Miten teillä on tarina jatkunut siitä kun mies pettää, katuu, tulee itkien takaisin ja annat anteeksi.

Thaimaassa ehkä kirjoitti:

Jos pettäisin niin pitäisi valita niin hyvä ja seksikäs nainen, että seksi olisi huomattavasti parempaa kuin vaimon kanssa. Kyllähän siinä itku tulee, kun huomaa että se baarista 12 kaljan jälkeen petikumppaniksi valikoitunut ryhävalas / hevosenpuolikas on löysä kuin päivän vanha pannukakku ja kantaa jotain hassua, tarttuvaa tautia. Sitten on hyvä palata "itkien" kotiin rouvanhelmoihin.

Jos taas se daami imeekin tattia kuin viimeistä päivää, kieli eksyy hanurin puolelle, lastin se nielee ilmekään värähtämättä. Sitten tarjoaa b-rappua edes pyytämättä, ykköseen/kakkoseen/ykköseen/kakkoseen ja lastit naamalle. Sanoo kiitos ja tarjoaa kahvit & pullat. Vielä kenkiä jalkaan laittaessa eteisessä, tulee eteen ja avaa housujen vetoketjun ja imee vielä kerran lastit suuhunsa.

Tulenko kotiin itkien... No enpä taida.

Kerroit just mun tyttöystävästä... josta vaimo ei tiedä ;)

Minullakin on ollut pari miestä, joita petin loppumetreillä, halusin suhteista eroon, olin pettynyt omien tunteideni haalistumiseen ja löysin tunteen paloa muualta, menin voimakkaan ihastumisen ja sähkön perässä toisen syliin. Huonolla omalla tunnolla lopetin ne edelliset suhteet siinä samalla.

Se viimeisin mies, jonka luokse lähdin on nykyään aviomieheni, ja ainut, jota olen oikeasti koskaan ikinä enää rakastanut. Ei ole tarve pettää jos on löytänyt oikean ihmisen, koska silloin on kaikki. En vain tiennyt sitä ja olin tyytynyt laimeaan suhteeseen, tai tunteeseen. Voin sanoa sen nyt 10 vuoden kokemuksella tästä rakkaudesta, joka päivä tuntuu tältä.

Mutta se rakkaus tarvitsee toisilleen sopivat ihmiset, se ei ole niin helppoa, itsestään selvää. Olen peloton, olen saanut jo kaiken. En enää tarvitse mitään muuta, ketään muuta, enää koskaan, muu ei kelpaa, kukaan muu ei kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Annoin snteeksi mutta koskaan en unohda enkä enää lapaenuskoisesti luota mieheen. Silloin kun tuo kävi, romahdin ja menin lähes shokkiin, oli totaaliylri miehen sivusuhde (kotona meni ns hyvin, seksiä oli paljon jne).

Tämän jälkeen en enää romahtaisi sillä päätin että ikinä en samaan tilaanteeseen joudu (siis että hätääntyisin/ahdistuisin). Mulla on omalla tilillä puskurina 3kk nettopalkan verran hätärahaa, ja tiedän jo miten toimia ja suunnitelma valmiina. Eli jos mies kerrankin tekee jotain typerää, niin viidessä minuutissa kerään lapset, lähden, hommasn asunnon ja neuvottelen vain lakimiehen välityksellä (sekin katsottu valmiiksi).

Olisi sulaa hulluutta enää lapsenomaisesti ajatella että pettäminen ei osu omalle kohdalle. Siinä mielessä pettäminen rikkoo jotain aina pysyvästi, usko rakkauteen ei ole samaa (eikä se ole sitä niilläkään jotka eroaa ja aloittaa uuden suhteen)

Kun tuntuu tuolta, ei ole mitään järkeä jatkaa yhdessäoloa. Te elätte jo näkymättömässä avioerossa.

Itsekin jäin avioliittoon, vaikka olin menettänyt luottamuksen ja kunnioituksen jo aikoja sitten. Ajattelin vuosia, että sitten kun olen valmis, niin lähden. Kaikki paikkailuyrityksetkin oli lopetettu jo aikoja sitten, eikä kumpikaan enää ollut kiinnostunut siitä mitä toinen tunsi tai ajatteli. Oltiin vaan kuin kämppikset. Lopulta vihaa ei enää jaksanut niellä. Se oli siinä sitten.

