Lue keskustelun säännöt.
Tyhjä pesä, miten olette selvinneet?
21.01.2018 |
Kohta perheessämme on tilanne, että kaikki lapsemme o vat muuttaneet pois kotoa, jäämme siis mieheni kanssa kahdestaan. Olen jo nyt surullinen ja ahdistunut. Neuvoja?
Kommentit (26)
Ihanaa, viimeinkin saadaan miehen kanssa keskittyä toisiimme ilman häiriöitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, viimeinkin saadaan miehen kanssa keskittyä toisiimme ilman häiriöitä!
Hmm? Epäuskottavaa.
Olen viisikymmpinen ja laajan tuttavapiirin perusteella sanoisin, ettei kukaan 20-30 vuotta pitkän parisuhteen jälkeen "halua keskittyä toiseen".
Sitä on ihan tarpeeksi jo saanut keskittyä lapsista huolimatta.
Lähinnä ihmisiä huolettaa, että miten jatkossa suhde toimii. Useimmat kuitenkin tässä iässä jäävät vanhaan liittoon. Joitain irtiottoja olen kyllä todistanut juuri lasten itsenäistymisen sivutuotteena.
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, viimeinkin saadaan miehen kanssa keskittyä toisiimme ilman häiriöitä!
Äh, ei kukaan, EI KUKAAN normaali vanhempi noin ajattele.
Olet joku vela-vanhapiika.
Puolensa ja puolensa saattaa moni sanoa, mutta ei noin. Yksiselitteisen ihanaa?
No voin kertoa, että äitini ei ole selvinnyt. Me lapset ollaan nyt 21-30-vuotiaita, nuorinkin asunut omillaan jo 2 vuotta. Näin lapsen näkökulmasta se äidin ruikutus yksinäisyydestä on helvetin ahdistavaa. Itse vierailen lähes joka viikko ja muut sisarukset useamminkin kun asuvat lähempänä. Mikään ei silti äidille riitä, kaikki on surkeaa kun yksin pitää olla ja tehdä. Hänellä on kuitenkin mies ja ikääkin vasta 57-vuotta! Käyttäytyy kuin vanha avuton mummeli. Älä missään nimessä aiheuta lapsellesi pahaa oloa liiallisella ikävöinnillä. Lapsilla on oma elämä, keksi sinäkin itsellesi ne omat jutut. On mukavampi olla sitten tekemisissä tyytyväisen äidin kanssa, ei syyllistävän ja valittavan.
Neuvoja? Koita hankkia elämääsi sisältöä ja tekemistä, siis muutakin kuin ne lapset. Mene kansalaisopistoon, ota uusi vaihde urallasi, ala lenkkeillä, tai jotain.
Ja yrität vain luottaa siihen, että vaikka ne lapset sählää, lopulta kaikki järjestyy ja asettuu hdalleen. Ihan niin kuin sinullakin aikanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinhän elämän kuuluukin mennä! Tietysti voit syyllistämällä yrittää sitoa lapset itseesi niin etteivät
pääse aikuistumaan ja elämään omaa elämäänsä mutta olisivatko onnellisia? Ole onnellinen siitä
että lapset uskaltavat ja osaavat lähteä kotipesästä ja kannusta heitä siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, viimeinkin saadaan miehen kanssa keskittyä toisiimme ilman häiriöitä!
Hmm? Epäuskottavaa.
Olen viisikymmpinen ja laajan tuttavapiirin perusteella sanoisin, ettei kukaan 20-30 vuotta pitkän parisuhteen jälkeen "halua keskittyä toiseen".
Sitä on ihan tarpeeksi jo saanut keskittyä lapsista huolimatta.
Lähinnä ihmisiä huolettaa, että miten jatkossa suhde toimii. Useimmat kuitenkin tässä iässä jäävät vanhaan liittoon. Joitain irtiottoja olen kyllä todistanut juuri lasten itsenäistymisen sivutuotteena.
No tuo nyt ei kyllä pidä paikkaansa ainakaan meidän kohdalla.
Me nimenomaan aloimme keskittyä toisiimme ja yhteiseen tekemiseen entistäkin enemmän. Siitä on nyt 7-8 v. kun nuorimmainenkin muutti pois. Edelleen meillä on kivaa keskenämme. Meillä oli ja on kivaa myös lasten ollessa kotona.
Joka ilta sytytän kynttilät pöydälle ja syödään hyvin. Ruokalasku ei kolmen lapsen muutettua pois pienentynyt yhtään, mutta laatu parani. Käymme usein myös ravintolassa syömässä kahdestaan.
Usein istumme takkatulen ääressä ja luemme tai kuuntelemme musiikkia ja juttelemme.
Aloimme matkustella todella paljon ja hankimme myös talon etelästä, siellä vietämme paljon aikaa ja pelaamme yhdessä golfia ja ulkoilemaan muuten vaan, käymme museoissa ja taidenäyttelyissä.
Katsomme paljon elokuvia, sitä varten ei tarvitse lähteä minnekään, sillä meillä on oma pieni elokuvateatteri.
Eli kyllä me todellakin haluamme viettää aikaa yhdessä ja nautimme siitä. Suhde toimii vallan mainiosti ja rakkautta riitttää edelleen; siitä ei ole kovin kauaa, kun mieheni juuri totesi: olen rakastanut sinua jo yli 40 vuotta ja rakastan sinua syvästi edelleen. Ja itse voin sanoa samat sanat.
