinä missä siskolleni tilattiin kakut, kutsuttiin koko suku jne, ja äiti ja isä siivosi juhlia varten. Heille tuo suurin käytöksen mahdollistaja on aina ollut se, että eivät oikein myönnä asiaa. Sitten kun asia kerrallaan toin jotain esiin, niin häntä koipien välissä tekivät jotain, mutta ei siksi, että olisin ollut yhtä tärkeä ja arvokas ihminen, joka ansaitsee hyviä asioita elämäänsä.
Vtun hieno perhe.
Todellakin apua, olemmeko yksi ja sama!? :D Nimittäin omien lakkiaisteni kanssa kävi samoin. Pikkusiskoni valmistui ennen minua, joten hänelle järjestettiin juhlat suurella mielenkiinnolla. Äitini matkusti erikseen hänen päättäjäisiinsä ja ilmoitti jo hyvissä ajoin miten aikoo mennä paikalle. Kun sitten aikanaan valmistuin itsekin aikuislukiosta, niin yhdessä äitini muun perheen kanssa kirjaimellisesti kusi koko juhlat. Silloin muistan, että suutuin tosissani ja karjuin äidilleni puhelimessa miten vihaan koko sakkia ja haistatin pitkät. Anteeksi en ole ikinä pyytänyt enkä pyydä, koska se raivari tuli tarpeeseen. Sain vasta päivää ennen kuulla, että siskoni ei tule paikalle lainkaan vaan mene kaverinsa pikkuveljen juhliin kuvaajaksi, koska hänelle maksetaan. Kävi kiusaus luvata maksaa satanen enemmän kuin mitä hänelle oli tarjottu, ja ilmoittaa juhlien jälkeen että mitäpä luulet einstein ja jättää maksamatta, mutta annoin hänen mennä. Iltaa ennen kuulin myös, miten äitini pallotteli ihmisten kutsumisen vastuun isoäidilleni jonka talossa juhlat oli tarkoitus pitää ja isoäitini oli huuli pyöreänä "Ai minunko ne piti.." Tuo oli aivan tahallista töppäilyä. Kumpikin tiesi, etten ehdi soitella ihmisille ja he olivat hoitaneet sisarenikin juhlat vastaavalla tavalla joten miksi kohdallani piti heittäytyä kädettömäksi.
Aiemminkin kun meillä oli päättäjäisiä ja juhlia, niin äiti ilmoitti kun pääsin ysiluokalta että hän menee katsomaan pikkuveljeni kutosen päättäjäiset. Kysyin aikoiko hän tulla ollenkaan katsomaan kun pääsen ysiltä, mutta ei kuulemma ollut niin tärkeää ja "onhan pikkuveljeäsi kiusattu". Muistan kun kävelin ruusu kädessä koulun ympäri muiden vanhempien jäätyä luokkaan kuvaamaan lapsiaan eli luokkakavereitani, ja siinä kohtaa tunsin kateuttakin enemmän sitä haikeutta siitä mistä jäin paitsi. Kun pyysin äitiäni ottamaan kuvia edes päättäjäispuvuistani, niin äiti otti yhden ainoan. "Filmi on niin s..nan kallista kehittää". Nykyisin tiedän, että ei edes ollut... Olipa surullista jotenkin.
Vaihdoin muuten koko nimeni pois. Ihan vahingossa, vaikka pienestä asti mulle on terotettu, että suvun nimi pitää antaa eteen päin lapsillekin. Hups.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tilanne voi olla kuten ap kuvaa, tai sitten samanlainen kuin meillä. Esikoiseni kiljuu lähes päivittäin että olemme epäreiluja, emme huomioi häntä yms. Ei näe omaa osuuttaan lainkaan. Esim. Eilen vietin kuulemma aikaa ainoastaan pikkusiskon kanssa kun "tuntitolkulla" kuulustelun siskolta ruotsin sanoja. Hänen kanssaan en ollut ollenkaan. Muka. Oikeasti vietin paljon enemmän aikaa kuopuksen kanssa. Kun hän tunnista toiseen huusi ja kiljui, en enää vastannut hänelle. Eli hän oli "aina" näkymätön.
