Lasten parissa töissä olevana voin kertoa, että oikeasti suurperheiden lapsilla on ongelmana itsekkyys ihan eri tavalla kuin muilla

Vierailija kirjoitti:

Minä olen huomannut tämän ainokaisen äitinä, kun oma lapsi jää sovittelevasti esim. leikkipuistossa odottamaan omaa vuoroaan, kun monet lapset ryntäävät toisten eteen ja lyövät lapiolla päähän päästäkseen ensimmäisenä sinne minne haluavat. Minun lapseni katsoo näissä tilanteissa aivan ihmeissään, että mitä tämä on. Näiden ryntääjien äidit näyttävät usein olevan etäällä pienempien sisarusten kanssa. Tai sitten on niin, että jos onkin hyvätapainen lapsi, niin on oikein huomionkipeä. Siinä saa sitten vähän vaivihkaa yrittää karistaa tätä lasta pois kimpusta, jotta voisi edes vähän keskittyä sen oman lapsen kanssa olemiseen, kun sinne kerran yhdessä lähdettiin. Huomio ei siis ole ollenkaan lapsessani näillä, vaan minussa vieraassa aikuisessa, jonka kanssa haluavat jutella. Ihan saman huomaa lapseni serkuissa, jotka ovat suurperheen kasvatteja. Ihan mahdoton huomion tarve heillä on ja saa jatkuvasti sanoa, että leiki nyt sen serkkusi kanssa, kun se on kovasti sinua odottanut. Empatiakyvyttömiä ovat myös ja itsekkäitä. Piti ottaa vähän taukoa serkuista, kun ei siitä tahtonut oikein mitään tulla, kun eivät tottele edes äitiään eikä äiti kyllä ehdi oikein komentamaan. Mikään innokas kasvattaja ei ole tämä, vaikka neljä lasta on pitänyt saada. Kovin usein eivät ole hyviä kasvattajia nämä suurperheelliset. Rajoja voi olla, mitta ei kasvatusta, kun ei ole oikein aikaa käydä niitä eettisiä keskusteluja, kun on niin paljon lapsia ja kotityötä.

Olen kyllä huomannut saman. Vaikka onhan niitä laiskoja ja tomppeleita kasvattajia muissakin vanhemmissa. Muistan yhdenkin äiti-lapsi -parin, kun lapseni oli 2 vuotta ja oltiin leikkipaikalla. Siellä oli rivariyhtiömme yhteisiä leluja ja lapseni oli päältäistuttavan mopon kanssa. Tämän vuoden äidin lapsi rynni lapseni päälle ja lapseni jäi hänen allensa, onneksi ei loukannut. Tämä rynnijälapsi sai mopon itselleen ja äitinsä totesi, että Osmo-Veikko-Petteri on nyt iloinen, kun sai haluamansa. Kyllä teki mieli vuorostani vyöryä sen äidin päälle, kun en ihan kevyt ollut silloinkaan, ja todeta, että minäkin olen nyt tytyväinen.

Mun kokemuksella tämä ei ole lapsimäärästä kiinni, vaan paljolti vanhempien asenteesta ja kasvatuksesta. Mitä voi odottaa, jos lapselle annetaan elämänohjeeksi "nopeat syö hitaat", "pitää ottaa kaikki mitä saa" ja "syö tai tule syödyksi"?

Toisissa perheissä sitten taas kannustetaan jakamaan, muistutetaan antamisen ilosta ja puhutaan siitä, miten tärkeää on olla tasapuolinen ja reilu.

Mä otin pari vuotta sitten lastenhoitajapestin puoleksi vuodeksi. Kakrut lessuperheessä 9, 8, 5 ja 2,5. Naapurit sanoi apinalaumaksi. Hirveätä menoa. Alkuun yritin saada kuria niille apinoille, mutta keksivät että kiusaavat minua sitten jos eivät saa tölviä ja kiusata toisiaan. Yritin puhua tilanteesta vanhemmille mutta heidän mielestään ei ollut tarvetta puuttua eikä kieltää mitään sen kummemmin. Kaikkihan oli jo by-gones kun he tulivat illalla kotiin.

Sanoin että onko ok jos 8-vuotias rääkkää 2,5-vuotiasta. Ei se kuulemma siitä rikki mene ja hoida tilanne ja pane pennut sänkyyn että he voivat ehkä lukea iltasadun. Kyselyihini ei otettu kantaa, koska tilanteet olivat jo ohi. Vaikka pyysin ohjeistoa jonka myös pennut olisivat tienneet ja joka olisi estänyt eripuraa ja taistelua.

