Lue keskustelun säännöt.
Miten oppisin tukkimaan turpani?
03.02.2018 |
Mulla on ollut nyt jo pitkään tällainen paheneva ongelma. Kaipa tämä on jotain pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta olen usein niin hermostunut, etten kykene olemaan puhumatta. Tilanteesta tekee vielä kiusallisemman se, että puhun usein jotain todella henkilökohtaista, sellaista jota ei kukaan varmastikaan tahtoisi tietää enkä minä tahtoisi kaikille puolitutuille niin henkilökohtaisia asioita jakaa.
En vain kykene estämään itseäni. Menen johonkin sellaiseen kauheaan hermostuneisuuden tilaan, jossa en pysty hillitsemään itseäni. Tilanne pahenee potenssiin 100 silloin jos todella pidän henkilöstä, jonka kanssa juttelen. Monet ihmissuhteet ovat menneet pieleen tämän ongelman takia. Olen antanut itsestäni todella vääränlaisen kuvan... Kärsin tästä todella paljon ja olen tiedostanut tämän ongelman jo pitkään. Silti tunnun olevan kykenemätön tekemään asialle jotain.
Olen pohtimisellani tullut siihen tulokseen, että minun on pakko aina yrittää tehdä vaikutus toisiin ihmisiin. Tahtoisin, että minusta pidetään. Yritän kuitenkin liikaa ja se kostautuu aina lopulta. En osaa olla oma itseni ollenkaan muiden seurassa.
Tämä kuvaa hyvin tämänhetkisiä sosiaalisia taitojani: http://i0.kym-cdn.com/photos/images/newsfeed/001/224/862/7d0.jpg
Olen jo niin epätoivoinen etten tiedä mitä tehdä. Nauran kyllä välillä itselleni kun muistelen kaikkia hölmöjä juttuja, joita olen sanonut/tehnyt, mutta pidemmänpäälle onhan tämä ihan helvetin masentavaa.
Miten tästä pääsee eroon? Miten saan tukittua turpani ja oppisin olemaan oma itseni? En kestä enää itseäni.
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
En pode samaa, mutta pistää silmään tuo epäusko, ettei kukaan muu varmaan ole samanlainen. No ihan varmaan on. Miksi ihmeessä kaikki aina kuvittelevat olevansa niin ainutlaatuisia, joko hyvyydessä tai huonoudessa.
Totta kai se on häpeän ja koppavuuden ytimessä, se erityisyyden kokemus. Mutta silti, eihän kukaan voi ihan tosissaan kuvitella, ettei kenelläkään muilla olisi samoja ongelmia?
Mä en oo koskaan tajunnu tätä, että jos joku kuvittelee itseään erilaiseksi, niin se yhdistetään ylimielisiin piirteisiin. Ei pidä sekoittaa itsetietoisuutta itserakkauteen. Moni itsetietoinen suorastaan inhoaa itseään, esim. minä.
Netissä on paljon samanlaisia ihmisiä, mutta oikeassa elämässä tällaiset epävarmat ihmiset kokevat olevansa erilaisia, koska ympärillä melkein kaikki muut vaikuttavat "paremmilta" ja ei-noloilta. Oikeastihan heillä voi olla samanlaisia ajatuksia kuin meilläkin, mutta se ei vaan näy päällepäin. On suorastaan ihmeellistä, miten oikeassa elämässä tuntee itsensä aivan friikiksi, mutta netissä samanlaisiin on todella helppo törmätä. Onko oikeassa elämässä muut jossain piilossa, vai onko ne esillä mutta vain vaikuttavat päällepäin ns. normaaleilta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pode samaa, mutta pistää silmään tuo epäusko, ettei kukaan muu varmaan ole samanlainen. No ihan varmaan on. Miksi ihmeessä kaikki aina kuvittelevat olevansa niin ainutlaatuisia, joko hyvyydessä tai huonoudessa.
Totta kai se on häpeän ja koppavuuden ytimessä, se erityisyyden kokemus. Mutta silti, eihän kukaan voi ihan tosissaan kuvitella, ettei kenelläkään muilla olisi samoja ongelmia?
