Voiko uhkaavaa käytöstään pyytää anteeksi?

Tähän onkin tullut ihan hyvin vastauksia, mutta koetan selittää asiaa. Tätä ongelmaa on ollut pitkin matkaa, riitaa tulee aina miehen reagoinnista, kun nuori haastaa (monesti on haukkunut lyttyyn, kerran sanoi ”nyt katkeaa kukolta kaula” (väitti ettei ollut uhkaus, vaan vertauskuva ettei saa nousta vanhempiaan vastaan). Lapsella on asperger ja miehellä melko puutteellinen ymmärrys tämän vaikutuksesta lapsen sanomisiin ja käytökseen.

Mies on pyytänyt tekojansa pojalta anteeksi, mutta välillä on epäselvää tekeekö sen aidosti vai minun pyynnöstä.

Nyt tämä nykyinen riita alkoi niin, että minä aloin nätisti puhumaan ja perustelemaan pojalle viitaten edelliseen iltaan, miksi olen tarkka aikatauluista. Lapsi käsitti tämän jotenkin väärin ja sanoi ”aina valitetaan, minä haluan muuttaa muualle”. No minä vähän provosoiduin ja sanoin ”senkus teet itsesäsi lastensuojeluilmoituksen, ehkäpä pääset muualle”. Isänsä sitten loukkaantui ja alkoi puhumaan, että hän on tehnyt kaiken teidän (lasten) eteen ja että lasten ei ole tarvinnut tehdä mitään. Minä sitten aloin miehen sanomisiin sanoa, että ei me mitään erikoisia vanhempia olla oltu, ihan normaaleita tavallisia vanhempia, mitä jokaisen vanhemman vähintään pitää olla. En viitsinyt ääneen sanoa, mutta minusta nyt olisimme paljon enemmänkin voineet tehdä lasten eteen: olla enemmän heidän kanssaan jne. Pointti kuitenkin asiassa on että minusta lasten kuuluu kunnioittaa vanhempiansa, mutta eivät he erityisessä kiitollisuuden velassa ole vanhemmilleen. Päinvastoin vanhempien pitää itse toivoa, että ovat luoneet sellaisen suhteen lapsiinsa, että lapset muistavat heitä vanhana. Ei siitä sen enempää. (jatkuu) ap

jatkoa

Sitten puolustin lapsiani, kun mies oli esittänyt väitteen, että heidän ei ole tarvinnut koskaan tehdä mitään. Tämähän oli loukkaus minua kohtaan, enhän olisi muuten puolustanut. Mutta mies ei tietenkään tajua, että tulin loukatuksi. Kysyin siis mieheltä, että miksi mies sanoo että lapset eivät ole koskaan joutuneet tekemään mitään ja mitä hän sillä tarkoittaa, kun sehän ei ole totta. Kyllähän he kaikkee ovat joutuneet tekemään. Mies sanoi että hän on vastannut lähes kaikesta 8-vuotiaasta lähtien. Ja tämä on liioittelua, ihan hänellä on molemmat työssäkäyvät vanhemmat olleet. Ja jos omiin lapsiinsa vertaa, niin ehkä tilanne on eri kun mies on käytännössä ollut koko ajan kotona (7 v työttömyys, jonka aikana 3 vuoden koulu vasemmalla kädellä). Tästä siis riideltiin ja poika sanoi siihen ”sinä et käy töissä”. Ja siitä mies raivoistui enemmän, meni pojan huoneeseen aggressiivisena, lähelle poikaa jne ja tivas haluaako poika muuttaa muualle ja että alkaa täyttelemään lappuja. Siinä kohtaan jouduin ajamaan miehen pojan huoneesta pois. No voi olla että yli tulkitsin käytöksen uhkaavana, koska oma isäni ollut veljeäni kohtaan väkivaltainen. Toisaalta kun seuraavana aamuna sanoin miehen uhkaavasta käytöksestä, niin hän vastasi että poika oli häntä verisesti loukannut työttömyysasiasta eli ei kiistänyt vallankäyttöään, mikä syntyy yksinkertaisesti sillä että on fyysisesti vahvempi. Aamulla mies myös sanoi että hänen puolestaan poika saa mennä. Miehen päätös on siis katkaista emotionaalisesti välit poikaansa.

Ei puhunut mitään pojalle eilen, eikä tänä aamuna kun olin kotona. Toiselle lapselle kyllä puhuu. Minusta normaali vanhempi nyt lapsen kanssa kävisi läpi asian. Minä en viitsi miestäni enää lähteä ohjailemaan. Joku ehdotti parisuhdeterapiaa tai että mies hakisi itselleen apua. Olen näistä miehelle sanonut, mutta hänen kanta on tullut hyvin selväksi: Hän ei tule koskaan tarvitsemaan minkäänlaista apua. Ja riidoissa mies yleensä uhkailee erolla. Mielenkiintoista asiassa on myös se että miehelle tämä hänen oma loukkaantumisensa on näinkin tärkeä, mutta minun loukkaantumisellani ja mitä lapset ajattelivat isänsä sanoessa, että heidän ei ole koskaan tarvinnut tehdä mitään, ei ole mitään väliä.

AP

Nosto

Mitä pojallesi kuuluu, ap? Asperger-lapset ja luonnehäiriöiset aikuiset ovat kyllä hankala yhdistelmä :( Meilläkin on pojalla as-piirteitä, mutta ei saanut diagnoosia, 10v kyseessä. Ja epäilen, että tselläni oli aikoinaan samaa, että ei diagnoosiin yltävää, mutta olen assiluonne. Ja äitini epäsensitiivisenä kohteli mua huonosti ja just otti itseensä kaiken, mitä assi ei "tajua", koska ei osaa nöyrtyä selittämään, ottaa luonnolle, joka ei ilmeisesti ollut niin kovin kehittynyt ja vahva, hah.

3