Lue keskustelun säännöt.
Miten oppisin tukkimaan turpani?
03.02.2018 |
Mulla on ollut nyt jo pitkään tällainen paheneva ongelma. Kaipa tämä on jotain pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta olen usein niin hermostunut, etten kykene olemaan puhumatta. Tilanteesta tekee vielä kiusallisemman se, että puhun usein jotain todella henkilökohtaista, sellaista jota ei kukaan varmastikaan tahtoisi tietää enkä minä tahtoisi kaikille puolitutuille niin henkilökohtaisia asioita jakaa.
En vain kykene estämään itseäni. Menen johonkin sellaiseen kauheaan hermostuneisuuden tilaan, jossa en pysty hillitsemään itseäni. Tilanne pahenee potenssiin 100 silloin jos todella pidän henkilöstä, jonka kanssa juttelen. Monet ihmissuhteet ovat menneet pieleen tämän ongelman takia. Olen antanut itsestäni todella vääränlaisen kuvan... Kärsin tästä todella paljon ja olen tiedostanut tämän ongelman jo pitkään. Silti tunnun olevan kykenemätön tekemään asialle jotain.
Olen pohtimisellani tullut siihen tulokseen, että minun on pakko aina yrittää tehdä vaikutus toisiin ihmisiin. Tahtoisin, että minusta pidetään. Yritän kuitenkin liikaa ja se kostautuu aina lopulta. En osaa olla oma itseni ollenkaan muiden seurassa.
Tämä kuvaa hyvin tämänhetkisiä sosiaalisia taitojani: http://i0.kym-cdn.com/photos/images/newsfeed/001/224/862/7d0.jpg
Olen jo niin epätoivoinen etten tiedä mitä tehdä. Nauran kyllä välillä itselleni kun muistelen kaikkia hölmöjä juttuja, joita olen sanonut/tehnyt, mutta pidemmänpäälle onhan tämä ihan helvetin masentavaa.
Miten tästä pääsee eroon? Miten saan tukittua turpani ja oppisin olemaan oma itseni? En kestä enää itseäni.
Kommentit (31)
Itellä on todettu lievä asperger eli tuollaista lievää neurologista pokkeavuutta .Hermostuksissani alan kertoa ihmisille äidistäni..jonka kanssa edelleen asun.Äidillä on paha alkoholiongelma
Olen kuitenkin huomannut, että ns. Toiset omalaatuiset ihmiset tulevat jotenkin poikkeuksellisen hyvin minun kanssa jutuun ja heidän on helpompi lähestyä minua, kuin ns. Muuta massaa..
En tiedä saitteko yhtään kiinni ajatuksesta?
Esimerkiksi työpaikalla on eräs hieman erikoisempi ihminen (ei lienee sukupuolella merkitystä) mutta hänestä varoiteltiin minua ja sanottiin hän kuulemma riitantuu ja hermostuttaa ihmiset..
Kuitenkin yllätyin positiivisesti minusta hän oli mukava ja eikä vaikuttanut ollenkaan hankalalta ihmiseltä, vaikka aika puhelias olikin..
Huomasin, että hän selvästi piti minusta (enkä puhu mistään ihastuksesta) vaan ihan normi juttuun tulemisesta ja oli minulle jotenkin mukavampi kuin muille..
Myös muutama hiljainen/ujo tyyppi on uskaltanut lähestyä minua paremmin kuin muita ja tulleet kanssani juttuun paremmin kuin muiden..
Eli ilmeisesti erikoinen ihminen tunnistaa toisen samankaltaisen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on vähän samaa, hieman ehkä lievemmin.
Jos törmään kaupassa tuttuun, niin hermostuneena selitän yhteisen tuttumme kuulumisia, vaikken tiedä saako siitä puhua.
Nolaan itseni puhumalla ilman harkintaa. Ihan kun ois hirvee kiire puhua?
Olen luvannut itselleni monta kertaa olla jatkossa hiljaa ja NORMAALI.
Oon vieläpä ujo ja aika hiljanen, tosta sai käsityksen, että oisin puhelias. Mutta ei. Sillon KUN joutuu puhumaan, saan hävetä itteäni jälkikäteen. 3
Entä jos kävisit jossain terapiassa opettelemassa keinoja rauhoittaa itseäsi sosiaalisissa tilanteissa?
