En enää kestä masentunutta ystävääni

Minä! Nyt olen oikeastaan ahdistunut mutta en masentunut. Haluaisin kyllä olla vähän pirteämpi ja kiinnostuneempi jostain asiasta. Pahimmillaan olen ollut niin masentunut, että halusin kuolla. Mikään tekeminen tai asia ei tuonut mielihyvää. Aina lattea ja negatiivinen olo. Lääkkeitä en halunnut koska niistä ei ollut mitään hyötyä. Samoin oli terapian kanssa. Silloinkin syyllistin itseäni siitä että tuhlaan yhteiskunnan rahoja turhaan. En pystynyt avautumaan terapeutille todellisia syvimpiä ajatuksiani. Se oli tosi pinnallista jutustelua. Terapeutin olisi pitänyt kaivaa enemmän tai kysyä eri tavalla asioita. Melkein aina se kysyi saman ”mites olet voinut?”. Sitten vastasin ”ihan hyvin/tavallisesti/eipä mitään uutta”. Ja sitten juteltiin arkisista jutuista. ”Miten töissä” ”no siinähän se...”. ”Oletko käynyt jossain” ”joo kävin kuntosalilla” ”hienoa! Miten jaksoit” ”no ihan ok...”. Ei sopinut itselleni kun en osaa ottaa asioita itsenäisesti esille. Piilottelin niitä mutta kertoisin jos joku osaisi kysyä jotenkin kaivamalla. Lääkäri jota tapasin harvemmin taas oli paljon parempi. Vaikka sanoin että menee ihan hyvin niin hän katsoi olemustani ja sanoi että ”todellako?” Ja kaivoi oikeat ajatukseni esiin.

Vierailija kirjoitti:

Jos tällä palstalla on joku masentunut ja selvinnyt siitä niin voisiko valottaa masennusta että miksi masentunut ei halua apua? Ei terapiaa? Ei lääkitystä?

Älä ainakaan sano vakavasti masentuneelle, että en jaksa sinun seuraasi, kun olet noin masentunut.

Hänellä on vielä raskaampaa kuin sinulla, eikä hän sinun kiusaksesi ole masentunut.

Masentunut ihminen tietää hyvin, ettei ole iloista seuraa. Hän voi jopa koettaa ensin vähän parantua, jotta olisi kavereidensa arvoinen.

Äläkä please sano, että sun pitäisi ottaa itseäsi niskasta kiinni tai reipastua.

Sitten sinuun. Ymmärrän että väsyt. Sulla on oikeus pitää huoli itsestäsi.

Ota etäisyyttä, jos tarvitset sitä.

Mutta älä hylkää kokonaan.

Jos voisitte tavata edes harvakseltaan, lyhyen ajan kerrallaan. Vaikka tehden jotain, missä ei tarvitsi puhua. Mennä vaikka uimaan.

Mun sympatiat on teidän molempien puolella. Mutta sun kaveri on huonommassa jamassa. Pahasti masentunutta auttaa lyhytkin kontakti, tehdä jotain, lähteä jonnekin.

Vaikkei hän siltä näyttäisi eikä kiittäisi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kand frendi joka masentunut pahasti. autoin kaikessa ja pidin seuraa jne. se vei voimiani aika lailla silloin. Mutta ollan tunnettu lapsesta asti ja hän on ollut aina todellinen ystävä. Parantui masennuksesta ja unohti minut täysin. Ei ollut enää aikaa minulle ja alkoi vähätellä tiettyjä asioita. Olin kyllä aika paskana silloin... No tämä masentu uudestaan ja heti otti yhteyttä. En vaan enää anna aikaani hänelle. Kärsikööt ja hakekoot tukea muualta.

