Lue keskustelun säännöt.
Ihastuminen pilasi avioliittoni
01.02.2018 |
Copy-pastetan viestini tuosta toisesta keskustelusta, sillä kaipaan tilanteeseeni neuvoja ja järjen ääntä:
Olen pitkässä, sinänsä hyvässä liitossa ja ihastuin toiseen. Vaikka kyseinen ihminen ei ollut yhtään tyyppiäni, tunteet olivat yllättävän vahvat. En pettänyt miestäni, mutta toisesta irti pääseminen oli todella työn ja tuskan ja itkujen takana. Valitsin tietoisesti mieheni ja avioliittoni. Nyt aikaa on sen verran kulunut, että tunteet tuota toista kohtaan ovat hälvenneet ja voin onnitella itseäni järkiperäisestä, oikeasta ratkaisusta.
Mutta jostain syystä myös tunteeni miestäni kohtaan ovat kadonneet jonnekin. En tunne mitään intohimoa, en hellyyttä, en mitään. En toki mitään negatiivistakaan, suhteessamme ei pitäisi olla mitään vikaa ja sen kymmenen vuotta ennen tätä rakkaus kukoisti. Tunnen lähinnä kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, mitä mieheni on elämääni tuonut. En käsitä, minne romanttiset tunteet ovat kadonneet. En halua enää tätä toista, mutta en halua omaa miestänikään.
Kukaan kokenut samaa? Erota en haluaisi, varsinkin kun kävin todella kovan emotionaalisen kamppailun nimenomaan pitääkseni parisuhteeni ja vaaliakseni avioliittolupaustani, miksi se ei nyt tunnukaan yhtäkkiä enää miltään?
Jos tilanteen hahmottamista auttaa, niin suhdetta takana tosiaan kymmenen vuotta, kuusi naimisissa. Ihastuminen tapahtui reilu vuosi sitten. Tapailin ihastustani kyllä salaa ja tunteet olivat molemminpuolisia mutta kumpikaan ei halunnut pilata omaa hyvää suhdettaan. Sovittiin, että ollaan ystäviä. Halaamista suurempaa fyysistä kontaktia ei ollut mutta lopulta katkaisin välit koska tilanne ahdisti ja tunsin huonoa omaatuntoa. Nyt en ole ollut kahteen kuukauteen missään yhteyksissä ihastukseeni.
Kommentit (10)
Kaksi kuukautta on lyhyt aika. Jatka kärvistelyä. Parin vuoden päästä osaat jo nauraa koko jutulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaksi kuukautta on lyhyt aika. Jatka kärvistelyä. Parin vuoden päästä osaat jo nauraa koko jutulle.
Kiitos, näin itsekin toivon. Ehkä tämä on vain vaihe joka on käytävä läpi. Jotenkin katkaistessani yhteyden ihastukseeni, ajattelin avioliittoni jatkuvan entistä parempana. Ajattelin, että nyt ainakin tiedän eron pinnallisen ihastumisen ja todellisen, pitkän rakastamisen välillä. En haikaile sinkkuelämää enkä muita miehiä, en kaipaa sitä suhteen "alkuhuumaa", kyse ei ole siitä.
En vain ymmärrä itseäni. Miksi arkiset asiat miehessäni vain ärsyttävät, miksi ajatus seksistä hänen kanssaan tuntuu turhauttavalta ja kaikki yhdessä tekeminen maistuu puulta? Ei tunnu miltään, ei yhtään miltään. Ennen suhteessamme oli paljon lämpöä, huumoria, hellyyttä ja nautin ihan arkisista pienistä asioista. Nyt yhteiselo tuntuu jotenkin merkityksettömältä, ikään kuin olisi kämppäkaveri olosuhteiden pakosta. Haluaisin vain rakastaa ja haluta miestäni...
Ehkä et pystynyt kuollettamaan tunteita vain yhtä henkilöä kohtaan, vaan siinä samassa prosessissa lakkasit tuntemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se miltä elämä miehesi kanssa tuntuu on se syy miksi ylipäätään ihastuit. Liian tuttua ja turvallista, kaipaat jännitystä ja jotain uutta. Sama tilanne itsellänikin. Odotellaan, ehkä ne tunteet palautuu. Mikäpä kiire tässä on, sama katsoa.
Vierailija kirjoitti:
Se miltä elämä miehesi kanssa tuntuu on se syy miksi ylipäätään ihastuit. Liian tuttua ja turvallista, kaipaat jännitystä ja jotain uutta. Sama tilanne itsellänikin. Odotellaan, ehkä ne tunteet palautuu. Mikäpä kiire tässä on, sama katsoa.
Näin se varmaan on :(
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen se maksaa,
yksinkertaisen ihanuuden maistaminen:
Enää ei maistu muu
kuin se mikä maistuu
vielä enemmältä
Rakas, miksi kirkkautta
onkaan niin paljon vaikeampi kestää
kuin pimeyttä?
T. Tabermannn
Tietysti on valtava pettymys, että et voinut juosta tunteiden perässä. Ymmärrettävästi sellaisen jälkeen on turta. Kaksi kuukautta on tosiaan lyhyt aika, joten katse vain kohti tulevaa!
Up.