Kuulostat persoonalliselta ja totta puhuen samaa vikaa täälläkin. :D Erikoinen ymmärtää erikoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat persoonalliselta ja totta puhuen samaa vikaa täälläkin. :D Erikoinen ymmärtää erikoista.
Ihan pitää mainita viälä että tuli tossa äsken aku ankan rekkarinumero tarkistusnumerona :D
Niin, se on mielenkiintoista, että hermostuksissa toiset eivät pysty puhumaan mitään, toiset taas puhuvat liikaa. Ilmeisesti perusluonne korostuu hermostuneena? Koeta vain rauhoittaa itseäsi, muistuta itseäsi, ei siihen paljoa muu auta. Pitää vain harjoitella, rentoutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kävisit jossain terapiassa opettelemassa keinoja rauhoittaa itseäsi sosiaalisissa tilanteissa?
Olen käynyt terapiassa, mutta en saanut siitä apua. Ongelma kun ei esiinny siellä terpeutin vastaanotolla niin koin, ettei terapeutti täysin ymmärrä tilannettani. Jos en ole siinä paniikkitilassa, kykenen muotoilemaan sanani järkevästi ja olemaan analyyttinen tilanteestani. Ainoastaan niissä sos. tilanteissa, joissa minun pitäisi olla jotenkin "vapaamuotoisesti" menen sellaiseen ihme paniikkitilaan.
Olen asiakaspalvelutyössä ja yllättävää kyllä, pärjään työssäni hyvin. Työasiat hoidan asiallisesti, mutta kahvipöytäkeskustelut on tuskaa. En osaa olla sellaisissa vapaamuotoisissa tilanteissa, joissa pitäisi olla oma itsensä. Varmasti annan kummia viestejä työkavereilleni, kun välillä vaikutan normaalilta ja välillä vaikutan suoraan sanottuna vajaaälyiseltä.
Jossain vaiheessa tajusin, että mulla oli tämä ongelma jo lapsena. Ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa. Ja lisäksi lapset ei ajattele niinkuin aikuiset, vasta aikuisiällä tämä on oikeasti alkanut vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiini. Olen todella yksin.
Olen ihan lapsesta asti valehdellut, jos yritän tehdä vaikutusta. Tiedostan kyllä valehtelevani ja poden siitä todella huonoa omaatuntoa. Monesti kertomani valheet on sellaisia pikkasen liioteltuja juttuja, joilla olen koettanut tehdä vaikutusta. Lopulta tarkemmin kun olen miettinyt niin eipä ne varmastikaan ole olleet mitenkään vakuuttavia juttuja. ( Joskus valehtelin, etten tykkää karkeista enkä syö niitä ikinä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna aika hölmö juttu, kuka tuollaisesta vakuuttuu mitenkään?)
Vielä en ole päässyt kaivautumaan niin syvälle tähän ongelmaani, että olisin saanut selville, mistä moinen miellyttämisenhalu johtuu. Sen olen tiedostanut, että tahtoisin kaikkien pitävän minusta ja ajattelevan vain positiivista. Valitettavasti koko juttu on kääntynyt toisinpäin ja harva minusta pitää kun käyttäydyn niin oudosti (ja varmasti moni näkee pintaa syvemmälle ja tajuaa kuinka feikki olen juttuineni ja käytöksineni...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama homma. Jos esimerkiksi ruokakaupassa tulee vastaan joku tuttu ja pitää jutella, niin täysin harkitsemattomasti ja jotenkin hädissäni puhun. Pulssi kiihtyy ja hiki valuu, moottoriturpa pärisee sellaisetkin asiat joita en tahtoisi kertoa.
Olen asiakaspalvelutyössä, jossa pärjään erinomaisesti. Olen hyvä puhumaan myös suurille ryhmille eikä esimerkiksi esitelmän pitäminen ole tuottanut vaikeuksia. Olen myös saanut usein kuulla olevani verbaalisesti lahjakas.
Luulen, että asiakaspalvelu sujuu koska siinä mun "rooli" on selkeä, toisin kuin siellä ruokakaupassa. Osaan kyllä nauraakin tälle, mutta onhan tämä hankala vaiva joka aiheuttaa inhottavaa häpeää aina jälkikäteen.
Mukava huomata, etten ole ainut. Tsemppiä kaikille!
Mulla on myös omituisia kohtauksia asiaan liittyen.
Se on ihan ok, että höpöttelen tutuille ja kavereille ihan mitä sylki suuhun tuo, mutta ....
kun homma alkaa laajeta!