Nämä taitaa enemmän olla ihmisen persoonasta kiinni kuin itse sairaudesta. Itsellä taas terve kaveri, joka käytti minua ikuisena olkapäänä. Monta tuntia useina iltoina viikottain istuttiin ja vatvottiin hänen ongelmiaan. Kun itsellä alkoi mennä huonosti, hän sanoi, ettei kiinnosta sitten tietää. Laihduin mm. vaikeasti alipainoiseksi, ja kerroinkin, etten oikein jaksa enää, niin ei auttanut. Joko nähtiin ja kuuntelin häntä huonosta olosta huolimatta tai sitten oli vain pakko lopettaa yhteydenpito. Lopulta tiet erkanivat kun sairaus vei täysin toimintakykyni, eikä minusta ollut edes olkapääksi. Tuijottelin vain seiniä kämpässäni tai sitten kattoa. Vuosien jälkeen yritin ottaa yhteyttä ja hän alkoi taas heti kaatamaan niskaani sen hetkisiä murheitaan. Olin siis tässä vaiheessa vielä erakoitunut ja pelkäsin liikkua julkisilla paikoilla. Eli täysin oli vielä kuntoutuminen kesken. No, eihän sillä väliä ollut. Jos otin yhteyttä, niin se tarkoitti olkapäänä toimimista. Minun kuulumisillani ei ollut niin väliä. Se riitti itselle. Ei häntä kiinnostanut lainkaan, missä kunnossa olin, joten päätin, etten enää ota yhteyttä, vaikka saisinkin itseni parempaan kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Mikset voi sanoa, että haluaisit jutella jostain muusta? Vihaan tuollaisia, jotka eivät anna toiselle mahdollisuutta korjata toimintaansa ja sitten yllärinä laittavat välit poikki

Niin minäkin, mutta ei kai ap sitä aikonutkaan.

Mutta raukkamaisuuden huippu on tosiaan panna välit poikki mitään selittämättä ja antamatta toiselle tilaisuutta sanoa mitään.

Mutta ehkä onkin hyvä, että sellaisista pelkureista pääsee, jotka eivät uskalla puhua asioista.

Minä olen ollut masentunut ja muistelen edelleen lämmöllä niitä ystäviäni, jotka eivät silloin laittaneet välejä poikki. Monet laittoivat, vaikken mielestäni ollut masentuneena vaativa. En vain ehkä ollut yhtä hauskaa seuraa kuin ennen. Siitä huomasin, että olin varmaan valinnut ystäviä vähän väärin perustein. Ihmissuhteen arvo mitataan silloin, kun toisella on vaikeaa.

Toisaalta olen ollut myös se ystävä, joka on imetty kuiviin. Eräällä entisellä ystävälläni on ollut todella monta poikaystäväkriisiä ja vastaavaa, joissa olen tukenut häntä mielettömiä määriä. VIimeisimmän kohdalla en vain jaksanut enää ja jouduin kertomaan sen hänelle. Hän suuttui ja emme ole sen jälkeen olleet ystäviä.

Kenenkään ei pidä ryhtyä ilmaiseksi terapeutiksi, vaan itse ohjaisin ystävääni hoidon pariin. Kannattaa miettiä, että oletko ollut aina se tukija suhteessanne myös silloin, kun ystävä on ollut terve. Jos olet, niin sitten se asia kannattaa kertoa suoraan. Jos ei asiaan tule muutosta, niin sitten ei kannata enää olla ystäviä ja valitset seuraavalla kerralla paremmin.

Sinä olet leivästi masentunut ja hän vakavasti. Lievään masennukseen auttaa liikunta ja aktiivisuus, vakavassa masennuksessa ei niihin ole voimia. Kerro ystävällisesti mutta rehellisesti tunteesi ja ota jonkin verran etäisyyttä.

Tämän takia olen itse katkonut kaikki suhteet ja nykyään kavereita ei ole. En jaksaisi itseänikään kuunnella, muttei ole oikein mitään hyvääkään sanottavaa, kun kaikki menee perseelleen. En myöskään jaksa hyväätarkoittavia neuvoja. Tulee vain syyllisyys, kun ei jaksa tai pysty toteuttamaan niitä. Helpompi olla vaan yksin, käydä kävelyillä ja rapsuttaa koiraa.

Vierailija kirjoitti:

Jos tällä palstalla on joku masentunut ja selvinnyt siitä niin voisiko valottaa masennusta että miksi masentunut ei halua apua? Ei terapiaa? Ei lääkitystä?

Kerran kävin lääkärillä puhumassa tai oikeastaan itkemässä tunnin putkeen. Lääkärikäynti oli jotenkin nöyryyttävä. Olisin saanut lääkkeet samantien, en muuta apua. Enkä uskonut, että pelkästä tunteiden purkamisesta uudelleen olisi ollut apua. Olisin kaivannut lähetettä terapiaan, asioiden todellista käsittelyä varten. En myöskään halunnut leimaa papereihin, joka voisi estää tulevat opiskelu-tai työpaikat.

