Onko täällä ketään muuta syvästi yksinäistä?

Minä varmaan olen sitten sopiva vastaamaan kun minulla ei ole noita mitään eli olen yksin mutten yksinäinen. Luulen että olen sen tyyppinen ihminen, jolle yksinolo sopii. Liikun paljon ulkona lenkkeillen, käyn salilla, joogassa, elokuvissa ja teatterissa yksin, laitan ruokaa kotona, teen työnikin kotona läppärillä. Työn puolesta joskus asiakastapaamisia tai työnantajapalavereita, vanhempiani ja sisaruksien perheitä tapaan joskus, naapureiden kanssa vaihdan pihalla kuulumisia joskus, salilla juttelen ihmisten kanssa. Luulen että se jaksaminen tulee tuosta kaikesta tekemisestä ja sitten puolituttujen tapaamisesta. Jos olisin koko ajan kotona niin en minäkään jaksaisi, raitisilma laittaa jaksamaan ja sauna sen päälle. En ole koskaan ollut naimisissa mutta pari pidempää seurustelusuhdetta on ollut, olen tottunut olemaan ilman seksiä.

Mä olen täysin yksin eikä se mua haittaa. Olen kai sen luontoinen, että viihdynkin omissa oloissa.  Tekemistä mulla riittää jokaiselle päivälle.

Minäkin olen yksi mieheni kuoleman jälkeen.  Kyllä se vaatii totuttelemista kun ei ole ketään keskustelukumppania lukuunottamatta satunnaisia puheluita.  Kerkiää ajatella asioita perusteellisesti.  Ja sitä telkkaria tulee kyllä katsottua ja netissä seikailtua.   Yritän jumpata ja pitää ruokavaliota, että ei ihan kauheasti pääsisi lihomaan.  Olen kyllä aikailailla tottunut yksinoloon mutta olen kyllä iloinen lasten ja lastenlasten käynneistä.   Joskus ajattelen että olisiko uusi asuinkummani kiva mutta toisaalta kun on niin tottunut omiin juttuihinsa niin voisi olla vaikeaa tottua toiseen.  Avioliitoni keski 40 vuotta ja siinä oli kyllä niin tuttu toisen kanssa kuin voi olla. -  Meitä yksinasujia on kai toista miljoonaa Suomessa, että kohtalotovereita piisaa.

Työ ja sen tuoma rutiini varmaan pääasiassa auttaa jaksamaan. Itseni hemmottelu silloin tällöin, nukkuminen, matkustelu muutaman kerran vuodessa. Tylsäähän mun elämä on mutta näillä mennään. Menty jo yli 10 vuotta. N29

Liikunta auttaa voimaan henkisesti paremmin arjessa. Lemmikit. Turvaa tietyillä järjestelyillä.Pieni varasumma tilillä josta apua jos vaikka joutuu sairaalaan ja joutuu lemmikin laittamaan lemmikkihotelliin siksi aikaa. Huonekalut olen poistanut asunnosta jos vaikka joutuu jonkin ongelman takia luopumaan asunnosta, jaksaa sitten yksin kantaa ja siirtää henkilöautolla.

Kaikista kurjinta on turvaverkoston puuttuminen. Mistä saa apua jos joutuu pahaan paikkaan. Olen sairastellut vakavasti, tyhjentänyt suuria tiloja kuolinpesiä viimeisillä voimillani, mistään en ole saanut apua.

Nyt olen niin masentunut ja olen tympiintynyt ihmiskuntaan. Minut on hylätty. 5 vuotta sairastanut eikä monikaan ikinä kysy miten voin, katsotaan vaan kieroon ja pahimmillaan moititaan.

Kaikista pahinta on että kaksi parasta ystävääni hylkäsivät entisen elämänsä ihmisineen päivineen uuden miehen myötä. He olivat läheisiä ja juuri niitä joihin pystyi aina luottamaan. Sen ymmärrän että miehiin ei kannata luottoa pistää mutta että parhaat kaverit jättävät.

Oon tosi masentunut enkä haluaisi enää olla ollenkaan ihmisten kanssa tekemisissä. Yksi perheenjäsen, sairas sellainen on johon pidän yhteyttä pakosta. Hänestä ei ole juttuseuraksi kun on niin iäkäs ja huonokuntoinen.

Ei taida olla ihmisiä täysin yksin, kakkosvastaaja näistä ainoa.

Taas!!! näitä tyyppejä jotka rypevät yksinäisyydessään todnäk juuri tuon asenteensa takia! Että he omassa kurjuudessaan saavat ainoastaan määritellä kuka on yksinäinen ja mikä on oikeaa yksinäisyyttä. Että olen niin väsynyt näihin! Yrittäkää jo ymmärtää, että yksin elävä ei välttämättä koe tippaakaan olevansa yksinäinen, mutta yhtälailla esimerkiksi parisuhteessa oleva voi tuntea äärimmäistä yksinäisyyttä. Esimerkiksi mieheni käy kotona vain nukkumassa ja jos uskaltaisin lähteä, lähtisin ja sitten olisin varmaan oikeutettu tähän oikeiden yksinäisten ihmisten huipputiimiin mihin ap vissiin kuuluu. Vaikka tuskin edes kärsisin silloin näin kovaa yksinäisyyttä kuin nyt.

Vierailija kirjoitti:

Minä varmaan olen sitten sopiva vastaamaan kun minulla ei ole noita mitään eli olen yksin mutten yksinäinen. Luulen että olen sen tyyppinen ihminen, jolle yksinolo sopii. Liikun paljon ulkona lenkkeillen, käyn salilla, joogassa, elokuvissa ja teatterissa yksin, laitan ruokaa kotona, teen työnikin kotona läppärillä. Työn puolesta joskus asiakastapaamisia tai työnantajapalavereita, vanhempiani ja sisaruksien perheitä tapaan joskus, naapureiden kanssa vaihdan pihalla kuulumisia joskus, salilla juttelen ihmisten kanssa. Luulen että se jaksaminen tulee tuosta kaikesta tekemisestä ja sitten puolituttujen tapaamisesta. Jos olisin koko ajan kotona niin en minäkään jaksaisi, raitisilma laittaa jaksamaan ja sauna sen päälle. En ole koskaan ollut naimisissa mutta pari pidempää seurustelusuhdetta on ollut, olen tottunut olemaan ilman seksiä.

Et ole oikeutettu vastaamaan koska et ole yksinäinen. Paitsi että olet tietenkin, koska eihän ap etsinyt edes yksinäisten ihmisten tarinoita vaan ainoastaan ihmisten, joilla ei ole ihmisiä ympärillä. Tuon koko yksinäisyys sanan olisi ap voinut jättää pois, kun tarkasti määrittää kuitenkin kenet siihen kategoriaan hyväksyy.

Kärsin ennen yksinäisyydestä. Kyllä helpoin ratkaisu taitaa kuitenkin olla ihmisten löytäminen elämäänsä. Mahdotonta sen ei pitäisi olla melkein kellekään, vaikka toki vaikeaa. Sellainen sopeutuminen tuskin tulee pitemmällä tähtäimellä auttamaan, ja harhauttaminen vain hetkeksi.