Kun kuulee vanhemman sanovan "lapsi ei uskalla minua vastaan nousta", onko se hyvä vai huono asia?

vanhempi on hirveä öykkäri ja luultavasti lapsi on ihan samanlainen kotinsa ulkopuolella. Mammalle saattaa esittää kilttiä.

Huono. Mä pelkäsin ja pelkään ehkä vieläkin vähän omia vanhempiani. Lapsena en uskaltanut itkeä, teininä en kapinoinut, nyt olen sulkeutunut nuori aikuinen ja tuntuu että multa on jäänyt välistä tärkeitä kehitysvaiheita. Rajojen kokeileminen on nuorille normaalia, ja oikeastaan osoitus luottamuksesta. Mä en luota vanhempiini enkä kunnioita heitä ja tunne taitaa olla ihan molemminpuolinen. Väleissä kuitenkin ollaan, todella etäisissä vaan.

N18

Kuulostaa pahalta.

Lapsi kunnioittaa vanhempia. Kotona on siis rajoja joita lapsi ymmärtää noudattaa.

Näin kolmen lapsen vanhempana mun on sanottava, että vähiten olen huolissani siitä lapsesta, joka jatkuvasti nousee mua vastaan. Tiedän, ettei hän ota elämässään p**kaa vastaan keneltäkään, mutta on kuitenkin perusluonteeltaan niin järkevä ettei pistä kaikkea läskiksi.

Kysymys lienee sananvalinnastakin, mitä 'vastaan nousemisella' tarkoitetaan. Mutta lähtökohtaisesti lapsen itsenäistymisprosessiin kuuluu kritisoida vanhempiaan, sanoa vastaan jne, koska sitä kautta se oma minuus, persoona, tahto yms kypsyvät. Vanhemmat ovat se peili, jossa itseään voi tutkistella. Vanhemman kuuluu tämä kestää ja kannustaakin siihen, vaikka on inhimillistä väsyäkin jatkuvaan vastustamiseen.  Loppuviimeksi vanhemman tehtävä on kannustaa lasta irtautumaan ja itsenäistymään, ei tottelemaan ja alistumaan.

 

Mitä niistä vanhemmille AINA "nätisti" olevista tulee aikuisena? Optimaalinen kumppani sellaiselle , joka pomottaa..tai on narsisti? Ovimatoksi parisuhteeseen? Vanhempana myönnän, että on raskasta kun lapsi kyseenlaistaa lähes kaiken, mutta kuitenkin tiedän lapsesta kasvavan vahvan aikuisen.. joka ei kuitenkaan ole liian omapäinen.

Vierailija kirjoitti:

Mitä niistä vanhemmille AINA "nätisti" olevista tulee aikuisena? Optimaalinen kumppani sellaiselle , joka pomottaa..tai on narsisti? Ovimatoksi parisuhteeseen? Vanhempana myönnän, että on raskasta kun lapsi kyseenlaistaa lähes kaiken, mutta kuitenkin tiedän lapsesta kasvavan vahvan aikuisen.. joka ei kuitenkaan ole liian omapäinen.

Juuri näin. Hyvä kommentti. Kiitos!

Itsellenikin tulee mieleen lapsi, joka on alistettu vanhempien taholta ja jonka tottelevaisuus on ulkokultaista käytöstä, mitä määrittelee isomman pelko. Tällaisesta lähtökohdasta kasvaa näitä kiltin lapsen syndroomaa kärsiviä aikuisia, joita kusipäiden on liian helppo käyttää hyväkseen ja jotka eivät kykene puolustamaan omia oikeuksiaan eikä mielestäni tällainen lähtökohta ole terve saatikka turvallinen lähtökohta ponnistaa maailmalle. Toinen yhtä huono vaihtoehto on, että lapsesta kasvaa agressiivinen öykkäri, joka on oppinut lapsuudessaan vanhemmiltaan aiheuttamaan pelkoa muissa ihmisissä ansaitakseen "kunnioitusta/ihailua" muissa ihmisissä (eli toisin sanoen sitä, ettei kukaan uskalla nousta vastaan). 

Todella huono. Vanhemmat ovat olemassa siksi, että heitä vastaan noustaan ja heistä itsenäistytään. Kasvatuksen tavoitteena ei saa olla lapsen nujertaminen.

Huono. Kyllä kodin pitää olla se paikka jossa saa olla oma ittensä esittämättä mitään. Kelle kiukku puretaan jos ei kotona sitä saa tehdä? Kyllä vanhempia pitää kunnioittaa, mutta saa niitä rajoja kokeilla ja pitääkin ja sillon pitää olla turvallinen vanhempi ohjaamassa.

Vanhemmat, joita pitää pelätä ovat huonoja vanhempia. Meillä on rajat, mutta ei niitä pelolla ja väkivallalla aseteta.

Kaikkein kummallisinta on, että pelottavat vanhemmat kuvittelevat lastensa kunnioittavan heitä.

Saa kivittää, mutta minusta sellainen lapsi joka myötäilee aina vanhempiaan ja yrittää koko ajan olla mieliksi on outo. Samoin vanhemmat, jotka koko ajan ovat lapselle mieliksi on aivan kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä niistä vanhemmille AINA "nätisti" olevista tulee aikuisena? Optimaalinen kumppani sellaiselle , joka pomottaa..tai on narsisti? Ovimatoksi parisuhteeseen? Vanhempana myönnän, että on raskasta kun lapsi kyseenlaistaa lähes kaiken, mutta kuitenkin tiedän lapsesta kasvavan vahvan aikuisen.. joka ei kuitenkaan ole liian omapäinen.

Mieheni on tällainen ihminen. Ei ole koskaan kapinoinut tai edes sanonut vastaan nuorena. Vanhemmat ovat opettaneet että ovat aina oikeassa, ja heidän tunteet ovat tärkeämmät kuin miehen omat tunteet.

Lopputulos: 35-vuotias mies, joka ei kestä pettymyksiä, eikä voi tuottaa sellaisia

kenellekään (esimerkiksi sanomalla "en valitettavasti voi tulla auttamaan huomenna"). KAIKKIEN tarpeet ovat tärkeämpiä kuin miehen jaksamista ja omaa mielipidettä.

Aloitekykyä ei juuri ole, eikä osaa sanoa mitä mieltä on. On passiivis-aggressiivinen kun ei osaa esittää ärsyyntymistä muilla tavoilla.

Muuttuu ihan toiseksi ihmiseksi kun juo alkoholia, silloin hän kyllä haukkuu kaikki, varsinkin minua.

Onneksi on aloittanut terapiassa tänä syksynä, en kestäisi muuten. On raskasta asua tunnevajaisen miehen kanssa.

Mieheni on myös todella hellä ja ihastuttava, mutta se "pimeä puoli" vaatii työtä.

Samaistun tuohon että ollaan muodollisissa väleissä vanhempien kanssa (joiden mielestä jopa normaaleissa), mutta kunnioitus nolla.