Vauva tuntuu vieraalta ja oudolta

Anna itselles aikaa tutustua vauvaan. Kyllä ne tunteet sieltä pintaan nousee. Tsemppiä.

Se on alien! Palauta heti se sinne, mistä sen kotiisi toitkin!!!! 👽

Molempien kanssa se oli tuossa vaiheessa outoa. Ajan kanssa se kiintymys tuli. Ensimmäinen askel kohti kiintymystä oli kun vauva alkoi vierastaa muita paitsi vanhempiaan joten tuli tunne että olen tärkeä hänelle ja viimeistään kun oppivat puhumaan ja sanoivat itse tunteensa ääneen.

Muutama eka kuukausi on vaikeaa, uutta ja ihmeellistä kaikin puolin!

Tuo on normaalia ap. Jopa hyvinkin negatiivisia ajatuksia voi tulla, se on ok. Ne ovat vain ajatuksia. Olet aivan tuore äiti, älä vaadi itseltäsi ihanaa vauvakuplaa tai pökerryttävää rakkaudentunnetta - sellainen tulee kyllä vielä, hyvin todennäköisesti. Huomaat sen jonain aamuna kun nostat vauvan syliin. Tsemppiä, hoida itseäsi. Varaa vaikka kampaaja :)

Minulle kävi esikoiseni kanssa noin että mietin häntä katsoessa etten tunne sinua ollenkaan mutta lopetin stressaamisen asiasta ja päätin että opettelen tuntemaan sinut. Toisessa ja kolmannessa lapsessa oli jo syntyessään minulle tuttuja kasvonpiirteitä joten tuntuivat heti omilta. Esikoinen on siis saanut kasvonpiirteensä isänsä suvun puolelta. Muutenkin olo oli riittämätön vauvan tarpeita ihmetellessä mutta sitten ajattelin että poika on juuri meille annettu joten minä olen paras äiti hänelle.

Tunteet voi herätä kyllä viiveelläkin, usein niin onkin.

Itse muistan ihan alussa, että puoli väkisin jouduin kutsumaan itseäni äidiksi mutta jatkoin sitä silti "äiti tulee", äiti auttaa", ja miestäni kutsuin lapselle isiksi vaikka sekin tuntui oudolta, onhan roolit aivan uudet molemmille.

Kun lapsi oppi vuorovaikuttamaan enemmän huomasin, että äitiys tuntui jo aivan luonnolliselta, meistä oli miehen kanssa lapsen avulla kasvanut isi ja äiti.

Ei olisi yhtään hölmöä soittaa neuvolaan ja kertoa tunteistasi, masennustesti kannattaisi ainakin tehdä.

Vauva on vaihdokki, omasi on jossain muualla.

Olet rakentamassa ihmissuhdetta vieraaseen ihmiseen, olethan tuntenut vauvasi vasta VAIN 2 kk. Ei tuossa ajassa välttämättä vielä ehdi syntyä mitään suuria tunteita, ne kehittyvät sitä mukaa kun tutustut vauvaan ja opettelet tuntemaan häntä. 

Voimia ap <3. Teillä on koko elämä aikaa tutustua toisiinne. Ja tänäkin aikana äidin mielessä on monenlaisia tunteita: valtavaa rakkauden määrä, mutta myös turhautumista, väsymystä ja toivoa omasta rauhasta. 

Toki voit mainita neuvolassa tuntemuksistasi siitä näkökulmasta, että voitte yhdessä seurata, että sinulla ei ole alkamassa baby-blues. 

Normaaleja tunteita! Eihän sitä vauvaa vasta kun opettele tuntemaan tuossa vaiheessa. Minä muistaakseni ensimmäiset kuukaudet rajoitin jonkin verran sukulaisvisiittejä, kun ne pahensivat vielä entisestään tuota oloa, siis kun tuntui että kaikki yrittivät luoda erityistä suhdetta vauvaani minut hätistäen pois :D Ei me silti mitenkään eristäydytty, tarkoitan vain että vanhemmuuteen liittyy monenlaisia tunteita. Se on hurja psyykkinen muutos, mitä ihminen kokee vauvavuoden aikana, ja kaikki tunteet raivosta rakkauteen tulet kyllä käymään läpi!

Niin tuttuja fiiliksiä joita oli itselläkin vauvan ollessa pieni. Mietin että olenko masentunut vai yleensäkin huono äiti kun en kykene rakastamaan lastani vaan hän tuntui lähinnä vieraalta. Mutta ne rakkauden tunteet tuli kuukausien kuluessa vähitellen kun vauvaan kiintyi. Nyt vauva on kohta vuoden ja rakkaampi kuin koskaan ja nää tuntemukset enää tosi kaukainen muisto. Jos meille suodaan toinen lapsi niin ehkä näihin outoihin ja ristiriitaisin tuntemuksiin osaa jo varautua. Tsemppiä ja armollisuutta itseä kohtaan sinulle!

Jos kaipaat kipeästi jotakuta jonka kanssa keskustella asiasta heti niin löytyyhän sitä kriisipuhelinta, tai lähimpään kirkkoonkin voi aina mennä juttelemaan. Mutta kuten muut täällä jo sanoivat, niin kyllä se siitä ajan kanssa.

Se on vaihtunut osastolla,tämä on hyvin tavallista.

