Missä elämänvaiheessa olet ollut onnellisin?

LAPSETTOMANA

21-vuotiaana, juuri naimisiin menneenä. Ulkoiset puitteet oli vaatimattomat mutta parisuhde kukoisti. Yhdessä ollaan edelleen (tänä vuonna naimisiinmenosta tulee 34v) mutta parisuhde on kuihtunut aika laimeaksi.

Olin onnellinen nuorena parikymppisenä tytöntyllerönä. Se oli 80-luvulla huoletonta aikaa. Nyt keski-ikäisenä olen taas onnellinen. Lapset aikuisia, pystyn matkustelemaan ja olemaan taas jollain tavalla "huoleton". Sellaiseen nuoruuden huolettomuuteen ei enään pysty, ei osaa ajatella asioita niin kepeästi, mutta yleensä ottaen on ihan kivaa.

En minä onneton ole koskaan ollut, mutta ruuhkavuosina sitä vain enemmänkin oli ja teki asioita sen ihmeemmin ajattelematta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun odotin vauvaa ja kävin ultrassa ja lääkäri kertoi että poika on tulossa.Ja tietysti hetki kun poika sitten syntyi, tuntui että pakahdun onnesta.

Outoa. En koskaan tajua tällaisia tarinoita. Lapsi on vain vastuu muiden joukossa.

Outoa, että et itse ymmärrä että onni on subjektiivinen kokemus ja ihmiset kokevatbonnea eri asioista. Jos sinulle lapsi on vain yksi vastuun kohde, voi se olla toiselle suurin onni maailmassa. Katsos, kun me ihmiset olemme erilaisia.

Silloin kun aloitin lukion ja samoin kolmena ensimmäisenä opiskeluvuonna oli kaikki niin ihanaa. Olin hyvin onnellinen myös siihen aikaan, kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikan ja elämässä kaikki jotenkin oli loksahtanut paikoilleen. Onnellisuuden tunne on taas vuosien jälkeen palannut ja kasvaa hiljalleen. Täytän tänä vuonna 50 vuotta. 

16-vuotiaana. Ei ollut vielä raskaita aikuisuuden tuomia vastuita, mutta oli jo vapautta tehdä asioita itsenäisesti. Tykkäsin myös koulunkäynnistä ja olin rakastunut.

Ei sitä huoletonta vaihetta pitkään kestänyt, mutta tuota aikaa ajattelen silti aina heti, kun kysytään parhaita muistoja tai onnellista ajanjaksoa elämässä.

Nuorena 25v-30v, paljon erilaisia menoja, samanhenkisiä kavereita ym. hauskaa. Tuskin sitä kuitenkaan ajatteli, että oli onnellisempi. Nyt kaikilla kavereilla omat kuviot ja harvakseltaan niitä näkee ja kun näkee, niin tuntuu, että se on semmoista liipalaapaa. Uusiakin kavereita on, mutta ei niin samanhenkisiä kuin silloin ennen. Nytkin varmaan ihan onnellista aikaa. Vakkarityö, josta tykkään ja asiat kunnossa, mutta jotain kuitenkin tuntuu puuttuvan.

N50

Vierailija kirjoitti:

Onnellinen. kirjoitti:

Elämä on keskimäärin mennyt aina parempaan suuntaan. Matkalle mahtuu tietysti yksittäisiä onnen hetkiä, kuten vakituisen työpaikan saaminen opintojen jälkeen laman keskellä, ensimmäisen oman asunnon ostaminen, ulkomaille muutto, avioituminen jne...

Miksi asunnon ostaminen olisi onnen hetki? Sen voisin ymmärtää onnen hetkeksi, jos pääsisi vaikka kaupungin vuokra-asuntoon.

Oma ensiasuntoni täytti monta haavetta. Se oli huolella valittu ja juuri haluamani sekä omalla määrätietoisella toiminnalla saavutettu, ja siksi myös itsetuntoa pönkittävä kokemus. 

Asunnon ostaminen on onnen hetki sellaiselle, joka haluaa ja pystyy suunnittelemaan pitkäjänteisesti myös tulevia onnenhetkiä ja odottamaan niiden realisoitumista. 

Kaupungin vuokra-asuntoon pääseminen voi totta kai myös olla onnen hetki, turvaahan se edullisen asumisen loppuelämäksi. Halpa mutta epämieluisa asunto voi myös olla pallo jalassa. Tuttavani on asunut 30 vuotta samassa kaupungin puoli-ilmaisessa murjussa koska se on puoli-ilmainen.

Aina siinä hetkessä jota elän, luulen olevani onnellisin. Lapsena ja nuorena tapahtui, opiskellessa rakastuin, sain työpaikan, lapsia, pääsin eläkkeelle. Aina on tuntunut, että nyt on hyvin. En halua mitään, minulla on kaikki. Vaikka oli velkaa, sairauksia nyt, mutta kun on rakkautta, se on onnen aihe.

N61

4-6 vuotiaana lapsena, olin yhtä luonnon kanssa ja koin hyvin herkästi kaiken. Koulun aloitus toi kiusaamisen ja huolen, tulevat vuodet olivat hyvin raskaita. Nyt on kaikki aika ok, mutta olen yksinäinen. Hetken aikaa olin onnellinen kun pitkäaikainen tunteideni kohde halusi tapailla. Pian kävi ilmi, ettei hän kokenut minua lainkaan siten, kuin minä hänet ja juttu päättyi. Tuo oikeastaan teki selväksi sen, että onnellisimpana olen omassa sisäisessä maailmassani enkä reaalitodellisuudessa.

Kaksi hyvin erilaista elämänvaihetta on tasoissa. Alle kolmekymppisenä, kun olin sinkku ja elämässä tapahtui paljon. Ihania kokemuksia, eikä vähäisimpänä yksi mies ulkomailla (oltiin tekemisissä useampi vuosi), jota en ole vieläkään voinut unohtaa. Lisäksi äitini oli tuolloin vielä elossa.

Ja sitten yli kolmekymppisenä, kun lapset oli pieniä.

23v jälkeen jokainen aikuisuuden vaihe on ollut omalla tavallaan onnellista.

Sinkkuna opiskelijana, sinkkuna työelämässä, dinkkuna, perheellisenä, nyt hyvätuloisena koululaisen äitinä ydinperheessä ja omistan osuuden työpaikastani....elämä on omalla tavallaan leppoisaa ja huoletonta.

Kaikki vaiheet on kannattanut kokea, aikansa kutakin.

Nyt 37-vuotiaana. Yhdessä elämäni miehen kanssa, vakkarityö, kiva asunto ja kaikin puolin terve. Olen lapseton (miehelläni on lapsia aiemmasta suhteesta). Ihana yhteinen viikonloppu takana.

Ruumisarkussa.