Jälkeenpäin vasta ymmärsin, miten tuhoisaa oli elää avioliiton näköistä elämää ihmisen kanssa jota halveksii. Siinä oppi halveksimaan itseään myös.

Ihmettelen miksi niin moni antaa anteeksi.  Tunnen lähipiiristä erään korkeastikoulutetun naisen, joka on hyväpalkkaisessa työssä ja hyvässä asemassa. En tiedä miten paljon mies on loppujen lopuksi pettänyt, mutta ainakin yksi pidempi salasuhde miehellä oli, kun perheen nuorempi lapsi oli vauva. Jonkinlainen kriisikeskustelu käytiin ja ilmeisesti joitain muutoksia tehtiin. Ainakin paikkakunta lähtti vaihtoon. En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi tuo nainen viitsii katsella tuollaista häntäheikkiä! Mies ei ole millään mittarilla mikään saalis, vaikka lasten isä onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annoin snteeksi mutta koskaan en unohda enkä enää lapaenuskoisesti luota mieheen. Silloin kun tuo kävi, romahdin ja menin lähes shokkiin, oli totaaliylri miehen sivusuhde (kotona meni ns hyvin, seksiä oli paljon jne).

Tämän jälkeen en enää romahtaisi sillä päätin että ikinä en samaan tilaanteeseen joudu (siis että hätääntyisin/ahdistuisin). Mulla on omalla tilillä puskurina 3kk nettopalkan verran hätärahaa, ja tiedän jo miten toimia ja suunnitelma valmiina. Eli jos mies kerrankin tekee jotain typerää, niin viidessä minuutissa kerään lapset, lähden, hommasn asunnon ja neuvottelen vain lakimiehen välityksellä (sekin katsottu valmiiksi).

Olisi sulaa hulluutta enää lapsenomaisesti ajatella että pettäminen ei osu omalle kohdalle. Siinä mielessä pettäminen rikkoo jotain aina pysyvästi, usko rakkauteen ei ole samaa (eikä se ole sitä niilläkään jotka eroaa ja aloittaa uuden suhteen)

Kun tuntuu tuolta, ei ole mitään järkeä jatkaa yhdessäoloa. Te elätte jo näkymättömässä avioerossa.

Itsekin jäin avioliittoon, vaikka olin menettänyt luottamuksen ja kunnioituksen jo aikoja sitten. Ajattelin vuosia, että sitten kun olen valmis, niin lähden. Kaikki paikkailuyrityksetkin oli lopetettu jo aikoja sitten, eikä kumpikaan enää ollut kiinnostunut siitä mitä toinen tunsi tai ajatteli. Oltiin vaan kuin kämppikset. Lopulta vihaa ei enää jaksanut niellä. Se oli siinä sitten.

Jälkeenpäin vasta ymmärsin, miten tuhoisaa oli elää avioliiton näköistä elämää ihmisen kanssa jota halveksii. Siinä oppi halveksimaan itseään myös.

Tämä, viisaasti sanottu kokemuksen kautta. Tätä mietin kun luin mihin kommentoit, en osannut pukea sanoiksi.

Minä olen se joka petti kännissä baari-illan jälkeen ja pimitin sitä tietoa mieheltä monta kuukautta kunnes en enää pystynyt siihen ja kerroin miehelle. Hän keräs kimpsunsa ja muutti pois. Itkin ja yritin selittää tilannetta miehelle. En ollut silloin rakastanut ketään niin kuin miestäni. Viikon verran mies asui muualla ja palasi sitten kotiin. Antoi anteeksi ihan kunnolla ja jatkoimme ilman mitään traumoja tapahtuneesta. Välillä itseäni mietitytti että kuinka hän pystyi antamaan anteeksi ja pystyisinkö itse samaan. Hassua kyllä, kunnioitukseni miestä kohtaan laski vähän, vaikka olinkin onneni kukkuloilla hänen kanssaan. Hetken rakkaus oli tapahtuneen jälkeen äärimmäistä molempien puolelta mutta neljän vuoden jälkeen päädyin eroon muista syistä.