Minä rakastin omaa vauvaani ensi hetkestä lähtien niin että sydän oli pakahtua. Jokaisen kolmen lapsen kanssa käynyt sama juttu. Sitten kun rakastaa ihan kauheasti, hyvä jos uskaltaa itse nukkua. Etenkin vanhimman ja nuorimman lapsen untakin tuli seurattua. Ei olisi tullut mieleenkään jättää unille eri huoneeseen tai vaunuihin ulos. Kokemuksesta voin kertoa, että oli sekin rankkaa, kun itse nukkui koko ajan huonosti. Vaikka vauva olisi nukkunut 6 tuntia putkeen jonakin yönä, minä itse nukuin max. 2 t, heräsin kuulostelemaan, onko vauva hereillä, seurasin hengitystä, valvoin, saatoin torkahtaa uudestaan jne. Heräsin myös vauvan jokaiseen inahdukseen. Pelkäsin, että jos vauvalla onkin nälkä ja minä nukun liian sikeästi enkä herää itkuun, hän suunnilleen kuihtuu, kun ei heti saa maitoa. Yhdessä vaiheessa kun olin esikoisen kanssa ihan loppuun väsynyt, neuvolan lääkäri kertoi, että se on vaisto, jota pitävät yllä hormonit, ja toisilla se on hyvin voimakas. Toisilla taas kaikissa nisäkäslajeissa ei herää sitä vaistoa. Koirat, kissat, muutkin eläimet voivat vierastaa omia jälkeläisiään. Silloin niitä voi ihminen houkutella hoitamaan. Vaistoa ei joka tapauksessa saa käännettyä päälle tai pois, näin ymmärsin.

Ajattele ap niin, että jos olisit rakastunut satalasissa jo heti synnärillä vauvaan, niin olisit tavallaan rakastunut enemmän mielikuvaan vauvasta kuin itse vauvaan. Te olette vielä tutustumisvaiheessa :) Vauva opettelee vasta itsekin tuntemaan itsensä, oman rytminsä, tapansa reagoida vaikkapa kylmään tai nälkään. Sinä olet hänen peili ja maailma, ja jo puolen vuoden päästä tiedät tuntevasi hänet paremmin kuin kukaan muu - isääkin paremmin.

Loppujen lopuksi se voi olla kivikkoisempi tie, jos alku on latautunut odotuksin ja oletuksin siitä millainen vauva on ja mitä hän tarvitsee. Se on tavallaan luonnon tarkoituskin, että äiti tekee työtä oppiakseen tuntemaan vauvansa ja hoitamaan häntä, rakastumaan häneen. Näin suhteesta tulee turvallinen ja vahva, sillä sitä ei häiritse äidin kuvitelmat siitä millainen vauva on (ennen kuin äiti edes tuntee vauvan tavallaan). Rakkauteen vaaditaan nimittäin jonkinasteinen oletus siitä millainen toinen on, ja sen voi saada vain tutustumalla ja opettelemalla tuntemaan toinen. Toki monet rakastuvat vauvaan päivästä yksi alkaen, mutta kuten sanoin, siinä vaiheessa ollaan rakastuttu mielikuvaan vauvasta. Eikä siinäkään mitään pahaa ole, kun kykenee muuttamaan niitä mielikuvia.

Voiko olla että vauvat ovat vaihtuneet synnytyslaitoksella?

Vierailija kirjoitti:

Voiko olla että vauvat ovat vaihtuneet synnytyslaitoksella?

Ei se niin mene. Ihminen kykenee kiintymään myös muuhun vauvaan kuin omaansa.

Ihan on normaalia. Rakkaus syntyy kuukausien, jopa parinkin vuoden aikana. Pääasia on että huolehdit hänestä ja vastaat hänen tarpeisiinsa.

Muistan itse että työnsin n.4-6 kk poikaani vaunuissa ja mietin, että mitä ihmettä ihmiset puhuu, että äidin rakkaus on niiiin suurta ja lapsen kuolema on pahinta mitä voi tapahtua. Että jos se sattuisi omalle kohdalleni, selviäisin siitä helposti.

Lopetin asian ajattelemisen. Nyt minulla on 6v poika, ja äidin rakkaus on todella suurinta mitä on olemassa.

Minulla meni noin puoli vuotta tutustumiseen ja  "tunteiden" heräämiseen.

Tsemppiä Sinulle.

Anna aikaa itsellesi. Muistan hämärästi oman esikoiseni vauva ajan 22vuotta sitten. Vauva oli helpppo ihana jne... Mutta muistan myös hetket kun ulkoilu lenkillä työnsin vaunuja ja itkin tätäkö tämä on tai en tieä edes mitä itkin. Silloin ei synnytyksen jälkeisestä masennuksesta oltu edes kuultu. No kyllä se iloksi muuttui nyt olen viiden lapsen äiti nuorin 9v ja kenenkään muun kohdalta en tuollaista alakuloa muista, mutta eiköhän kaikilla ole joku  "kriisi" totutella ajatukseen olla äiti ja vastuussa jonkun hengestä 24/7. Sinällään ihan terve tunne

Jaa, ihan normaalia. Mulla ei oo koskaan varmaan ollu mitään vaaleenpunasia laseja tai äitigeeniä. Lapsi oli useamman vuoden vanha kun vasta tunsin itseni "oikealla tavalla" äidiksi.