Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä tuo lasten kasvaminen välillä käy tunteisiin, vaikka muuta kuvittelin
29.01.2018 |
Tulin äidiksi vasta 28-vuotiaana, koska olin kuvitellut, etten ole mitään perusäiti-tyyppiä. Haaveilin nuorempana matkustelusta ja vapaasta elämästä. Sitten kun vähän yllättäen ehkäisy petti, olikin tosi virkistävää tulla äidiksi. Muutettiin miehen kanssa yhteen vasta vähän ennen vauvan syntymää. Ensimmäisen vauvan kasvaessa halusin toisen ja 4 vuotta myöhemmin vielä kolmannen. On ollut välillä rankkaakin, ruuhkavuodet. Nyt on esikoinen jo aikuinen, asuu omillaan monen sadan km päässä, keskimmäinen muutti pois kotoa elokuussa, ja tämä nuorin elää pahinta murrosikää. Häntä kiinnostaa vain kaverit ja pelaaminen. Jotenkin tätä hetkeä odotti, että olisi omaa aikaa ja voisi tehdä taas mitä itse haluaa. Ei vaan tunnu miltään. Ei kiinnosta baarit, eikä kotona möllötys. Muistelen niitä kivoja talvia, kun tammi-helmikuussa hiihdettiin yhdessä lasten kanssa, käytiin uimassa ja luistelemassa, leivottiin synttärikakkua ja luettiin iltaisin kirjoja yhdessä. Mietin, onkohan tämä sitä tyhjän pesän syndroomaa. Onko kokemusta muilla?
Kommentit (13)
Ei kuulosta tutulta. Mun on 17, ja ihan sovussa ollaan muuttamassa häntä omaan asuntoon syksyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä on tarkoituksella se murrosikä, että molempien on helpompi irtaantua. Säälittäviä ovat vanhemmat, jotka soittelee monta kertaa päivässä ja viikonlopuiksi pitäis tulla "kotiin". Anoppini tästä hyvä esimerkki. Hän "sinkkuna" tarjoutuu mukaan matkoille seuraksi ja kietoo meitä lahjomalla oman elämänsä keskipisteeksi.
Kyllä työkaveri valitteli, että on yksinäistä, kun isot lapset poissa ja pienimmätkin kohta lähdössä maailmalle
Vierailija kirjoitti:
Siinä on tarkoituksella se murrosikä, että molempien on helpompi irtaantua. Säälittäviä ovat vanhemmat, jotka soittelee monta kertaa päivässä ja viikonlopuiksi pitäis tulla "kotiin". Anoppini tästä hyvä esimerkki. Hän "sinkkuna" tarjoutuu mukaan matkoille seuraksi ja kietoo meitä lahjomalla oman elämänsä keskipisteeksi.
Käytätte ilmaisena lastenhoitoapuna, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Niinhän se varmaan onkin? Älkää valittako.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä on tarkoituksella se murrosikä, että molempien on helpompi irtaantua. Säälittäviä ovat vanhemmat, jotka soittelee monta kertaa päivässä ja viikonlopuiksi pitäis tulla "kotiin". Anoppini tästä hyvä esimerkki. Hän "sinkkuna" tarjoutuu mukaan matkoille seuraksi ja kietoo meitä lahjomalla oman elämänsä keskipisteeksi.
Käytätte ilmaisena lastenhoitoapuna, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Niinhän se varmaan onkin? Älkää valittako.
Meillä ei luojan kiitos ole lapsia. Voi. Vaan kuvitella, mitä se "lapsenhoitoapu" jonakin kauniina päivänä on. Siinä vaiheessa anoppi varmaan suunnilleen muuttaa meille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kyllä olet romantisoinut sen lasten kanssa olemisen. Ole onnellinen, että se on ohi.
Miksi sinusta pitäisi olla onnellinen, että se on ohi, jos ei itsestä yhtään tunnu siltä? Jos minä vaan kääntäisin päälle iloisen ilmeen ja esittäisin, että tuntuu tosi mukavalta, niin aika teennäistähän se olisi. Jos sinulla on hyviä vinkkejä, miten se oikeasti sisäisesti onneksi muuttuu, niin otan vinkit mielelläni vastaan.
-ap
Mä sain 3 lastenlasta ennen kuin nuorin muutti kotoa, ei tässä paljoa ehdi kokea tyhjän pesän syndroomaa kun auttaa nuorta perhettä :D
Oikeasti oisin kaivannut välissä pientä hengähdystaukoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä olet romantisoinut sen lasten kanssa olemisen. Ole onnellinen, että se on ohi.
Miksi sinusta pitäisi olla onnellinen, että se on ohi, jos ei itsestä yhtään tunnu siltä? Jos minä vaan kääntäisin päälle iloisen ilmeen ja esittäisin, että tuntuu tosi mukavalta, niin aika teennäistähän se olisi. Jos sinulla on hyviä vinkkejä, miten se oikeasti sisäisesti onneksi muuttuu, niin otan vinkit mielelläni vastaan.
