Lue keskustelun säännöt.
Lannistava suhtautuminen lapseen
05.01.2018 |
Ärsyttää sukulaisten asenne. Teinini on ysillä ja tähtää hyviin arvosanoihin. Pari sukulaista koko ajan lässyttää, että voi ressukkaa ja pitääkö lukea ja mitä jos hellittäisit vähän ja voivoi ja voivoi.
Inhoan tätä. Tää alisuorittamisen malli jylläsi meillä kotonakin. Koskaan ei kannustettu yrittämään kunnolla, vaan vähän kokeilemaan. Ja jos vähänkin tuli ongelmaa, heti kehotettiin lopettamaan tai lyömään lekkeriksi.
Itse sanon aina teinille, että sinä olet fiksu, sinä osaat ja onnistut. Yritä niin näet.
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Olen tullut siihen tulokseen että lähes mitä tahansa vanhemmat sanovat se on väärin. :D Äitini vanhemmat aina olivat juuri tuollaisia ap:n sukulaismaisia ja sanoivat äidilleni kun tämä oli nuori: "et sinä kuitenkaan...", "turhaan edes yrität...", "voisit valita niin, että on jotain onnistumisen mahdollisuuksiakin..." (eli helpomman alan esim.). Äitini vannoi ettei koskaan olisi samanlainen lapselleen (=minulle).
Tulos: Äitini sanoi aina minulla: "Tottakai sinä onnistut", "Jos sinua ei valita sinne/tännä/tuonne niin eivät vaan jostain syystä tajua kuinka upea olet", "Voit saavuttaa mitä vaan jos vain yrität". Ja minä itkin sisälläni sitä että "mitä jos en onnistukaan", "mitä jos epäonnistun ja tiedän että en olekaan ollut upea vaan ihan oikeasti vaan epäonnistuin esim. pääsykokeissa...en voi koskaan kertoa äidille", "mitä jos yritän ja yritän mutta en silti saavuta...eikö äitini usko että yritin parhaani". Koin nimenomaan etten kelpaa sellaisena kun olen. Että minun pitää aina saavuttaa kaikki.
Äitini on ollut ihan kauhuissaan kun olen näistä ajatuksista kertonut hänelle aikuisena ja kertonut ettei hän missään nimessä halunnut aiheuttaa mitään paineita. Halusi vain olla erilainen kuin lyttäävät vanhempansa ja valaa minuun uskoa itseeni. Pieleen meni. :D Kuten hänen vanhemmillaan jotka eivät oikeastaan halunneet lytätä vaan kertoa ettei onnistuminen ole sen mitta kuinka paljon rakastavat, ettei tarvitse rehkiä liikaa vaan on silti ihan rakas ihan tavallisenakin. :D
Joten yritän nyt tässä sitten omien lasten kanssa miettiä miten ihmeessä vältän olemasta 1) äitini ja 2) isovanhempani. :D Kumpikin kun toimi lapsensa mielestä väärin. :D Olenkin tullut tässä tulokseen että mitä tahansa vanhempi teki ja sanoi se on kuitenkin aina väärin. Joko kannustaa liikaa tai liian vähän. Ja lapset aina löytävät piilomerkityksiä kaikesta. Elämä on. Voi vaan yrittää parhaansa.
Minä en toimi kuten äitisi. Kannustan yrittämään aidosti ja olemaan pelkäämättä epäonnistumisia, kannustan löytämään sen oman itsensä, omat kiinnostuksensa ja omat vahvuutensa.
En mieti niitä tavoitteita lapselle, vaan lapsi miettii itse tai kaverien kanssa. Toki hyvässä koulussa ne hyvät kaveritkin on hyviä koulussa eli sen verran olen ohjaillut, kun olen koulupolkuaan aikoinaan katsonut.
Tää nykyinen lukiotavoite on nuoren oma. Ei minun.
Ja hänelle kyllä sanotaan ihan ääneen, että aina kelpaa meille ihan sellaisena kuin on.
Ja minun lapsuudenkodissani ei kyllä rakastettu aidosti, vaan lapset oli jonkinlaisia alisuoriutuvan narsistin jatkeita. Kelpasin vain jos tein niin kuin ohjattiin. Kukaan ei koskaan kysynyt mitä minä halusin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tullut siihen tulokseen että lähes mitä tahansa vanhemmat sanovat se on väärin. :D Äitini vanhemmat aina olivat juuri tuollaisia ap:n sukulaismaisia ja sanoivat äidilleni kun tämä oli nuori: "et sinä kuitenkaan...", "turhaan edes yrität...", "voisit valita niin, että on jotain onnistumisen mahdollisuuksiakin..." (eli helpomman alan esim.). Äitini vannoi ettei koskaan olisi samanlainen lapselleen (=minulle).
Tulos: Äitini sanoi aina minulla: "Tottakai sinä onnistut", "Jos sinua ei valita sinne/tännä/tuonne niin eivät vaan jostain syystä tajua kuinka upea olet", "Voit saavuttaa mitä vaan jos vain yrität". Ja minä itkin sisälläni sitä että "mitä jos en onnistukaan", "mitä jos epäonnistun ja tiedän että en olekaan ollut upea vaan ihan oikeasti vaan epäonnistuin esim. pääsykokeissa...en voi koskaan kertoa äidille", "mitä jos yritän ja yritän mutta en silti saavuta...eikö äitini usko että yritin parhaani". Koin nimenomaan etten kelpaa sellaisena kun olen. Että minun pitää aina saavuttaa kaikki.
Äitini on ollut ihan kauhuissaan kun olen näistä ajatuksista kertonut hänelle aikuisena ja kertonut ettei hän missään nimessä halunnut aiheuttaa mitään paineita. Halusi vain olla erilainen kuin lyttäävät vanhempansa ja valaa minuun uskoa itseeni. Pieleen meni. :D Kuten hänen vanhemmillaan jotka eivät oikeastaan halunneet lytätä vaan kertoa ettei onnistuminen ole sen mitta kuinka paljon rakastavat, ettei tarvitse rehkiä liikaa vaan on silti ihan rakas ihan tavallisenakin. :D
Joten yritän nyt tässä sitten omien lasten kanssa miettiä miten ihmeessä vältän olemasta 1) äitini ja 2) isovanhempani. :D Kumpikin kun toimi lapsensa mielestä väärin. :D Olenkin tullut tässä tulokseen että mitä tahansa vanhempi teki ja sanoi se on kuitenkin aina väärin. Joko kannustaa liikaa tai liian vähän. Ja lapset aina löytävät piilomerkityksiä kaikesta. Elämä on. Voi vaan yrittää parhaansa.