En tuon jälkeen enää ottanut yhteyttä. Nyt 10v myöhemmin olen suunnilleen samassa tilanteessa. Välillä on ollut parempia kausia kyllä. En siis usko saavani merkittävästi apua, vaikka hakisinkin sitä.

Vierailija kirjoitti:

Menetin vanhempani äkillisesti hirvikolarissa. Olin sumussa pitkään ja järjestin hautajaisia,tyhjensin asuntoa yms tein luopumistyötä koko ajan. Anoin vuorottelu vapaata ja matkustelin pahimman pimeyden aikaan. Ympäristön vaihdos ja uudet koetut ja nähdyt asiat helpottivat oloa vaikka suru kulkee edelleen mukana. Masentunut ystäväni ei reagoinut mitenkään kun viestitin kolarista ja myöhemmin fiiliksistä hautajaisten jälkeen. Kun palasin pidemmältä reissulta niin sain osakseni veetuilua ja piikittelyä matkastani. Ja siihen mennessä olin lukemattomat kerrat kuunnellut vuosia ongelmia asioista x ja y. Olin järkyttynyt että miten joku voi käyttäytyä noin!!! Kiitti mulle riitti. En ole ollut missään tekemisissä.

Olen pahoillani kokemastasi. Suru ei kuitenkaan ole sama kuin masennus. Veetuilut toki ovat asiattomia (sekä mukavat, että veemäiset ihmiset voivat masentua). Masentunut ei kuitenkaan aina jaksa yhtään mitään, vaikka tietäisi, että nyt kuuluisi olla tukena tms. Aiheuttaa myös lisäsyyllisyyttä masentuneelle.

Mä kans menetin yhden ns. ystävän masennukseni takia.

Mutta katkaisin välit itse, koska huomasin miten pahaa kanssakäymisemme teki itsetunnolleni, joka muutenkin oli pohjamudissa. Olin ruvennut vähentämään yhteydenpitoa, koska huomasin olevani ystävän mielestä rasittava. Iloisena olisin kyllä kelvannut. Olin aina se, joka otti yhteyttä. Ystävä ei koskaan. Hän ei myöskään koskaan kiittänyt soitosta, sanonut että oli kiva jutella, eikä ehdottanut tapaamista. Hän katkaisi puhelut 10 minuuttiin. Kun kyselin hänen kuulumisiaan, hän vastasi yksitavuisesti.

Lopulta puuttui enää se, että puhelun päätteeksi olisin sanonut, "kiitos kun puhuit taas kanssani". Tämmönen ei ole ystävyyttä, jos toisen pitää tuntea kiitollisuutta, että kelpaa toiselle. Eikä se missään tapauksessa tee masentuneelle hyvää.

Harkitsin aikani, sitten poistin hänet fb.kavereista. Oli kulunut varmaan vuosi, jonka kuluessa olimme jutelleet 4-5 krt. lyhyesti puhelimessa. Olo keveni välittömästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tällä palstalla on joku masentunut ja selvinnyt siitä niin voisiko valottaa masennusta että miksi masentunut ei halua apua? Ei terapiaa? Ei lääkitystä?

Kerran kävin lääkärillä puhumassa tai oikeastaan itkemässä tunnin putkeen. Lääkärikäynti oli jotenkin nöyryyttävä. Olisin saanut lääkkeet samantien, en muuta apua. Enkä uskonut, että pelkästä tunteiden purkamisesta uudelleen olisi ollut apua. Olisin kaivannut lähetettä terapiaan, asioiden todellista käsittelyä varten. En myöskään halunnut leimaa papereihin, joka voisi estää tulevat opiskelu-tai työpaikat.

En tuon jälkeen enää ottanut yhteyttä. Nyt 10v myöhemmin olen suunnilleen samassa tilanteessa. Välillä on ollut parempia kausia kyllä. En siis usko saavani merkittävästi apua, vaikka hakisinkin sitä.

Joka viides sairastuu mielenterveysongelmiin Suomessa. Jos sulla on taukoa cv:ssä, niin eiköhän ne työnantajat sen osaa päätellä, mistä tauko tullut. En ymmärrä, että jätetään apu hakematta tuon takia, varsinkin kun lopputulos on se, että jää junnaamaan paikalleen. Mitä hyötyä silloin siitä on, että "papereissa ei ole merkintää", kun ei pääse elämässä eteenpäin? Mä otan sen leiman ainakin papereihin. Jos kerran mielenterveysongelmat ovat noin yleisiä, niin kyllä siellä vastapäässä on pakko jossakin vaiheessa olla joku, joka tajuaa, ettei koko elämä ja työkyky siihen ikuisiksi ajoiksi kaadu.