Annoin anteeksi, vaimo vaikutti aidosti katuvalta.

Tarkoitus on elää onnellisena loppuun asti... että sitten kun se onnettomuus tulee (kun...) niin lopetetaan siihen. Eroajatukseen en ole vielä kypsynyt. Vaikka yksin osaisin olla, niin en jaksa taistella tästä irti. Mies siis ei ole valmis luovuttamaan tätä liittoa. Se kolmas sai häipyä silmistään saman tien.

Kiinnijäätyään mies on tehnyt paljon töitä minun eteeni, mutta luottamusta ei millään työkalulla saa takaisin. Ei sitä enää auta kasata jalkojen alle uudelleen. Jos hän kerran pystyi kaivamaan maan jalkojeni alta, vaikka lapset ja perhe oli hänelle aina tärkeintä, niin ei se  seuraavalla kerralla tule olemaan hänelle ainakaan vaikeampaa. Katson että pysyn tukevalla alustalla. Puskuripankkitili on minullakin, huoltajuuspaperit on lapsista tehty onneksi jo syntyessään ettei tarvitse tapella niistä ja asunto on onneksi tehty aikanaan myös molempien nimiin. Koen että olen riittävän itsenäinen sitten kun tästä eri teille lähdetään.

Rakkaus? Se tulee ilmeisesti aina sykähtämään kipeän ja pistävän sivuäänen kera, suudellessa tulee tuon naisen kasvot mieleen ja aika vähän on sellaisia asioita joita voidaan yhdessä tehdä, ettei ajatus jotain kautta minulla menisi heidän suhteeseensa ja siihen mikä meidät erottaa, mikä Meidät erotti, missä vaje oli, täyttääkö sen joku toinen sitten taas jossain vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on eletty onnellisena loppuun asti, niin tuskin kukaan on kertomassa siitä täällä. Tai mistä mä tiedän, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ehkä silloinkin on av-palsta käytössä.

Hyvin harva aviopari kuolee yhtäaikaa, joten yleensä jää toinen siitä kertomaan :)

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitus on elää onnellisena loppuun asti... että sitten kun se onnettomuus tulee (kun...) niin lopetetaan siihen. Eroajatukseen en ole vielä kypsynyt. Vaikka yksin osaisin olla, niin en jaksa taistella tästä irti. Mies siis ei ole valmis luovuttamaan tätä liittoa. Se kolmas sai häipyä silmistään saman tien.

Kiinnijäätyään mies on tehnyt paljon töitä minun eteeni, mutta luottamusta ei millään työkalulla saa takaisin. Ei sitä enää auta kasata jalkojen alle uudelleen. Jos hän kerran pystyi kaivamaan maan jalkojeni alta, vaikka lapset ja perhe oli hänelle aina tärkeintä, niin ei se  seuraavalla kerralla tule olemaan hänelle ainakaan vaikeampaa. Katson että pysyn tukevalla alustalla. Puskuripankkitili on minullakin, huoltajuuspaperit on lapsista tehty onneksi jo syntyessään ettei tarvitse tapella niistä ja asunto on onneksi tehty aikanaan myös molempien nimiin. Koen että olen riittävän itsenäinen sitten kun tästä eri teille lähdetään.

Rakkaus? Se tulee ilmeisesti aina sykähtämään kipeän ja pistävän sivuäänen kera, suudellessa tulee tuon naisen kasvot mieleen ja aika vähän on sellaisia asioita joita voidaan yhdessä tehdä, ettei ajatus jotain kautta minulla menisi heidän suhteeseensa ja siihen mikä meidät erottaa, mikä Meidät erotti, missä vaje oli, täyttääkö sen joku toinen sitten taas jossain vaiheessa.

Jokseenkin rasittavan munaton nainen. Jos on suhteessa niin ei jossittele vaan sitten on, rakastaminen on valinta ja tahtotila. Jos ei pysty rakastamaan niin sitten eroaa.

