Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ei ulospääsyä.
05.01.2018 |
Monta kertaa on ollut olo ettei jaksa, ei vaan enää jaksa, mutta silti on vain pakertanut eteenpäin vaikka sitten pakosta.
Mutta nyt, viikkojen sairasloman ja loman jälkeenkin tuntuu siltä että toivoa ei vaan enää ole. Sukset ristissä teinien kanssa ja avioliitto on kuollut, ei se enää muuksi muutu.
Tältä pohjalta uuteen vuoteen ja töihin, en vain kuolemaksinikaan tiedä miten ja millä rahkein.
Toivottomuus on pahin olotila ja tunne ihmisen psyykeelle ja se on hallitsevin tunnetilani tällä hetkellä, ja ollut jo kuukausia ellei pidempäänkin. Toivottomuus, suru, ahdistus, katkeruus ja vielä kerran toivottomuus.
En ole työkunnossa, mutta enpä voi enää poiskaan olla ja toisaalta ei se auttaisikaan paitsi toki siltä osin ettei tarvitsisi 8h/pvässä teeskennellä muuta, teeskennellä olevansa ok ja asiat ok ja että jaksan ja olla jatkuvissa ihmiskontakteissa pirteä, toimelias ja aktiivinen.
En tiedä mitä tehdä, kuollakaan en voi kun on nuo lapset, tosin aika huono äitikin olen.
Kommentit (17)
Taas yksi oman elämänsä sivuhenkilö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voxtra on hyvä lääke tuollaiseen väsymykseen, ahdistukseen ja masennukseen.
Tuohon on vain yksi ratkaisu. Teet elämänmuutoksen, keksit toisen työn, mielekkäämmän ja vaikka osa-aikaisen niin jää muullekin elämälle aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan elämältä.
Niinpä. En ymmärrä millaisia lupauksia ihmisille on annettu mitä se elämä on kun normaali elämä on liian raskas ponnistus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuohon on vain yksi ratkaisu. Teet elämänmuutoksen, keksit toisen työn, mielekkäämmän ja vaikka osa-aikaisen niin jää muullekin elämälle aikaa.
Jos vielä parisuhde ja lapsetkin tökkiin kannattaa hankkia oma pieni kiva koti, jossa viihtyy. Ei tuollaista elämää ole mikään pakko elää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuohon on vain yksi ratkaisu. Teet elämänmuutoksen, keksit toisen työn, mielekkäämmän ja vaikka osa-aikaisen niin jää muullekin elämälle aikaa.
Jos vielä parisuhde ja lapsetkin tökkiin kannattaa hankkia oma pieni kiva koti, jossa viihtyy. Ei tuollaista elämää ole mikään pakko elää.
Omassa päässä se suurin ongelma on ja sitä ei pääse karkuun, vaikka miten tuhoaa oman ja perheenjäsentensä elämät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensiksi haet jostain keskusteluapua. Etsit vaikka kiven alta. Ajatukset rupiaa järjestymään ja sitten mietit vaihtoehtoja ja teet elämänmuutoksen. Sekä juttelet miehes ja teinien kanssa, kerrot rauhassa ja asiallisesti miltä susta tuntuu, mitä haluat heiltä ja mitä he haluaa sulta. Nyt olet itse vastuussa miten tämä sun elämä jatkuu. Puhun kokemuksesta.
Kuulostat masentuneelle. Hakeudu lääkärin juttusille. Ehkä työterveyshuoltoon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuohon on vain yksi ratkaisu. Teet elämänmuutoksen, keksit toisen työn, mielekkäämmän ja vaikka osa-aikaisen niin jää muullekin elämälle aikaa.
Eipä se aina niin helppoa ole tuosta noin vaan muuttaa suuntaa ja elämää.
Jos vaikka avioeroon päädytään, niin se vanha ja "vakituinen" työpaikka kannattaa olla vaihtamatta uuteen (uusi työpaikka, lennosta???), osa-aikaiseen ja epävarmempaan. Asuntolainalla ym. velallakin on iso merkitys, jos vieläpä eletään kädestä suuhun. Lapsiakin kun on. Tulojen puoliintuminen tuo taas uudet murheet?
Lisäksi muutosta vaikeuttaa tuo sairastelu, väsymys ja huono olo/jopa masennuskin.
Tällaista on monilla elämä, eikä valoa näy kaamoksessa.
Tsempit ap:lle! Oletko miehen kanssa jutellut? Onko teillä minkälainen yhteisymmärrys, vaikkei avioliitto enää olikaan voimissaan? Yhdessä on aina helpompaa selvitä, jos on sama päämäärä, vaikka nyt se lasten hyvinvointi. Ja oma tietenkin ensin kuntoon, että jaksaa. Jotainhan tuossa täytyy tehdä. Vanhemmat? Tukiverkot?
Hei ap!
Mikäli ymmärsin lukemani oikein, olet ollut sairauslomalla ja koet että sitä et voi enää jatkaa, vaikka et koe toipuneesi ja palautuneeksi. Ensimmäiseksi tahdon haastaa tuon "en voi enää poiskaan olla". Jos et ole työkuntoinen, voit olla ja sinun tuleekin jatkaa sairauslomaa. Työlläkin toki on kuntouttava merkitys (ihan siis kelle tahansa, työ aikaansaa myös onnistumisen kokemuksia, yhteenkuuluvuutta, sosiaalisia suhteita jne), mutta silloin työstä kuuluisi saada tyydytyksen tunnetta ja työniloa. Jos koet yleistä kaikenkattavaa toivottomuutta ja sitä, että työ on yhtä teeskentelyä ja nippa nappa ihmiskontaktien sietämistä, silloin vaikuttaa että työ kuluttaa enemmän voimavarojasi nyt kuin mitä antaa.