Tyhjän pesän syndroomaa en ole koskaan kokenut. Aikani annoin lapsille kaikkeni ja tiesin, että he ovat saaneet parhaat mahdolliset eväät elämään, vakaan pohjan ja kantavat siivet. Kaikesta näkyy, että kasvatus on onnistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaa äitiä piti ainakin potkia harrastuksiin ja perhe-elämän pyörityksessä oli ystävyyssuhteet jääneet. Kannustin ja jankutusta ottamaan heihin yhteyttä ja kansalaisopistosta löytyi mielenkiintoisia juttuja. Emme sisaruksiemme kanssa halua olla ainoita sisällöntuottajia.
Eihän ne lapset elämästä katoa, vaikka muuttavat omilleen. Omat lapset muuttivat opiskelujen perässä satojen kilometrien päähän, mutta näemme heitä muutaman kerran vuodessa. Kesätöiden vuoksi kumpikin on asunut kesiä kotona.
Kyllä minuakin vähän huoletti, riittääkö miehen kanssa puhuttavaa. On riittänyt ja meillä on mukavaa yhdessä. Kotitöiden määrä väheni ja rahaakin kuluu vähemmän. Tämä on ihan hyvä elämänvaihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä aina kuvittelin ja luulin ettei koske minua tuollaiset "tyhjäpesälöpinät". Olen aina hyväksynyt, että asiat menevät eteen päin ja en ole itkeskellyt päiväkotiin menoa, peruskoulun alkua päättymistä jne. Vaan ollut niistä iloinen, onnellinen ja ajatellut, että näin sen kuuluu mennä.
Olen ollut läsnä ja käyttänyt paljon aikaani esim.lapsen harrastuksessa mukana olemiseen. Ja poika on siitä kovasti kiitellyt.
Meillä on ollut vaikeita juttuja, mutta olemme olleet todella läheisiä. Jutelleet paljon ja tykänneet viettää aikaa yhdessä.
Nyt asumme eri kaupungeissa, molemmat opiskelemme. Minä vuosikausia haaveilemaani ammattiin.Pidän opinnoista todella paljon. Mutta ikävä on ollut tosi kova, ja sopeutuminen tähän vaikeampaa kuin ikinä uskoinkaan.Poikakin sanoo, että vaikka tykkää asua omillaan, ajoittain kaipaa juttutuokioitamme. Onneksi sentään yhteydenpito nykyään on helppoa.
En ole ollut, enkä tule olemaan sellainen äiti, joka haluaa lastensa olevan takertuneita äitiinsä. Olen todella tyytyväinen siitä, että he lähtevät synnyinkodistansa. Huomaan vaan jo nyt, että vaikka tähän asti olen kaivannut hiljaisuutta ja omaa aikaa, nyt, kun sitä on tulossa, se pelottaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me lähdimme tanssikursseille ja matkustellaan Euroopan kaupungeissa. Aluksi oli haikeaa mutta olen ylpeä että lapset pärjäävät satojen kilometrien päässä,pääsivät opiskelemaan haluamansa paikkoihin.
Sehän on ihanan vapauttavaa kun ei tarvitse miettiä muiden aikatauluja. En ymmärrä ongelmaa - paitsi jos ap pn miehensä kanssa ainoastaan lasten takia eikä muuta yhteistä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi olen sinkku, eikä minulla ole tuollaisia jonninjoutavia ongelmia...
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olen sinkku, eikä minulla ole tuollaisia jonninjoutavia ongelmia...
Onneksi olet.
Ei mua häiritse, niinhän sen kuuluu mennä. Omani on lievästi erityistarpeinen, joten kasvattaminen oli rankkaa. Nyt saa nauttia työn hedelmistä, aikuinen lapsi pärjää ja meillä vanhemmilla on aikaa itsellemme ja toisillemme.
Itse olin yksinhuoltaja ja kun lapset lähtivät, olen vain yksin, en minkään huoltaja.
En roiku lapsissa, mutta on kyllä tyhjä elämä.
Nyt voit lopettaa pihtaamisen kun ei ole lapset enää tekosyynä.
Meillä on molemmat lapset olleet opiskelemassa (eri kaupungeissa) jo pari vuotta. Tuntuihan se aluksi omituiselta kun talo oli tyhjä, mutta melko nopeasti siihen kuitenkin lopulta tottui. Saadaan nyt elää omaa elämäämme, kun kaikki ei enää pyöri siinä nuorison touhujen ja menemisten ympärillä. Ja seksiäkin voi taas harrastaa vaikka keskellä päivää olohuoneen sohvalla. :) Mutta olen nähnyt tuttavapiirissä että toisinkin voi käydä, eli jos lapset ovat olleet se pääasia minkä takia ollaan ylipäätään enää yhdessä, niin siinä saattaa tulla vaikka ero jos huonosti käy, kun lapset lähtevät eikä olekaan enää sitä yhdistävää tekijää. Jos jotain neuvoa yrittäisin antaa, niin a) panostakaa suhteeseenne jotta se vahvistuu eikä heikkene tämän muutoksen myötä, ja b) yrittäkää molemmat varmistaa että elämässänne on sisältöä, ettei tule sellainen tyhjä ja tarpeeton olo.
Me otettiin koira, siitä tuli vähän kuin uusi vauva :)
Lisäksi tuli yhteistä tekemistä, kun harrastetaan sen kanssa paljon muutakin kuin perinteistä lenkkeilyä.
Lapset käyvät usein ja vanhin on saamassa keväällä lapsen, joten pääsee toteuttamaan isovanhemmuutta. Onhan tämä jollain tapaa haikeaa, mutta ilo ja onnellisuus on päällimäisenä siitä, että lapset ovat omillaan ja elämä heillä mallillaan.