Oletko ikinä saanut ketään takaisin lähes häviämällä tämän elämästä

En ainakaan vielä. 5 vuotta kohta mennyt.

En. Todennäköisesti se toinen on sit vaan tyytyväinen, jos edes sua miettii

Enpä usko. Jos kerta toinen ei ole halunnut sinuun sitoutua alunperinkään, niin mitä hän välittää siitä miten sinulla menee? On vaan tyytyväinen kun pääsi helposti irti. Se mitä kannattaa tehdä on se että tekee kaikkien elämän vaikeaksi kiristämällä , uhkailee alla ja ripustaitumalla tähän exään. Kannattaa myös haukkua nyxää kaikille.

En ole yrittänyt. Mutta yleensä ne joiden elämästä "lähes" häviän, syystä tai toisesta, häviävät vaan aika äkkiä kokonaan. Harva suhde, oli se sitten ystävään, rakastettuun tai sukulaiseen, kestää ilman ylläpitoa.

Jos pitää manipuloida ja pelailla pelejä eikä voi sanoa suoraan, se on ehkä aikakin lopettaa.

Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että tuollaiset ”näyttämiset” eivät tehoa kuin mielikuvituksessa omaan itseen. Harvempi toista oikeasti hirveästi ajattelee, jokainen porskuttaa eteenpäin omin tavoin - ihminen on sellainen.

Katoaminen kertoisi minulle vain sen, että toinen on saanut minusta ja meistä tarpeekseen. Unohdan ja jatkan toiseen suuntaan. Paluuta ei ole.

Kun suhde kerran viilenee, se ei lähenny kuin kovalla työllä mihin halukkuutta löytyy tuskin kun ollaan jo etäällä. Koskee parisuhteita ja ystävyyksiä.

Ei ole käynyt niin, että kun olen yrittänyt näyttää, niin olisin saanut ihmisen takaisin. Mutta minulle on käynyt niin, että kun oikeasti unohdin ihmisen OIKEASTI kokonaan, ja aloin elämään omaa elämääni, niin hän ilmestyi elämääni uudelleen. Tosin tämän uudelleen ilmestymisen jälkeen en enää pitänyt häntä mitenkään jalustalla, eikä hän enää tuntunutkaan niin mystiseltä ja hienolta ihmiseltä. Hän vaan on elämässäni.

Olen. Ei kannattanut.

Tai siis tapailin yhtä miestä, jolla ei oikeastaan koskaan tuntunut olevan aikaa minulle. Siinä vaiheessa ajattelin, että antaa olla ja vaihdoin paikkakuntaa. Yllätys, yllätys! Mies ryhtyi soittelemaan, keksi tekosyitä käynnistää moottoripyöränsä ja tulla yökylään, tarjosi hotelliöitä.

Olin nuori ihminen ja töitä löytyi helposti, joten muutin takaisin lähemmäs.

Mies etääntyi samaa tahtia ja tämän jälkeen oli pakko todeta ettei se soppa lämmittämällä parane.

Minkälainen ihminen lähtee tällaiseen ihmissuhdepelailuun ja kikkailuun - vielä aivan tiedostetuin taka-ajatuksin. Ihan ei mene tervehenkisyyden piikkiin.

Suuren rakkauteni, tavallaan. 16 vuotta kärvisteltiin erossa sitten oli pakko myöntää että mikään ei ole muuttunut meidän välillä. Harmi vaan että noiden vuosien aikana päädyttiin naimisiin kumpikin

Vierailija kirjoitti:

Minkälainen ihminen lähtee tällaiseen ihmissuhdepelailuun ja kikkailuun - vielä aivan tiedostetuin taka-ajatuksin. Ihan ei mene tervehenkisyyden piikkiin.

Meillä oli ihanat välit, tajusin vaan vihdoin, että hän etsii jotain vielä parempaa varmaankin. En keksi enää muuta keinoa, itsenikään takia, kun ottaa etäisyyttä, vaikka se olisi sitten kaiken loppu. Voi tosiaan olla ettei se häntä vaivaa edes, mutta kysyinpä nyt auttaako se ketään huomaamaan et tuo ihminen olikin parasta mitä oli? Koska tiedän merkinneeni hyvin paljon, mutta en ehkä tarpeeksi kuitenkaan...ja se ei taas minulle riittänyt.

ap

En tiedä kumpi toimii paremmin, väkisin roikkuminen vai tilan antaminen...