Itselläni oli kaveri, joka oli todellinen energianviejä. Ongelmista oli ikään kuin tullut osa hänen persoonaansa. Suuttui jos hänelle yriti vuosia samoista asioista jankkaamisen jälkeen ehdottaa jotakin ratkaisua. Lähinnä halusi velloa ongelmissaan ja keräsi ympärilleen ihmisiä, joide päätehtävänä oli hänen ongelmissaan vellominen, kuuntelemalla. Loppuvaiheessa niin kuin joku jo täällä ehdottikin niin yritin samaa, eli sopia tapaamiset niin, että mukana oli jotakin tekemistä. Tällaiset 5h kahvikupin vieressä pelkästään kuuntelemassa häntä, kun olivat todella uuvuttavia.  Mutta kuitenkin eri asia, jos ystävälläsi on todettu masennus, vieläpä vakava sellainen. Mielestäni olet hieman ankara häntä kohtaan. Varmasti pahinta mitä vakavasti masentuneelle voi sanoa on tuon tyyppisiä asioita, joita itsekin vihjaat, että hänen pitäisi "piristyä." Sulla ei ole mikään pakko kuunnella tai olla ystäväsi tukena mutta ei kannata kuitenkaan alkaa syyllistämään kaveria, latelemalla hänelle kuinka raskas ihminen hän on. Otat vain hiljalleen etäisyyttä ja pidät itsestäsi huolen niin ehkä harvemmissa määrin sitä kaveriakin jaksaa paremmin.

Itse ollen ollut keskivaikesti masentunut useampia kausia aikuisikäni aikana. Masennus on salakavala, invalidisoiva ja lamaannuttava tila, mutta se ei ole synonyymi ilkeydelle, kateellisuudelle tai jatkuvalle valittamiselle. Jos ihminen harrastaa näitä jatkuvasti masentuneena, hän tekee niin luultavasti tervehtyneenäkin. 

Kuulostaa siltä, että kaverisi pikemminkin manipuloi sinua ja käyttää tunteisiin vetoavaa kiristystä pitääkseen sinua otteessaan. Hän voi toki olla myös masentunut, mutta nämä asiat eivät välttämättä liity toisiinsa.

Negatiivinen ja itsekeskeinen masentunut kyllä on, mutta se ei välttämättä ilmene toisten mitätöimisenä. Masentunut on jatkuvan itsetarkkailun vihamielisessä ja egosentrisessä kuplassa, jota hän ei osaa murtaa. Masentunut käyttäytyy usein itsekkäästi myös siksi, että hän ei yksinkertaisesti ymmärrä, että hänen tekemisillään on merkitystä tai väliä muille. Hän saattaa tehdä ohareita tms, koska ei osaa ajatella, että hänen seuransa menetystä kukaan surisi. Hän pitää seuraansa ja itseään arvottomana.

Masentuneen syyttäminen siitä, että hän ei yritä parantua liikunnan ja positiivisen ajattelun avulla, on kyllä hyvin ajattelematonta. Masennuksessa on nimenomaan kyse siitä, että näihin tavallisiin asioihin ei välttämättä kykene.

Ilkeilevästä, valittavasta ja uuvuttavasta ihmisestä kannattaa mielestäni pikkuhiljaa irtautua. Ei se siitä muuksi muutu. Toimintatreffien sopiminen harvakseltaan on hyvä ajatus ensi alkuun. Yhteisestä tekemisestä on masentuneelle myös todella suuri apu, koska yksin hän ei puuhiin välttämättä pysty.