Hyi helkutti sitä menoa. Vanhin yritti todistella että hänellä on erityisasema tehdä mitä vain. Samoin seuraavaksi vanhin. 5-vuotias kiipeili seinille ja oli erittäin turhautunut, hän tietysti kiusasi eniten nuorinta, koska hänen päällään käveltiin. Jos hän ei saanut tahtoaan läpi niin makasi tuntikaupalla esim eteisen lattialla koska kuvitteli kai minun järjestävän hänen asiansa parhain päin tuolla metodilla. Annoin maata siinä.

Eivät totelleet hyvällä eikä pahalla. Loppuaika menikin niin, etten enää jaksanut välittää mistään, tein ruuat ja itse kuuntelin rauhoittavaa musiikkia kuulokkeista ja annoin niiden muksia toisiaan. Kun ei ollut niin väliä. Yrittivät kannella vanhemmilleen minusta mm kännykän käytöstä. He eivät saaneet käyttää kännykkää eikä katsoa telkkaria, jota siis ei edes ollut. iPad oli ja sieltä saivat joskus katsoa puoli tuntia jotain Areenasta.

Oli kesä ja jostain syystä olivat valvoneet. Ilmeisesti jokin uskonnollinen tapahtuma. Nuorin 2,5-vuotias heräsi lounasaikaan. Ei tietenkään päiväunia, ei kuulemma tarvitse kun muutkaan eivät tarvitse! Isänsä oli tulossa joskus klo 19 kotiin ja juuri sitä ennen nuorin nukahti. Minä sain tietysti kuulla että eihän hän saa nukahtaa näin lähellä nukkumaanmenoaikaa. Joopa joo. Seuraava yö meni taas samaan malliin, koska lessut vierailevat paljon toistensa luona ja kun tavataan, niin lapsilauma saa valvoa.

Meinasin tulla hulluksi. Kun oli vika päivä niin perheen äiti alkoi todella antaa minulle ohjeita ja pomottaa. Ei kiittänyt. Kun isä tuli kotiin, nappasin takkini ja sanoin moi ja painoin ovesta ulos. En ole ikinä enää nähnyt tai kuullut heistä mitään eikä ole ikävä.

Kyllä kuulemma elämä sitten koulii ja Jehova tai joku suojelee. Äidin perheessä oli ollut 12 lasta ja isän 9 lasta ja kaikista tullut kelvollisia (riippuu millä mitataan).

Siskollani on neljä lasta. Tykkään heistä valtavasti, mutta aina en jaksa heidän seuraansa. Se jatkuva riitely ja tappelu on raastavaa, aina joku on itkemässä. Joulut on yhtä tappelua, kun ollaan kateellisia muiden lahjojen koosta ja määrästä. En tiedä onko vika kasvatuksessa vai missä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viidestä keskimmäinen ja vahvistan kyllä mitä ap kirjoitti. Toki jos vanhemmilla on tasaisesti aikaa kaikille, niin tuskinpa siinä mitään ongelmia tulee. Meillä päti viidakon lait ja on pitänyt ihan opettelemalla opetella etten esimerkiksi rohmua tarjoiltavia jne. Kotonani jos ei ollut heti suklaarasian aukaisuhetkellä paikalla niin et saanut yhtään mitään. Asioita ei jaettu koskaan tasapuolisesti. Ja tämän vuoksi jopa jäätelön leikkaamisesta saatiin aina suuri tappelu aikaiseksi.

Minulla oli lapsena jatkuvasti sellainen olo ettei kukaan aikuinen välitä, no tottahan se enimmäkseen sitten oli. Teini-ikäisenä luuhasin milloin missäkin, kävin koulussa jos huvitti. Ja jos menin vaikkapa viikoksi lastenleirille saatoin riehua koko leirin alusta loppuun.

Karmeaa ja hävettävää ajatella millainen lapsi huomionkipeydessäni olin :(

Ja jos itse hankin/saan lapsen niin niitä tulee vain yksi. Hyvästä syystä.

Varmasti totta mutta tuohan johtuu nimenomaan vaille jäämisen pelosta eikä itsekkyydestä. Ainoat lapset ovat yleensä niitä itsekkäitä. He ovat tottuneet siihen että ovat aina keskipisteenä ja kaikki kuuluu heille. Eivät ole oppineet jakamaan.