"Aina" sisko saa ja hän ei. Ei pidä yhtään paikkaansa. Jos perheen yhteisen sipsipussin on syönyt jo iltapäivällä yksin, niin todellakaan ei uuteen pussiin kajota illalla.
Kaikki sanat vääristellään ja ymmärretään pahimmalla tavalla.
Tuo on aivan normaalia rajojen opettelua ja mustasukkaisuuden tunteiden käsittelyä perheessä, jonka joudut aikanaan käymään myös kuopuksen kanssa läpi. Jollet kävisi sitä nyt esikoisen kanssa läpi, niin hän olisi pulassa vanhemmiten. Tuohon auttaa johdonmukaisuus ja jämptiys ja aika sekä totuudenmukaisuus. Muuten en näe yhteneväisyyksiä aloitukseeni kanssasi. -ap
Ehkä tämä kyvyttömyys puhua muiden perheiden kaltoinkohtelusta kumpuaa omasta epävarmuudesta? Jos on huonoja vanhempia -> minäkin voin olla = huonoja vanhempia ei ole?
Nyt en ihan käsitä mistä sinä puhut. Jätä noi ylianalysoinnit pois, jooko? Koko esimerkki ei edes liity aiheeseen, joten en koe tarpeelliseksi jauhaa siitä enempää ellei viestin kirjoittaja itse halua. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, on kokemusta tuosta. Olen vasta aikuisena tajunnut, että kohteluni ei ole ollut mitenkään perusteltua tai kohtuullista. Sama käytös, joka minulta oli holtittomuutta, oli pikkusiskoiltani normaalia teini-ikää.
En ole koskaan tuonut näitä tuntemuksiani esille perheessä, koska en usko, että siitä olisi mitään hyötyä. Olen vain vetäytynyt kauemmas ja elän omaa elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, on kokemusta tuosta. Olen vasta aikuisena tajunnut, että kohteluni ei ole ollut mitenkään perusteltua tai kohtuullista. Sama käytös, joka minulta oli holtittomuutta, oli pikkusiskoiltani normaalia teini-ikää.
En ole koskaan tuonut näitä tuntemuksiani esille perheessä, koska en usko, että siitä olisi mitään hyötyä. Olen vain vetäytynyt kauemmas ja elän omaa elämääni.
Meillä oli hoitamattomia neuropsykologisia ongelmia, mutta joitakin laiminlyöntejä en ole antanut anteeksi eikä minun tarvitse.
Tupakansavulla marinointi, rähjäiset vaatteet vaikka oli jo rahaa, tärkeiden juhlien jättäminen omaksi huolekseni kun sisaruksille järkättiin ennen ja jälkeen, jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, on kokemusta tuosta. Olen vasta aikuisena tajunnut, että kohteluni ei ole ollut mitenkään perusteltua tai kohtuullista. Sama käytös, joka minulta oli holtittomuutta, oli pikkusiskoiltani normaalia teini-ikää.
En ole koskaan tuonut näitä tuntemuksiani esille perheessä, koska en usko, että siitä olisi mitään hyötyä. Olen vain vetäytynyt kauemmas ja elän omaa elämääni.
Meillä oli hoitamattomia neuropsykologisia ongelmia, mutta joitakin laiminlyöntejä en ole antanut anteeksi eikä minun tarvitse.
Tupakansavulla marinointi, rähjäiset vaatteet vaikka oli jo rahaa, tärkeiden juhlien jättäminen omaksi huolekseni kun sisaruksille järkättiin ennen ja jälkeen, jne.
Ja työpanoksen hyväksikäyttö ilman palkkaa, kissa elää kiitoksella. Kun ihminen tietää olevansa sairas, muttei hae apua.
Vanhempien persoonallisuushäiriöt näkyvät perhedynamiikassa noin. Ei ole normaali kasvuympäristö, eikä tee hyvää yhdellekään lapselle, vähiten sille syrjitylle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas teillä kurjia ja kyvyttömiä vanhempia :( etenkin ap. Eivät ansaitse teitä elämäänsä. Sympatiat täältä kaikille!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, on kokemusta tuosta. Olen vasta aikuisena tajunnut, että kohteluni ei ole ollut mitenkään perusteltua tai kohtuullista. Sama käytös, joka minulta oli holtittomuutta, oli pikkusiskoiltani normaalia teini-ikää.