Suosittelen ehdottomasti lääkityksen aloittamista, vaikuttaa huomattavasti mielialaan ja ei tee ihmisestä zombieta. Olin todella yllättynyt miten hyvältä lääkitys tuntuu ja olin lievästi-keskivaikeasti masentunut sairastuttuani vakavasti fyysisesti, parannuttuani jatkoin lääkitystä koska se tuntui niin hyvältä. Tuollainen masentunut voi myös kieltää olevansa masentunut vaikkapa vain lievästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetin vanhempani äkillisesti hirvikolarissa. Olin sumussa pitkään ja järjestin hautajaisia,tyhjensin asuntoa yms tein luopumistyötä koko ajan. Anoin vuorottelu vapaata ja matkustelin pahimman pimeyden aikaan. Ympäristön vaihdos ja uudet koetut ja nähdyt asiat helpottivat oloa vaikka suru kulkee edelleen mukana. Masentunut ystäväni ei reagoinut mitenkään kun viestitin kolarista ja myöhemmin fiiliksistä hautajaisten jälkeen. Kun palasin pidemmältä reissulta niin sain osakseni veetuilua ja piikittelyä matkastani. Ja siihen mennessä olin lukemattomat kerrat kuunnellut vuosia ongelmia asioista x ja y. Olin järkyttynyt että miten joku voi käyttäytyä noin!!! Kiitti mulle riitti. En ole ollut missään tekemisissä.

Olen pahoillani kokemastasi. Suru ei kuitenkaan ole sama kuin masennus. Veetuilut toki ovat asiattomia (sekä mukavat, että veemäiset ihmiset voivat masentua). Masentunut ei kuitenkaan aina jaksa yhtään mitään, vaikka tietäisi, että nyt kuuluisi olla tukena tms. Aiheuttaa myös lisäsyyllisyyttä masentuneelle.

En niinkään kaivannut olkapäätä häneltä koska tiesin että hänestä ei siihen ole.Pahin oli täysi hiljaisuus edes yksi wa viesti: otan osaa tai joku muu lohduttava viesti olisi ollut mielestäni paikallaan. Kun tulin pitkältä reissulta ja infosin viestillä että terveiset maasta x ja kotona ollaan ja mukana maisemakuvia. Hän reagoi siihen välittömästi hyvin negatiivisesti veetuillen monellakin rivillä. Näin huonoa käytöstä ei voi mitenkään paeta masennuksen taakse

Mutta kuten täälä jo joku kertoi että masentunut kokee toisen ihmisen iloiset asiat että ne on jotenkin häneltä pois. Ex-ystäväni olisi ollut varmaan paremmalla mielellä jos olisin rypenyt kuolemassa ja linnoittautunut kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetin vanhempani äkillisesti hirvikolarissa. Olin sumussa pitkään ja järjestin hautajaisia,tyhjensin asuntoa yms tein luopumistyötä koko ajan. Anoin vuorottelu vapaata ja matkustelin pahimman pimeyden aikaan. Ympäristön vaihdos ja uudet koetut ja nähdyt asiat helpottivat oloa vaikka suru kulkee edelleen mukana. Masentunut ystäväni ei reagoinut mitenkään kun viestitin kolarista ja myöhemmin fiiliksistä hautajaisten jälkeen. Kun palasin pidemmältä reissulta niin sain osakseni veetuilua ja piikittelyä matkastani. Ja siihen mennessä olin lukemattomat kerrat kuunnellut vuosia ongelmia asioista x ja y. Olin järkyttynyt että miten joku voi käyttäytyä noin!!! Kiitti mulle riitti. En ole ollut missään tekemisissä.

Olen pahoillani kokemastasi. Suru ei kuitenkaan ole sama kuin masennus. Veetuilut toki ovat asiattomia (sekä mukavat, että veemäiset ihmiset voivat masentua). Masentunut ei kuitenkaan aina jaksa yhtään mitään, vaikka tietäisi, että nyt kuuluisi olla tukena tms. Aiheuttaa myös lisäsyyllisyyttä masentuneelle.

En niinkään kaivannut olkapäätä häneltä koska tiesin että hänestä ei siihen ole.Pahin oli täysi hiljaisuus edes yksi wa viesti: otan osaa tai joku muu lohduttava viesti olisi ollut mielestäni paikallaan. Kun tulin pitkältä reissulta ja infosin viestillä että terveiset maasta x ja kotona ollaan ja mukana maisemakuvia. Hän reagoi siihen välittömästi hyvin negatiivisesti veetuillen monellakin rivillä. Näin huonoa käytöstä ei voi mitenkään paeta masennuksen taakse

Mutta kuten täälä jo joku kertoi että masentunut kokee toisen ihmisen iloiset asiat että ne on jotenkin häneltä pois. Ex-ystäväni olisi ollut varmaan paremmalla mielellä jos olisin rypenyt kuolemassa ja linnoittautunut kotiin.