Mä en oo koskaan tajunnu tätä, että jos joku kuvittelee itseään erilaiseksi, niin se yhdistetään ylimielisiin piirteisiin. Ei pidä sekoittaa itsetietoisuutta itserakkauteen. Moni itsetietoinen suorastaan inhoaa itseään, esim. minä.
Netissä on paljon samanlaisia ihmisiä, mutta oikeassa elämässä tällaiset epävarmat ihmiset kokevat olevansa erilaisia, koska ympärillä melkein kaikki muut vaikuttavat "paremmilta" ja ei-noloilta. Oikeastihan heillä voi olla samanlaisia ajatuksia kuin meilläkin, mutta se ei vaan näy päällepäin. On suorastaan ihmeellistä, miten oikeassa elämässä tuntee itsensä aivan friikiksi, mutta netissä samanlaisiin on todella helppo törmätä. Onko oikeassa elämässä muut jossain piilossa, vai onko ne esillä mutta vain vaikuttavat päällepäin ns. normaaleilta?
Mä olen kokenut monet kerrat tuon, että kun olen erilainen, ts. toisenlaisen temperamentin omaava, aika moni "pelkää" ja pitää outona. Puhun myös käsillä. Elehdin ja ilmehdin. Teen sen luonnostani, en näyttele. Moni tosiaan pitää ylimielisenä ja erittäin outona. Oma värityksenikin tumma luonnostaan. Moni pitää esim italialaisena. Joskus tekisi mieli laittaa lappu otsaan, että HEI MÄ NYT VAAN OLEN TÄLLAINEN EPÄSUOMALAISESTI KÄYTTÄYTYVÄ SUOMALAINEN.
Itse kärsin siitä ja haluaisin olla sellainen tavallinen. Esimerkiksi miehet eivät uskalla lähestyä minua.
Joskus nuorempana ajattelin että värjään tukkani vaaleaksi enkä enää käytä meikkiä ja hankin siniset piilarit (optikko nauroi) ja todella olen vienokaino. Jospa sitä pikkuhiljaa oppisi olemaan hiljempää.
En vaan osaa sittenkään kun olen jo uppoutunut höpisemiseen, katkaista puheitani. Vielä pahempi tilanne, jos toinenkin, ventovieras, on puhelias ja jatkaa ja jatkaa.
Joskus kun lähden ulos asioille, otan puhelimen käteen ja olen muka puhuvinani siihen, koska näen että pihalla on joku joka haluaa puhua minun kanssani. Askellaan nopeasti, puhun mmm joo ahaa ja astun kiireisesti ja keskittyneesti autoon. Sitten on hetken hyvä olla, että en antautunut "lypsettäväksi" enkä itsekään alkanut suoltaa.
Sellaisia te teinit nyt vaan olette. Kyllä sinäkin vielä sen oman miehen löydät. Itse olin nuorena samanlainen ja ehkä just tuosta syystä miehet nimenomaan tykkäsi. Jos taas puhut jonain toisena ihmisenä, niin **** ***** ******! :)
Monet pelkää ja silti niin monet haluaa jutella, että pitää kiireistä esittää.. 0/5
Itsellä oli joskus tuo, kun joku epäili että mulla on skitsofrenia, kun olen niin hiljainen, enkä tuonut mielipiteitäni esiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle ja muillekin puheliaille yksilöille, että mitä väliä, olkaa sitä, mitä olette puheinenne päivinenne! Miksi teidän pitäisi muuttua hiljaisiksi hiirulaisiksi, mitään sanomattomiksi mykiksi muiden ihmisten seurassa?
Itsekkin olen puhelias ihminen, ja ulospäinsuuntautunut, ja täytynee kyllä myöntää, että joskus tulee jälkeenpäin hieman hävettävä tunnetila, jos olen höpötellyt jollekin esim. kaupan myyjälle niitä näitä, vaikka ihan normaaleja asioita, enkä mitään syväsalaisuuksiani elämäni polun varrelta ja kokemuksistani, mutta silti haluaisin olla hiljaisempi tai kun edes malttaisin olla enemmän harkitsevampi jutellessani joidenkin minulle ns. ventovieraillekin kaupan myyjille jutustellessani omista asioistani, ja siinä samalla sivuttaen hieman muidenkin, vaikkakin en niinkään mitään tulenarkaa kuitenkaan kertoille ihan kelle tahansa kaduntallaajalle en itsestäni, enkä tietenkään muista ihmisistä, mutta silti, minullakin on joskus hieman liikaa juttua, ja vähempikin riittäisi kertoa vaitiolovelvollisillekaan henkilöille, että esim. jostakin henkilöstä, että hän on suomeksi sanottuna todistettavasti ollut joskus jossakin tilanteessa täydellinen P A S K A minua kohtaan!!!!!!
