Lue keskustelun säännöt.
Mietin aamulla sängyssä elämän tyhjyyttä ja toivoin massiivista aivoverenvuotoa.
16.02.2018 |
Olen masentunut, jo neljännen kerran. En halua lääkitystä (venlafaxinista vieroittautuminen oli helvettiä), en halua keskustelemaan silmiään pyöräyttelevän mielenterveyshoitajan kanssa.
Sitten mä nousin ja päätin lähteä lenkille, työntää vaan tämän toivottomuuden johonkin taka-alalle. Ei musta vieläkään miltään tunnu mutta jos en kauheasti pysähsy ajattelemaan sitä,pidän itseni touhussa koko ajan, luulen selviäväni kesään. Tiedän että silloin helpottaa.
En mä varmaan oikeasti halua kuolla mutta en vain jaksaisi elääkään. Kunpa olis joku pause-nappi =)
Kommentit (3)
Ei niistä hoitajista ole mitään hyötyä. Pitää olla psykoterapeutti/psykologi ja tavoitteellinen säännöllinen pitkäkestoinen terapia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei niistä hoitajista ole mitään hyötyä. Pitää olla psykoterapeutti/psykologi ja tavoitteellinen säännöllinen pitkäkestoinen terapia.
Mitä terapiassa tehdään?
Onko se oikeesti niin että terapoitava makaa sohvalla ja puhuu, terapeutti istuu ja tekee muistiinpanoja, esittää kysymyksiä?
Mun on jotenkin vaikea miettiä miten hyötyisin terapiasta, oikeasti mulla on kaikki hyvin ja silti ihan päin persettä. Kai mä vaan olen niin vaikea ja tyytymätön ihminen ettei mulle riitä mikään, koskaan ei ole hyvä =(
Pausella marraskuusta maaliskuuhun......kannatan.