Esim. pari viikkoa sitten pyysin pari kiinteistövälittäjää käymään, koska hallussani on asunto, joka pitää myydä. Kummankaan kanssa en voinut asioida asiallisesti. Alan aina murtaa jäätä jollain pikkuhauskuudella ja kertoa jotain hommaa, että tilanne vapautuu. Asuntokaupoilla!
Kummallekin hölisin kaikennäköistä. Tosin kumpikin hölisi omista vastaavistakin minulle. Yhden kaksion myyntipuheet (tai siis arvio-) kestivät 1,5 tuntia, vaikka paperit olivat kunnossa.
Jälkeenpäin tulee typertynyt olo. Toiselle jo ilmoitinkin, etten käytä hänen toimistoaan (tosin siitä syystä että teki niin paljon virheitä omiin papereihinsa, jotka lähetti minulle). Toiselle sanoin, että en halua sitten painostussoittoja ja hän lupasi olla soittamatta.
MIkä minut pistää sumuttamaan koko tilanteen? Tätä tapahtuu siis muuallakin. Sitten ihmettelen ja joskus loukkaannun kun kohdellaan kuin vajaamielistä. Syynä on oma käytökseni, mutta miten pääsisin siitä pois.
Miljoona kertaa tankkaan itselleni, että ole asiallinen, nyt ei ole viihdytystilanne eikä tarvita hauskuuksia tai vitsejä eikä nokkeluuksia. Asuntovälittäjistä toinen oli kovin kärkäs oikaisemaan minun "tietoni" jotka ihan oikeasti ovat tietoja, jotka asuntoa ja aluetta koskevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama homma. Jos esimerkiksi ruokakaupassa tulee vastaan joku tuttu ja pitää jutella, niin täysin harkitsemattomasti ja jotenkin hädissäni puhun. Pulssi kiihtyy ja hiki valuu, moottoriturpa pärisee sellaisetkin asiat joita en tahtoisi kertoa.
Olen asiakaspalvelutyössä, jossa pärjään erinomaisesti. Olen hyvä puhumaan myös suurille ryhmille eikä esimerkiksi esitelmän pitäminen ole tuottanut vaikeuksia. Olen myös saanut usein kuulla olevani verbaalisesti lahjakas.
Luulen, että asiakaspalvelu sujuu koska siinä mun "rooli" on selkeä, toisin kuin siellä ruokakaupassa. Osaan kyllä nauraakin tälle, mutta onhan tämä hankala vaiva joka aiheuttaa inhottavaa häpeää aina jälkikäteen.Mukava huomata, etten ole ainut. Tsemppiä kaikille!
Allekirjoitan tämän täysin! Jotenkin ihmiset kun ajattelee sosiaalisten tilanteiden pelkoa, niille tulee mieleen esiintymisjännitys... Mulla ei sellaista ole koskaan ollut. Olen myös joutunut työn puolesta puhumaan isoille joukoille. Se ei ole tuntunut ollenkaan pahalta. Olen valmistautunut hyvin ja tiedän osaavani asiani. Pahempaa on törmätä vaikka naapuriin rappukäytävässä tai pyykkituvassa.
Musta tulee ihan kuin rampa. Jotenkin koko keho jäykistyy enkä tiedä edes miten pitäisi seistä tai olla. Saati mitä puhua. Suu tuntuu toimivan noissa tilanteissa nopeammin kuin aivot ja jälkeenpäin hävettää niin paljon!!
Vuosien itsetunto-ongelmien jälkeen olen todella oppinut tykkäämään itsestäni. Mulla on muutamia läheisiä, jotka pitävät minusta todella paljon. Surullista on se, etten osaa näyttää näitä puolia muille . En kykene ystävystymään koska en osaa aidosti olla se oma, mukava itseni.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on myös omituisia kohtauksia asiaan liittyen.
Se on ihan ok, että höpöttelen tutuille ja kavereille ihan mitä sylki suuhun tuo, mutta ....
kun homma alkaa laajeta!
Esim. pari viikkoa sitten pyysin pari kiinteistövälittäjää käymään, koska hallussani on asunto, joka pitää myydä. Kummankaan kanssa en voinut asioida asiallisesti. Alan aina murtaa jäätä jollain pikkuhauskuudella ja kertoa jotain hommaa, että tilanne vapautuu. Asuntokaupoilla!