Voi olla. Meillä toinen vanhempi ei juuri lapsia huomioinut ja toinen taas kohteli meitä tosi epätasa-arvoisesti.

Mutta itse ajattelin olla vain yhden lapsen vanhempi, silloin en voi vahingossakaan suosia jotain lasta vahingossa kun ei niitä ole kuin yksi. Ja voi yhdellekin lapselle opettaa jakamista, muiden huomioimista jne.

Vierailija kirjoitti:

Mun kokemuksella tämä ei ole lapsimäärästä kiinni, vaan paljolti vanhempien asenteesta ja kasvatuksesta. Mitä voi odottaa, jos lapselle annetaan elämänohjeeksi "nopeat syö hitaat", "pitää ottaa kaikki mitä saa" ja "syö tai tule syödyksi"?

Toisissa perheissä sitten taas kannustetaan jakamaan, muistutetaan antamisen ilosta ja puhutaan siitä, miten tärkeää on olla tasapuolinen ja reilu.

Näin minäkin sen näen. Ei mitään tekemistä lapsiluvun kanssa vaan nimenomaan kasvatuksesta kiinni. Paljon lähipiirissä lapsiperheitä, pieniä ja suuria.

Itselläni kaksi veljeä ja samoin miehellä. Vielä aikuisena miehen vanhemmilla jos syömässä niin hirmuista säätöä ja itse en ehdi ruokaa ottaa, kun jo joku ottaa lisää ja vie kauhan suoraan käden edestä yms. Sama jouluna, aikuiset kolmekymppiset ihmiset kiireellä avaavat paketit ja kukaan ei näe mitä kukakin sai. Meillä taas aina ojennettu ruokia toisille, aloitettu ja lopetettu syöminen yhtä aikaa, kukaan ei ota lisää katsomatta, että kaikki on saanut ja lahjat avataan vuoronperää. Niin ne jatkuu samoin aikuisena, kuin lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Mun kokemuksella tämä ei ole lapsimäärästä kiinni, vaan paljolti vanhempien asenteesta ja kasvatuksesta. Mitä voi odottaa, jos lapselle annetaan elämänohjeeksi "nopeat syö hitaat", "pitää ottaa kaikki mitä saa" ja "syö tai tule syödyksi"?

Toisissa perheissä sitten taas kannustetaan jakamaan, muistutetaan antamisen ilosta ja puhutaan siitä, miten tärkeää on olla tasapuolinen ja reilu.

Olen samaa mieltä. Jotkut vanhemmat ovat vaan yksinkertaisesti välinpitämättömiä eikä heitä kiinnosta puuttua lastensa tekemisiin.

Meidän naapurissa asuu perhe, jossa on kolme pientä lasta. Äiti on väsynyt ja masentuneen oloinen. Lapset riitelevät ja vanhin kiusaa pienempiään, mutta äiti vain tuijottaa kaukaisuuteen. Olen joskus yrittänyt ottaa häneen kontaktia, mutta hän on vain hiljaa.

Meillä koulu aina kehuu lapsiamme empaattisiksi, tunnetaitoisiksi ja tottelevaisiksi. Tyyliin olisipa kaikki oppilaat tällaisia. Ovat myös rohkeita esiintymään. Lapsia on 7. On opetettu siihen, että kaikki ei mene aina just tasan, mutta kaikkien puolia pidetään vuoron perään. Joskus toinen saa mansikkajogurtin ja toinen mustikan. Siitä ei tarvitse järjestää taistelua. Mitään kiusaamista, lyömistä tms ei sallita. Keskenään näitä ei voi jättää, vaan aina jämäkkä aikuinen tai mielellään kaksi paikalla. Viedään uimahalliin ym 2-4 porukoissa. Vuorotellen. Reissut lasketaan, että kenen vuoro ja kuka taas mummolassa vuorostaan. Paljon aikuisia ja aikuisuutta vaatii iso perhe. Mutta se on lapsille valtava rikkaus. Aina löytyy kaveri ulos tai pelaamaan pelejä.

Eikö hiljattain ollut artikkeli, että suurperheen vanhemmat on onnellisimpia? Siis ovatko suurperheessä onnellisia vanhemmat, mutta ei lapset? Vai onko tuo vain yksi suurperheen haittapuoli, muuten ok?