Et tainnut ihan ymmärtää keskustelun pointtia. Itse en koe olevani puhelias ihminen, päinvastoin. Enemmänkin tarkkailija ja kuuntelija. Sosiaalisissa tilanteissa olen niin paniikissa, että alan hölöttää. Saatan esim. puhua jostain terveysvaivasta "joo kävin tässä lääkärissä, epäilevät mulla diabeetestä, on ollut tällaista ja tällaista oiretta" jne. Tai sitten alan selittää jotain ihan päätöntä/turhaa/noloa.
Teen tätä siksi, koska olen niin ahdistunut, stressaantunut ja paniikissa. Toiset reagoi niin, että menevät lukkoon eivätkä pysty puhumaan. Toiset näköjään tällaisella tavalla. Tahtoisin käyttäytyä noissa tilanteissa omana itsenäni, se ehkä eniten vaivaa, kun annan itsestäni ihan erilaisen kuvan.
Olen mukava, huumorintajuinen ja empaattinen ihminen, mutta en kykene näyttämään sitä ulospäin.
Tämä on nyt ihan eri asia, kuin että kokisi huonoutta siitä että on luontaisesti puhelias. Puhun paljon, koska en kykene kontrolloimaan itseäni sosiaalisissa tilanteissa jännityksen/ahdistuksen/paniikin takia.
Vierailija kirjoitti:
Itellä on todettu lievä asperger eli tuollaista lievää neurologista pokkeavuutta .Hermostuksissani alan kertoa ihmisille äidistäni..jonka kanssa edelleen asun.Äidillä on paha alkoholiongelma
Olen kuitenkin huomannut, että ns. Toiset omalaatuiset ihmiset tulevat jotenkin poikkeuksellisen hyvin minun kanssa jutuun ja heidän on helpompi lähestyä minua, kuin ns. Muuta massaa..
En tiedä saitteko yhtään kiinni ajatuksesta?
Esimerkiksi työpaikalla on eräs hieman erikoisempi ihminen (ei lienee sukupuolella merkitystä) mutta hänestä varoiteltiin minua ja sanottiin hän kuulemma riitantuu ja hermostuttaa ihmiset..Kuitenkin yllätyin positiivisesti minusta hän oli mukava ja eikä vaikuttanut ollenkaan hankalalta ihmiseltä, vaikka aika puhelias olikin..
Huomasin, että hän selvästi piti minusta (enkä puhu mistään ihastuksesta) vaan ihan normi juttuun tulemisesta ja oli minulle jotenkin mukavampi kuin muille..Myös muutama hiljainen/ujo tyyppi on uskaltanut lähestyä minua paremmin kuin muita ja tulleet kanssani juttuun paremmin kuin muiden..
Eli ilmeisesti erikoinen ihminen tunnistaa toisen samankaltaisen?
:D Toisaalta sä et ehkä aspergerin takia huomaa sitä, että se toinen on hankala? Samoin jos on asperger, voi tulkita mukavan tyypin väärin ja loukkaantua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat persoonalliselta ja totta puhuen samaa vikaa täälläkin. :D Erikoinen ymmärtää erikoista.
Ihan pitää mainita viälä että tuli tossa äsken aku ankan rekkarinumero tarkistusnumerona :D
Aku Ankan rekkarinumero... :D :D Sä oot hauska!
Entäs, kun sun "ystävä" kertoilee sun sormettamisista yleisesti pikkujouluissa. Kumpikohan siinä on nolo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sekin väännettiin jotenkin kummasti niin, että mulle oltiin siitä kauhistuneita. Minä en koskaan puhuisi intiimi-asioistani VARSINKAAN ruokapöydässä! Että kaivelkaapa muistianne, ne jotka samassa pöydässä olitte..
🙊