Kummallekin hölisin kaikennäköistä. Tosin kumpikin hölisi omista vastaavistakin minulle. Yhden kaksion myyntipuheet (tai siis arvio-) kestivät 1,5 tuntia, vaikka paperit olivat kunnossa.
Jälkeenpäin tulee typertynyt olo. Toiselle jo ilmoitinkin, etten käytä hänen toimistoaan (tosin siitä syystä että teki niin paljon virheitä omiin papereihinsa, jotka lähetti minulle). Toiselle sanoin, että en halua sitten painostussoittoja ja hän lupasi olla soittamatta.
MIkä minut pistää sumuttamaan koko tilanteen? Tätä tapahtuu siis muuallakin. Sitten ihmettelen ja joskus loukkaannun kun kohdellaan kuin vajaamielistä. Syynä on oma käytökseni, mutta miten pääsisin siitä pois.
Miljoona kertaa tankkaan itselleni, että ole asiallinen, nyt ei ole viihdytystilanne eikä tarvita hauskuuksia tai vitsejä eikä nokkeluuksia. Asuntovälittäjistä toinen oli kovin kärkäs oikaisemaan minun "tietoni" jotka ihan oikeasti ovat tietoja, jotka asuntoa ja aluetta koskevat.
Kuulostaa jotenkin niin tutulta. Millainen lapsuus sulla oli?
Itse kasvoin ekstroverttien sisarusten kanssa. Olen itse introvertti ja herkkä ollut aina. Ihailin siskojani, jotka olivat niitä suosittuja ja kaikkien tykkäämiä. Mä olen aina ollut se kömpelö "ruma ankanpoikanen". Jotenkin omalla kohdallani tällä on ehkä ollut vaikutusta. Yritän käyttäytyä kuten siskoni, vaikka oon luoteeltani ihan erilainen eikä sellainen käytös ole mulle luonteenomalta.
Just tuo "hauskuutus" kuulostaa niin tutulta! Yritän olla vitsikäs ja monesti oon kyllä kaikkea muuta.
Onkohan sinulla taustalla jotain vastaavaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama homma. Jos esimerkiksi ruokakaupassa tulee vastaan joku tuttu ja pitää jutella, niin täysin harkitsemattomasti ja jotenkin hädissäni puhun. Pulssi kiihtyy ja hiki valuu, moottoriturpa pärisee sellaisetkin asiat joita en tahtoisi kertoa.
Olen asiakaspalvelutyössä, jossa pärjään erinomaisesti. Olen hyvä puhumaan myös suurille ryhmille eikä esimerkiksi esitelmän pitäminen ole tuottanut vaikeuksia. Olen myös saanut usein kuulla olevani verbaalisesti lahjakas.
Luulen, että asiakaspalvelu sujuu koska siinä mun "rooli" on selkeä, toisin kuin siellä ruokakaupassa. Osaan kyllä nauraakin tälle, mutta onhan tämä hankala vaiva joka aiheuttaa inhottavaa häpeää aina jälkikäteen.Mukava huomata, etten ole ainut. Tsemppiä kaikille!
Allekirjoitan tämän täysin! Jotenkin ihmiset kun ajattelee sosiaalisten tilanteiden pelkoa, niille tulee mieleen esiintymisjännitys... Mulla ei sellaista ole koskaan ollut. Olen myös joutunut työn puolesta puhumaan isoille joukoille. Se ei ole tuntunut ollenkaan pahalta. Olen valmistautunut hyvin ja tiedän osaavani asiani. Pahempaa on törmätä vaikka naapuriin rappukäytävässä tai pyykkituvassa.
Musta tulee ihan kuin rampa. Jotenkin koko keho jäykistyy enkä tiedä edes miten pitäisi seistä tai olla. Saati mitä puhua. Suu tuntuu toimivan noissa tilanteissa nopeammin kuin aivot ja jälkeenpäin hävettää niin paljon!!
Vuosien itsetunto-ongelmien jälkeen olen todella oppinut tykkäämään itsestäni. Mulla on muutamia läheisiä, jotka pitävät minusta todella paljon. Surullista on se, etten osaa näyttää näitä puolia muille . En kykene ystävystymään koska en osaa aidosti olla se oma, mukava itseni.
Olen tuo kenelle vastasit. Mulla on aika paljon kavereita ja tuntemattomien lähestymistä pidän myös helppona tehtävänä, josta suoriudun ihan hyvin.