-ap
Mä ajattelen sen niin (tosin tuo ainokainen on vielä toinen jalka kotona), että niin sen kuuluu mennä, että lapset aikuistuvat ja lähtevät. Eivät he silti elämästä poistu. Että tehtävä äitinä on kohta tehty, ja kiitoksen saa siinä, kun näkee lapsen omien siipien kantavan, ja tämän rakentavan omannäköistä aikuisen elämäänsä, kenties jonakin päivänä oman perheensä kanssa. Tuo omani on lievästi erityinen, joten olen jännittänyt sitä, pärjääkö, ja ihan aidosti helpottunut ja onnellinen nähdessäni, että pärjää. Saattaa värittää näkökulmaa. Muutenkin odotan aikaa puolison kanssa kahden, meillä on elämäntilanteen vaihtuessa edessä muutto ja oman elämän hidastaminen, yhteisiä haaveita ja harrastuksia kumpikin.
Vierailija kirjoitti:
Siinä on tarkoituksella se murrosikä, että molempien on helpompi irtaantua. Säälittäviä ovat vanhemmat, jotka soittelee monta kertaa päivässä ja viikonlopuiksi pitäis tulla "kotiin". Anoppini tästä hyvä esimerkki. Hän "sinkkuna" tarjoutuu mukaan matkoille seuraksi ja kietoo meitä lahjomalla oman elämänsä keskipisteeksi.
Olen samaa mieltä ettei aikuisiin lapsiin ole tervettä jäädä roikkumaan, ja juuri murrosikä on se raadollinen vaihe, jolloin lapsi riuhtaisee itseään kunnolla etäämmälle, ja vanhempi joutuu hyväksymään asian. Sellainen sairaalloinen soittelu ja huolenpito erilleen muuttaneesta lapsesta voi olla merkki esimerkiksi mielenterveysongelmista, mutta on kuitenkin ihan normaalia kaivata niitä pikkulapsiaikoja ja tavallaan surra sitä erkaantumista lapsestaan. Ja parhaassa tapauksessa aikuisiin lapsiin muodostuu uudenlainen, tasavertainen, suhde, missä itse joutuu luopumaan vanhemman roolista mutta saa tilalle kenties jotain rikkaampaa.
Mutta ei ap:lla vielä tuo tilanne ole. Hänen nuorin on vielä murkku pahimmillaan, ja mieli valmistautuu pesän tyhjenemiseen. Suru ja nostalgia kuuluvat tilanteeseen ja auttavat työstämään sitä läpi. Eli tsemppiä ap sinulle, ihan normaaleja tunteita kohtaat. Tulee aika jolloin nautit siitä ettei ole ketään huollettavaa ja koti on sinun ja miehesi. Sen aika ei ole vielä, mutta kyllä se sieltä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa olen miettinyt. Esiteinin ja murkun kasvattaminen on aivan hirveää. Kuuluuko se olla ihan hirveää, vai ovatko lapseni kovapäisempiä tapauksia?
Kyllä se pari vuotta vei lasten kotoa muuttamisen jälkeen, että haikeus hellitti. Se on ihan normaali vaihe ja kunhan pitää itsensä kurissa, ei tuppaa sinne nuorten aikuisten elämään enempää kuin he haluavat sinne itse päästää, niin kaikki hyvin. Haikeus on hyvästä, siitä pääseminen on hyvästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa olen miettinyt. Esiteinin ja murkun kasvattaminen on aivan hirveää. Kuuluuko se olla ihan hirveää, vai ovatko lapseni kovapäisempiä tapauksia?
On niissä murkuissa eroja. Meillä vanhin lapsi poika, jonka menemisistä ei koskaan harmia. Kotiin tuli aina kuten sovittiin. Koulu nyt jonkin verran takkuili, mutta lukion kävi kuiteskin. Itselleen hankki kesätyöpaikat joka kesäksi 15-18-v. Nämä kaksi tyttölasta taas ovat aiheuttaneet huolta riittävästi. Keskimmäinen alkoi oireilla ruuan kanssa yläkouluissa. Kun olis pitänyt vaan saada luomua ja kasvisruokaa. Koskaan ei itse tarttunut kauhan varteen. Ihana ja taiteellinen tyttö muuten, mutta jatkuva mököttäminen ja nirsoilu oli tuskaa muulle perheelle. Vaatteissakin aina vaan kalleinta. Edelleen on sellainen pikkutarkka ja rahat ei riitä mihinkään. On yritetty kasvattaa vähään tyytyväisiä lapsia, mutta toiset ei siihen suostu. Nuorin tyttö taas on ihan holtiton. Koulusta pinnasi yhtenä vuonna yli 100 tuntia. Humalassa kotiin limudiskosta 14-vuotiaana. Tosi hauska tytär muuten, mutta itsepäinen ja turhan vauhdikas menemisissään.
Alue: Aihe vapaa
No kyllä olet romantisoinut sen lasten kanssa olemisen. Ole onnellinen, että se on ohi.