Tämä draamakukkanen jää suhteeseen rankaisemaan miestä pettämisestä, sydänsuruista ja itseluottamuksen murenemisesta. Mutta draamakukkanen ei saa persettään ylös sohvalta ja liikkeelle, parempaan olotilaan vaan piehtarointi on vastaus. Se on pahempaa kuin pettäminen, syyllistäminen ja kärsiminen valintana, jatkuu ja jatkuu.

Petetyllä on toki oikeus kostaa potut pottuina paha mielensä mutta vain sen saman ajan mitä pettäminenkin on kestänyt, sitten on tilit tasan. Voi tässäkin tapauksessa olla vain muutama hikinen tunti, revi siitä.

Inhoan selkärangattomia naisia, jotka jäävät kärvistelemään ja päättävät elää parisuhteessa maksattamalla päivä päivän jälkeen miehelle kärsimänsä vääryyden, eivät tee mitään korjatakseen yhdessä tilanteen eivätkä varmastikaan mitään lähteäkseen tilanteesta pois jos tunne-elämän rahkeet ei riitä. Oman elämänsä marttyyrit, Jeanne D'Arc. Räpsisin oitis tulitikkuja siinä roviolla, ei kestäis katsella sitä draamassa vasiten piehtarointia.

Meillä ei tietääkseni ole käynyt. Mutta jos kävisi joku hairahdus tuskin eroaisin.

Mies on loistava isä, meillä on rakennettu elämä yhdessä, joten tuskin olisin yhden panon takia valmis kaikkea hylkäämään.

Kriisi se tietenkin olisi, terapiaa varmaan vaatisi, mutta ollaan oltu jo niin kauan yhdessä, että en usko, että joku seksisekoilu (paitsi jos olis alaikäiseen tms.) Saisi mua vielä luovuttaa. Jos miehellä olisi suhde, niin en tiedä.

Tykkään ydinperhe-elämästä, joten aika isoja juttuja pitäisi tapahtua, että sen rikkoisi.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensimmäinen asia oli yhteisen tilin lopettaminen. Kumpikin ryhtyi huolehtimaan omista raha-asioistaan. Toinen asia oli vuokrasopimus miehen kanssa, siihen asti minä olin maksanut asumiskulut (minun asunto), mutta ilmoitin miehelle, että enää et elä siivelläni. Kolmas asia oli kamera eteiseen. Kyllä,mies toi naisensa kotiimme ja minä ilmoitin, että sama ei enää toistu. Autoni avaimet otin itselleni ja sanoin miehelle, että hän voi varmaan ostaa oman. Kesämökillä vaihdatin lukot.

kuulostaa lähinnä siltä että että toista yrität kontrolloida ja itseäs pönkittää omaisuudella/materialla..

Sehän loppupeleissä elämässä tärkeintä?:/

Naisena petin, jäin kiinni, lupasin ettei tapahdu enää. Mies antoi anteeksi, tavallaan, tavallaan kosti sitä minulle vielä pitkään. Ymmärsin, ei siinä mitään.

En pettänyt enää, oltiin vielä 10 vuotta yhdessä. Lopulta samat asiat mitä typeränä yritin ratkaista aiemmin pettämällä, nyt ratkaisin eroamalla.

Eli ongelma ei ollut sinänsä edes pettäminen, sen voi edes lopettaa, vaan ongelma oli sotkuinen, epätasapainoinen ja toimimaton parisuhde, joka ajoi kypsymättömän puoliskon pettämään.

Siis vielä sanon että pettäminen on kypsymätöntä, julmaa ja typerää, mutta se ei ole ainoa eikä ensimmäinen asia pielessä suhteessa.

Pettämisen lopettaminen ei riitä jos muita ongelmia ei puhuta ja ratkaista.

Annoin anteeksi ja jatkettiin pari viikkoa. Sitten kun hän löysi uuden mieleisen naisen niin jätti uudelleen. Enää en anteeksi antanut vaikka kerjäsi jo toistamiseen takaisin.

Lisää stooreja