Tuntuu että ihmiset joko vihaa tai rakastaa mua, riippuen ihan siitä olenko moottoriturpamoodissa vai omana itsenäni :D
Netissä olen tehnyt aspergertestejä ja niistä saan korkeat pisteet, mutta en ole pitänyt tarpeellisena käydä tutkituttamassa asiaa. Ei kuitenkaan niin paljon häiritse elämää tämä "oireenkuva", vaikka häpeää aiheuttaakin.
Humalassa ongelma korostuu voimakkaasti. Tietääkö kukaan onko tällaiselle vaivalle joku termi? Samaa tuntuu olevan monella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama homma. Jos esimerkiksi ruokakaupassa tulee vastaan joku tuttu ja pitää jutella, niin täysin harkitsemattomasti ja jotenkin hädissäni puhun. Pulssi kiihtyy ja hiki valuu, moottoriturpa pärisee sellaisetkin asiat joita en tahtoisi kertoa.
Olen asiakaspalvelutyössä, jossa pärjään erinomaisesti. Olen hyvä puhumaan myös suurille ryhmille eikä esimerkiksi esitelmän pitäminen ole tuottanut vaikeuksia. Olen myös saanut usein kuulla olevani verbaalisesti lahjakas.
Luulen, että asiakaspalvelu sujuu koska siinä mun "rooli" on selkeä, toisin kuin siellä ruokakaupassa. Osaan kyllä nauraakin tälle, mutta onhan tämä hankala vaiva joka aiheuttaa inhottavaa häpeää aina jälkikäteen.Mukava huomata, etten ole ainut. Tsemppiä kaikille!
Allekirjoitan tämän täysin! Jotenkin ihmiset kun ajattelee sosiaalisten tilanteiden pelkoa, niille tulee mieleen esiintymisjännitys... Mulla ei sellaista ole koskaan ollut. Olen myös joutunut työn puolesta puhumaan isoille joukoille. Se ei ole tuntunut ollenkaan pahalta. Olen valmistautunut hyvin ja tiedän osaavani asiani. Pahempaa on törmätä vaikka naapuriin rappukäytävässä tai pyykkituvassa.
Musta tulee ihan kuin rampa. Jotenkin koko keho jäykistyy enkä tiedä edes miten pitäisi seistä tai olla. Saati mitä puhua. Suu tuntuu toimivan noissa tilanteissa nopeammin kuin aivot ja jälkeenpäin hävettää niin paljon!!
Vuosien itsetunto-ongelmien jälkeen olen todella oppinut tykkäämään itsestäni. Mulla on muutamia läheisiä, jotka pitävät minusta todella paljon. Surullista on se, etten osaa näyttää näitä puolia muille . En kykene ystävystymään koska en osaa aidosti olla se oma, mukava itseni.
Olen tuo kenelle vastasit. Mulla on aika paljon kavereita ja tuntemattomien lähestymistä pidän myös helppona tehtävänä, josta suoriudun ihan hyvin.
Tuntuu että ihmiset joko vihaa tai rakastaa mua, riippuen ihan siitä olenko moottoriturpamoodissa vai omana itsenäni :DNetissä olen tehnyt aspergertestejä ja niistä saan korkeat pisteet, mutta en ole pitänyt tarpeellisena käydä tutkituttamassa asiaa. Ei kuitenkaan niin paljon häiritse elämää tämä "oireenkuva", vaikka häpeää aiheuttaakin.
Humalassa ongelma korostuu voimakkaasti. Tietääkö kukaan onko tällaiselle vaivalle joku termi? Samaa tuntuu olevan monella.
Olisi kyllä kiva tietää, onko tämä joku oikeasti diagnosoitavissa oleva vaiva. Olen yrittänyt etsiä apua kirjallisuudesta, mutta monet sos. tilanteiden pelkoa käsittelevistä teoksista ei tunnu keskittyvän juuri tällaiseen ongelmaan...
Social anxiety forumilta olen lukennut muutamia keskusteluja aiheesta. Esim tällainen: http://www.socialanxietysupport.com/forum/f26/does-anyone-else-behave-l…
Eihän noista sinänsä ole apua ollut ongelman ratkaisemisessa, mutta ehkä se vähän helpottaa kun tietää ettei ole ainut joka tällaisesta kärsii...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on myös omituisia kohtauksia asiaan liittyen.
Se on ihan ok, että höpöttelen tutuille ja kavereille ihan mitä sylki suuhun tuo, mutta ....
kun homma alkaa laajeta!
