Kannattaako "ihan ok"-suhteesta erota?

Olen ollut mieheni kanssa 4,5 vuotta ja meillä on 1,5-vuotias tyttö. Nykyinen tilanteemme on ok; tiuskimme, mutta mies tekee kotitöitä ja ottaa minun jaksamistani huomioon sekä hoitaa lasta. Hän on hyvä isä, mutta minulle kämppis. Menneet ongelmat tuhosivat rakkauteni. Seksiä meillä ei ole, ei myöskään paljoa läheisyyttä. Kun riitelemme ajattelen eroa, mutta tasaisina päivinä mietin onko tärkeämpää, että lapsemme saa asua molempien vanhempiensa kanssa? Olenko itsekäs ja aiheutanko turhaa surua toisille, jos haluan enemmän elämältäni? Minun ei tarvitse saada onnellista parisuhdetta, jos lapselleni on parempi näin.

Ensimmäiset puoli vuotta suhteestamme oli mukavaa aikaa. Sen jälkeen mieheni alkoi käyttäytyä henkisesti väkivaltaisesti, jota jatkui yli vuoden. Hän kiristi, väänteli sanojani ja saattoi väittää aivan päinvastaisia asioita peräkkäisissä lauseissa. Hän ei suostunut antamaan minulle tilaa riidassa vaan painosti kunnes itkin sekä vaati, että riita aina selvitetään ennen nukkumaanmenoa, joten puhuimme usein aamuyöhön kunnes sain nukkua. Olin usein niin ahdistunut, että tärisin. Riitoja tuli melkein joka päivä, joten en ehtinyt välillä toipua riitelystä.
Riitelyn takia en kehdannut lähteä hänen kanssaan mihinkään vaan lakkasin näkemästä ystäviäni ja perhettäni. Menetin itseluottamukseni enkä luottanut omaan tietooni tai kokemukseeni. En voinut uskoa, että olin asunut yksin ja tehnyt töitä. Ajatukseni menivät solmuun enkä aina ole varma mikä on totta.

Seksielämämme on ollut alusta asti heikohkoa. Olen seksuaalisesti epävarma, joten se on minun vikani. Seksi väheni ja kerroin miehelle, että se johtuu myösriitelystä ja että haluaisin pariterapiaan, jotta seksielämäkin voisi parantua. Hänen mielestään minussa oli ongelma, joten minun tulisi yksin mennä terapiaan.

Kävimme lopulta pariterapiassa, joka auttoi miestä muuttamaan käytöstään. Nykyään hän on pääasiassa rauhallinen ja reilu. Hän yrittää olla hyvä mies ja hän rakastaa minua. Hän ei ole paha ihminen, mutta käyttäytymismalli, jonka hän on oppinut kotoaan on kamala. Neljän vuoden pahan olon jälkeen en osaa enää tuntea kuin turtumusta ja suuttumusta häntä kohtaan. Hän sanoo että se johtuu minun kykenemättömyydestäni antaa anteeksi.

Mieheni vanhemmat riitelivät paljon ja hänen isänsä käytti henkistä väkivaltaa. Äitinsä antoi aina anteeksi. Mies odottaa, että minäkin unohdan kaiken viimeistään kahden kuukauden sisällä ja "tutustun häneen uudelleen" sellaisena kuin hän on nyt, muuttuneena. Aina uudelleen. Hän ei ymmärrä, että vanhatkin asiat voivat sattua ja vaikeuttaa luottamusta.

Minua surettaa mieheni puolesta, koska pysymällä tässä suhteessa vien häneltäkin mahdollisuuden toimivaan seksielämään ja todelliseen parisuhteeseen.
Yksi syy miksi olen jäänyt suhteeseen on jaksamiseni. Olen sairastanut masennusta ja vauvavuosi oli henkisesti todella rankka. Toki silloinkin mies syytti minua hänen elämänsä rajoittamisesta, kun en jaksanut hoitaa lasta yksin vaan tarvitsin häntä kotona. Ensimmäisen vuoden tunsin syyllisyyttä siitä, että olin tuonut lapsen hänen elämäänsä. Hän on pyytänyt tätäkin anteeksi.

En siis ole varma jaksanko hoitaa lastani ilman toista aikuista, joka voi ottaa hänet hetkeksi kun yksi käsipari ei riitä. Entä jos tavallinen arki uuvuttaa minut enkä pysty hoitamaan lastani hyvin? Minua pelottaa, että minun pyrkimykseni johonkin parempaan johtaakin huonompaan tilanteeseen. Myös rahatilanne pelottaa. Nyt meillä on ainakin ruokaa ja kaksi aikuista jakamassa vastuuta.

Mitä teen?