Itse tunnen vain yhden 5-lapsisen perheen jossa lapset ovat aikuisia. Sisarukset ovat hyvissä väleissä keskenään, mutta eivät lämpimissä väleissä vanhempien kanssa. Mutta tämä on vain yksi esimerkki elämässäni eikä kaikkein suurin suurperhe.

Tutullani on kuusi lasta. Perheen äiti tykkää vauvoista, mutta uskoisin hänen silti yrittävän antaa huomiota myös vanhemmille lapsille. Kuitenkin kaksi perheen tytöistä on luonteeltaan ilkeitä. He kiusaavat muita lapsia äidin selän takana ja alistavat kiltimpiä.

Vierailija kirjoitti:

Olen yllättynyt. Tyttäreni, 20-v. on löytänyt juuri erittäin mukavan pojan, joka on isosta perheestä. Olen aina ajatellut että isoissa perheissä kasvaa ihmisiä, jotka oppivat huomioimaan toiset jne. Esim. tämä poika on tottunut auttamaan kotona paljon. Hmm. 

Omalla puolisolla on yksi 3v nuorempi sisarus. Vanhemmat erosivat lasten ollessa alle kouluikäisiä. Lasten on aina täytynyt osallistua kodinhoitoon ja normaaliaskareisiin todella paljon, koska äiti on tehnyt kahta työtä säilyttääkseen kodin perheelle. Puolisoni osaa automaattisesti tehdä asioita, jotka ovat tarpeen, eli täyttää tiskikonetta, pestä pyykkiä, imuroida, auttaa pyydettäessä ja pyytämättäkin, jos näkee että esim. naapuri on puuhaamassa jotain missä tarvitsee jeesiä jne. Ei se perhekoosta ole kiinni vaan kasvatuksesta. Tai nojoo, sinänsä perhekoosta kiinni että suurissa perheissä ehditään kasvattaa vähemmän per yksilö.

Vanhankansan tuttuakin tutumpi uskomus on, että ainoa lapsi ei opi jakamaan ja on itsekäs, mutta minulla on ihan päinvastaisia huomioita lapsista. Usein nuo ainoat on kuitenkin hyvin kasvatettu, kun aikaa kasvatukseen on runsaasti ja oppivat ottamaan muita huomioon, kun suurperheissä oppivat taistelemaan omasta osuudestaan ja kokevat vääryyttä silloinkin kun sitä ei oikeasti ole ja osoittavat sen hyvin suurieleisesti. Epäreilua, epistä! Miks tuo sai enemmän! Mulle tuo ja nopeasti kähmivät hyvin epämielyttävään tapaan jaettavia asioita. kilpailu ja nopeus on heille tuttua.. Ainoat lapset eivät ikinä toimi näin, koska eivät tätä osaa, kun ei ole ollut tarvetta opetella. Kyllä on juuri näin minunkin mielestä, että nämä öykkärit toimivat ihan kuin kotonaan, samalla tavalla päiväkotiryhmissä.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo käytös johdu itsekkyydestä vaan vaille jäämisestä.

Jep. Pienemmissä perheissä se on itsekkyys, kun ei ole tarvinnut jakaa.

Mutta varmasti asiantuntija tietää että lapsi on keskeneräinen. On huolestuttavampi piirre jos lapsi on liian kiltti ja vain miellyttää. Se lapsi kärsii aikuisena enemmän kuin nämä tuhmat joita sitten autetaan!

Mulla oli nuorena kaveri, joka oli ainut lapsi vanhemmilleen. Hän sanoi useasti, että ei ole oppinut jakamaan sisarusten kesken mitään ja on todella itsekäs. Täytyy vain sanoa, että itse en ikinä huomannut hänessä tätä itsekkyyttä ja jakamattomuutta. Jakoi kyllä aina meidän kavereiden kesken asioita ja herkkujaan ym.

Ja tunnen perheen iltatähten, joka sai aina tahtonsa läpi kaikessa. Hän taas ei osannut jakaa yhtään mitään. Oma hyllynsä oli täynnä herkkuja (olimme heillä). Minulla oli omia karkkeja mukana ja tämä olisi syönyt vain minun karkkini, mutta omistaan ei antanut yhtään.

Ne ainoatkin voivat siis olla hyvinkin anteliata ja muut huomioon ottavia.