Esim. pari viikkoa sitten pyysin pari kiinteistövälittäjää käymään, koska hallussani on asunto, joka pitää myydä. Kummankaan kanssa en voinut asioida asiallisesti. Alan aina murtaa jäätä jollain pikkuhauskuudella ja kertoa jotain hommaa, että tilanne vapautuu. Asuntokaupoilla!
Kummallekin hölisin kaikennäköistä. Tosin kumpikin hölisi omista vastaavistakin minulle. Yhden kaksion myyntipuheet (tai siis arvio-) kestivät 1,5 tuntia, vaikka paperit olivat kunnossa.
Jälkeenpäin tulee typertynyt olo. Toiselle jo ilmoitinkin, etten käytä hänen toimistoaan (tosin siitä syystä että teki niin paljon virheitä omiin papereihinsa, jotka lähetti minulle). Toiselle sanoin, että en halua sitten painostussoittoja ja hän lupasi olla soittamatta.
MIkä minut pistää sumuttamaan koko tilanteen? Tätä tapahtuu siis muuallakin. Sitten ihmettelen ja joskus loukkaannun kun kohdellaan kuin vajaamielistä. Syynä on oma käytökseni, mutta miten pääsisin siitä pois.
Miljoona kertaa tankkaan itselleni, että ole asiallinen, nyt ei ole viihdytystilanne eikä tarvita hauskuuksia tai vitsejä eikä nokkeluuksia. Asuntovälittäjistä toinen oli kovin kärkäs oikaisemaan minun "tietoni" jotka ihan oikeasti ovat tietoja, jotka asuntoa ja aluetta koskevat.
Kuulostaa jotenkin niin tutulta. Millainen lapsuus sulla oli?
Itse kasvoin ekstroverttien sisarusten kanssa. Olen itse introvertti ja herkkä ollut aina. Ihailin siskojani, jotka olivat niitä suosittuja ja kaikkien tykkäämiä. Mä olen aina ollut se kömpelö "ruma ankanpoikanen". Jotenkin omalla kohdallani tällä on ehkä ollut vaikutusta. Yritän käyttäytyä kuten siskoni, vaikka oon luoteeltani ihan erilainen eikä sellainen käytös ole mulle luonteenomalta.
Just tuo "hauskuutus" kuulostaa niin tutulta! Yritän olla vitsikäs ja monesti oon kyllä kaikkea muuta.
Onkohan sinulla taustalla jotain vastaavaa?
Kaikkihan lapsuudesta kai kumpuaa tai elämän varrella mukaan tarttuneista "maneereista". Olen siis tuo, jota lainasit.
Introvertti en ole, lapsena kyllä ujo ja yritin olla vähän huomaamaton isomman sisaruksen varjossa, jolle äiti petasi paikkaa auringossa. Minä nyt sain olla siinä sivussa. Olen aina ollut kyllä hyvin herkkä, aistin asioita.
En yrittänyt apinoida isompaa sisarustani, koska hän oli mielestäni niin falski. Nuorempana sisaruksena muistan joskus katselleeni häntä, että kuinka voi tehdä ja sanoa noin typerästi. Sain olla siis rauhassa sivussa. Ei ollut alkoholismia tms, mutta vanhempani riitelivät paljon (tai lähinnä äiti soitti suutaan, isä oli hiljaa).
Menin nuorena jo töihin, koska käskettiin. Olin kai oma itseni, mutta aloin muuttua huumorista tykkääväksi ja huumorintajuiseksi muutenkin ja sanavalmiuteni lisääntyi. Kuulin, että isäni isä oli ollut iloinen veikko (ei viinaa, vaan muuten) Työelämässi menestyin hyvin ja olin mukavan näköinenkin ja tajusin muuten vain hauskoja yhteensattumia, joita muut eivät nähneet ja joista sitten heitin läppää.
Menestyin myös opinnoissa myöhemmin. Yksityiselämässä tuli vaikeuksia. MInulla on kaksi lasta ja olin yksinhuoltaja. Mies kuoli. Sen kai piti pistää minut hiljaiseksi, mutta ei. Olin tietysti shokissa ja kuolemanväsynyt muutaman vuoden, mutta vanha iloinen puhelias itseni pyrki pinnalle taas.