En ole koskaan tuonut näitä tuntemuksiani esille perheessä, koska en usko, että siitä olisi mitään hyötyä. Olen vain vetäytynyt kauemmas ja elän omaa elämääni.
Meillä oli hoitamattomia neuropsykologisia ongelmia, mutta joitakin laiminlyöntejä en ole antanut anteeksi eikä minun tarvitse.
Tupakansavulla marinointi, rähjäiset vaatteet vaikka oli jo rahaa, tärkeiden juhlien jättäminen omaksi huolekseni kun sisaruksille järkättiin ennen ja jälkeen, jne.
Mä oon ottanut etäisyyttä nimenomaan suojellakseni itseäni. En usko, että vanhemmilla olisi yhtään enempää kykyä ymmärrykseen tai empatiaan kuin lapsuudessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, on kokemusta tuosta. Olen vasta aikuisena tajunnut, että kohteluni ei ole ollut mitenkään perusteltua tai kohtuullista. Sama käytös, joka minulta oli holtittomuutta, oli pikkusiskoiltani normaalia teini-ikää.
En ole koskaan tuonut näitä tuntemuksiani esille perheessä, koska en usko, että siitä olisi mitään hyötyä. Olen vain vetäytynyt kauemmas ja elän omaa elämääni.
Meillä oli hoitamattomia neuropsykologisia ongelmia, mutta joitakin laiminlyöntejä en ole antanut anteeksi eikä minun tarvitse.
Tupakansavulla marinointi, rähjäiset vaatteet vaikka oli jo rahaa, tärkeiden juhlien jättäminen omaksi huolekseni kun sisaruksille järkättiin ennen ja jälkeen, jne.Mä oon ottanut etäisyyttä nimenomaan suojellakseni itseäni. En usko, että vanhemmilla olisi yhtään enempää kykyä ymmärrykseen tai empatiaan kuin lapsuudessani.
Saman tein, samasta syystä. Yritin sitä ennen saada rakennettua lapsi-vanhempi-siltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, on kokemusta tuosta. Olen vasta aikuisena tajunnut, että kohteluni ei ole ollut mitenkään perusteltua tai kohtuullista. Sama käytös, joka minulta oli holtittomuutta, oli pikkusiskoiltani normaalia teini-ikää.
En ole koskaan tuonut näitä tuntemuksiani esille perheessä, koska en usko, että siitä olisi mitään hyötyä. Olen vain vetäytynyt kauemmas ja elän omaa elämääni.
Meillä oli hoitamattomia neuropsykologisia ongelmia, mutta joitakin laiminlyöntejä en ole antanut anteeksi eikä minun tarvitse.
Tupakansavulla marinointi, rähjäiset vaatteet vaikka oli jo rahaa, tärkeiden juhlien jättäminen omaksi huolekseni kun sisaruksille järkättiin ennen ja jälkeen, jne.Mä oon ottanut etäisyyttä nimenomaan suojellakseni itseäni. En usko, että vanhemmilla olisi yhtään enempää kykyä ymmärrykseen tai empatiaan kuin lapsuudessani.
Saman tein, samasta syystä. Yritin sitä ennen saada rakennettua lapsi-vanhempi-siltaa.
Se on raskas päätös tehdä, kun omia vanhempiaan rakastaa ehdoitta. Mutta irti päästäminen on mahdollisuus paljon parempaan elämään. Tsemppiä sinne kanssakulkija! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä kaikille kotona kiusatuille! Meillä oli paljon ongelmia (esim. tuo isäpuoli sotkemassa tavaroita olisi voinut tapahtua, ja tapahtuikin, meillä), mutta eriarvoisuutta sisarusten kesken ei ollut, mistä olen todella kiitollinen, koska sisarukseni ovat nyt iso voimavara lapsuuden läpikäymisessä.
Karmiva ajatus. Ja kai sitä "jäämällä" vaan mahdollistaisi kaiken jatkumista.