Ilmeisesti sairausloman aikana saamasi tuki ja apu ei ole ollut riittävää. Olipa kyse sitten lääkityksestä, terapiasta tai muusta avusta, sinun kannattaa kertoa avoimesti lääkärille, että nykyinen hoito ei ole poistanut tai lieventänyt oireita riittävästi. Kuoleman toiveet ja toivottomuus ovat merkki siitä, että voimavarat on finaalissa. Tarvitset lisää apua elinvoimasi löytymiseen. Myös lapsesi tarvitsevat sinua. Teini-iän ongelmiin kannattaa hakea apua esim. nuorisoneuvolasta tai muusta tahosta paikkakunnallasi. Teinivuodet voivat olla vaikeita koko perheelle, mutta niihin panostaminen luo toisaalta pohjan koko aikuisuuteen siirtymiseen, joten kannattaa hankkia siihen myös tukea riittävässä määrin.
Älä siis usko toivottomuuden olevan totta, vaan masennuksen oire.
Mitä ajattelet tästä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuohon on vain yksi ratkaisu. Teet elämänmuutoksen, keksit toisen työn, mielekkäämmän ja vaikka osa-aikaisen niin jää muullekin elämälle aikaa.
Jos vielä parisuhde ja lapsetkin tökkiin kannattaa hankkia oma pieni kiva koti, jossa viihtyy. Ei tuollaista elämää ole mikään pakko elää.
Omassa päässä se suurin ongelma on ja sitä ei pääse karkuun, vaikka miten tuhoaa oman ja perheenjäsentensä elämät.
Miten se pilaa perheenjäsenten elämän, jos henkilö josta ei ole perheelle mitään lisäarvoa lähtee perheestä? Eikö se teen heidän elämästä helpompaa? Aika itsekästä ajatella, muiden elämä romahtaa, mutta sitähän nämä masentuneet on velloessaan itsesäälissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuohon on vain yksi ratkaisu. Teet elämänmuutoksen, keksit toisen työn, mielekkäämmän ja vaikka osa-aikaisen niin jää muullekin elämälle aikaa.
Jos vielä parisuhde ja lapsetkin tökkiin kannattaa hankkia oma pieni kiva koti, jossa viihtyy. Ei tuollaista elämää ole mikään pakko elää.
Omassa päässä se suurin ongelma on ja sitä ei pääse karkuun, vaikka miten tuhoaa oman ja perheenjäsentensä elämät.
Pitääkö niillä oman pään ongelmia sillä pilata muidenkin elämä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämänmuutosta kehiin!
Teinit kasvaa ja ovat kohta fiksumpia, kannattaa kuitenkin yrittää olla vetämättä suksia enempää ristiin. Varmasti masennuksesi heijastuu myös heistä.
Vaihda työpaikkaa, etsi jotain itseäsi kiinnostavaa tai hyvä työporukka. Mene vaikka osa-aikaiseksi, pienemmälläkin palkalla pärjää jos 8h/vrk tuntuu raskaalta.
Avioliitto korjaukseen tai vaihtoon, puhukaa! Jos ette saa kompromissia aikaan ja suhdetta nousuun, niin parempi lähteä.
Ei se olo ohi mene jos mitään ei tee.
Vierailija kirjoitti:
Elämänmuutosta kehiin!
Teinit kasvaa ja ovat kohta fiksumpia, kannattaa kuitenkin yrittää olla vetämättä suksia enempää ristiin. Varmasti masennuksesi heijastuu myös heistä.
Vaihda työpaikkaa, etsi jotain itseäsi kiinnostavaa tai hyvä työporukka. Mene vaikka osa-aikaiseksi, pienemmälläkin palkalla pärjää jos 8h/vrk tuntuu raskaalta.
Avioliitto korjaukseen tai vaihtoon, puhukaa! Jos ette saa kompromissia aikaan ja suhdetta nousuun, niin parempi lähteä.
Ei se olo ohi mene jos mitään ei tee.
Huomaatko ap miten helppoa se on? Teinit kasvaa fiksuiksi aikuisiksi noin vaan, työpaikan saa noin vaan, avioliitonkin voi korjata noin vaan ja erotakin voi noin vaan. Ja sulla on noin vaikeaa, kun et tee mitään.
16, huomaan, olen vain niin saamaton luuseri etten kykene repäisemään itseäni tästä irti ja eroon, tarvitsisin siihen apua ja tukea. Sen siitä saa kun pennusta asti ollut tässä, muusta tiedä mitään. Pitkälti yli puolet elämästäni...
Eikä asiassa auta tämä psyykkinen oloni.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Eli ihan tavallista elämää. Kannattaa opetella tunnistamaan ne hetket, jolloin kärsimys ei ole ihan tapissaan, elämä alkaa sitten tuntua helpommalta. Ah, se tunne kun kolmen kuukaudn jälkeen oli kivuton yö ja sain nukkua. Seuraavaa odotellessa.