Minä en kohta jaksa itse itseäni, kun jokaisessa tilanteessa nykyisin mun pitää heittää jotain nokkelaa. Miksi en voi olla "tavallinen"? Minulla ei siis ole kumppania, jonka kanssa puhua, mutta en kylläkään ole niitä rasittavia moottoriturpiakaan, jotka puhuvat koko ajan kaikille. Tunnistan kyllä sen, milloin ja kenelle voin puhua. Mutta kun tulee höpötettyä ihan jonninjoutavia asioita jostain kaukaa menneisyydestä, koska ne jotenkin aasinsillan kautta sopivat tilanteeseen!
Epäilen, että tässä on kyse siitä, että mulla ei ole jokapäiväistä juttukaveria. Siksi kai revin tilanteista hengästymiseen saakka sketsiä ja puhetta. Jälkeenpäin hävettää. Tämäkin jälkimmäinen kiinteistövälittäjä tunsi erään ihmisen, jonka minäkin tunnen ja josta en pidä. Että kyllä sillä huomaamattaan saa asioita selvillekin. En halua tutuntutuntutun kanssa tehdä kauppoja. Piirit ovat pienet noissa ympyröissä enkä halua leimaantua millään tavalla. Pian on nimittäin tämänkin asunnon myynti edessä ja juuri tämä tutuntuttu on alueen johtava välittäjä, jolle tavallaan kannattaisi antaa kämppä myyntiin. Mutta minä en halua. Olen aina pyrkinyt neutraaliuteen ja diplomaattisuuteen kaiken kanssa.
SAS-foorumilta kommentti:
I'm 26 and even now I get a stupid naive baby voice on me when I'm feeling very anxious...and I blurt out pretty much any nonsense just to have said something. I see people double-take when they hear me sometimes, especially if they've spoken to me before when i've been calmer.
En ole tiennyt, että joku voi kärsiä samasta ongelmasta! Mulla kanssa ääni muuttuu joskus, jos olen todella hermostunut. Uskon, että ihmiset pitää minua ihan psykona. Mikä ihme tähän auttaisi?
Ap:lle ja muillekin puheliaille yksilöille, että mitä väliä, olkaa sitä, mitä olette puheinenne päivinenne! Miksi teidän pitäisi muuttua hiljaisiksi hiirulaisiksi, mitään sanomattomiksi mykiksi muiden ihmisten seurassa?
Itsekkin olen puhelias ihminen, ja ulospäinsuuntautunut, ja täytynee kyllä myöntää, että joskus tulee jälkeenpäin hieman hävettävä tunnetila, jos olen höpötellyt jollekin esim. kaupan myyjälle niitä näitä, vaikka ihan normaaleja asioita, enkä mitään syväsalaisuuksiani elämäni polun varrelta ja kokemuksistani, mutta silti haluaisin olla hiljaisempi tai kun edes malttaisin olla enemmän harkitsevampi jutellessani joidenkin minulle ns. ventovieraillekin kaupan myyjille jutustellessani omista asioistani, ja siinä samalla sivuttaen hieman muidenkin, vaikkakin en niinkään mitään tulenarkaa kuitenkaan kertoille ihan kelle tahansa kaduntallaajalle en itsestäni, enkä tietenkään muista ihmisistä, mutta silti, minullakin on joskus hieman liikaa juttua, ja vähempikin riittäisi kertoa vaitiolovelvollisillekaan henkilöille, että esim. jostakin henkilöstä, että hän on suomeksi sanottuna todistettavasti ollut joskus jossakin tilanteessa täydellinen P A S K A minua kohtaan!!!!!!
En pode samaa, mutta pistää silmään tuo epäusko, ettei kukaan muu varmaan ole samanlainen. No ihan varmaan on. Miksi ihmeessä kaikki aina kuvittelevat olevansa niin ainutlaatuisia, joko hyvyydessä tai huonoudessa.
Totta kai se on häpeän ja koppavuuden ytimessä, se erityisyyden kokemus. Mutta silti, eihän kukaan voi ihan tosissaan kuvitella, ettei kenelläkään muilla olisi samoja ongelmia?
Näitä löytyy vaikka mitä hauskoja:https://i.pinimg.com/originals/97/8c/6d/978c6d10a6d54a529f1c4259eaa6ad3…
https://tinyurl.com/y9mytn2y
http://i0.kym-cdn.com/photos/images/newsfeed/001/224/860/9e6.jpg
Pystyn niin samaistumaan! Tämä on kauheaa, auttakaa joku pliis?!