Nro 19

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetin vanhempani äkillisesti hirvikolarissa. Olin sumussa pitkään ja järjestin hautajaisia,tyhjensin asuntoa yms tein luopumistyötä koko ajan. Anoin vuorottelu vapaata ja matkustelin pahimman pimeyden aikaan. Ympäristön vaihdos ja uudet koetut ja nähdyt asiat helpottivat oloa vaikka suru kulkee edelleen mukana. Masentunut ystäväni ei reagoinut mitenkään kun viestitin kolarista ja myöhemmin fiiliksistä hautajaisten jälkeen. Kun palasin pidemmältä reissulta niin sain osakseni veetuilua ja piikittelyä matkastani. Ja siihen mennessä olin lukemattomat kerrat kuunnellut vuosia ongelmia asioista x ja y. Olin järkyttynyt että miten joku voi käyttäytyä noin!!! Kiitti mulle riitti. En ole ollut missään tekemisissä.

Olen pahoillani kokemastasi. Suru ei kuitenkaan ole sama kuin masennus. Veetuilut toki ovat asiattomia (sekä mukavat, että veemäiset ihmiset voivat masentua). Masentunut ei kuitenkaan aina jaksa yhtään mitään, vaikka tietäisi, että nyt kuuluisi olla tukena tms. Aiheuttaa myös lisäsyyllisyyttä masentuneelle.

En niinkään kaivannut olkapäätä häneltä koska tiesin että hänestä ei siihen ole.Pahin oli täysi hiljaisuus edes yksi wa viesti: otan osaa tai joku muu lohduttava viesti olisi ollut mielestäni paikallaan. Kun tulin pitkältä reissulta ja infosin viestillä että terveiset maasta x ja kotona ollaan ja mukana maisemakuvia. Hän reagoi siihen välittömästi hyvin negatiivisesti veetuillen monellakin rivillä. Näin huonoa käytöstä ei voi mitenkään paeta masennuksen taakse
Mutta kuten täälä jo joku kertoi että masentunut kokee toisen ihmisen iloiset asiat että ne on jotenkin häneltä pois. Ex-ystäväni olisi ollut varmaan paremmalla mielellä jos olisin rypenyt kuolemassa ja linnoittautunut kotiin.

Niin joku henkilö on kokenut. Ei kannata yleistää kaikkiin masentuneisiin.

Ei ole diplomaattista tapaa sanoa asia.

Sanoisitko pyörätuoliin joutuneelle ystävälle, etten jaksa tavata sua, kun sun kanssa ei enää voi tehdä kaikkea, kun tuo sun pyörätuoli on niin hankala?

Tämä on niitä harvoja asioita, joissa pitää valehdella. Vaikka kiireitä valittaa.

Itse hän eniten siitä kärsii, jos näkee kaiken mustana. Ehkä hänen elämänkokemuksensa on sellainen.

Onko masentuneella itsellään ollenkaan vastuuta omasta olostaan? Kuinka paljon asioita voi laittaa sen piikkiin "kun on masentunut"? Lievässä masennuksessa ihmisellä on vielä kykyä tehdä asioille jotain. Kukaan ei sairastu masennukseen yhtäkkiä vaan vähitellen. Silloin kun oireet ovat vielä lieviä, niin jos masentunut ei tee niille itse mitään esim. hae apua, niin eikö hän silloin ole ainakin osittain itse syyllinen siihen, että masennus pahenee?

Vierailija kirjoitti:

Onko masentuneella itsellään ollenkaan vastuuta omasta olostaan? Kuinka paljon asioita voi laittaa sen piikkiin "kun on masentunut"? Lievässä masennuksessa ihmisellä on vielä kykyä tehdä asioille jotain. Kukaan ei sairastu masennukseen yhtäkkiä vaan vähitellen. Silloin kun oireet ovat vielä lieviä, niin jos masentunut ei tee niille itse mitään esim. hae apua, niin eikö hän silloin ole ainakin osittain itse syyllinen siihen, että masennus pahenee?

Harvoin lievää masennusta sairastava tunnistaa vielä oloaan masennukseksi. Hän ajattelee sen olevan esim. uupumista, joka menee nukkumalla ja lepäämällä ohi, sitten kun aikaa siihen on. Ihmiset ovat usein aikamoisia sinnittelijöitä viimeiseen asti, eivätkä tiedä, mitä tuhoa samaan aikaan omissa aivoissa ja mielessä tapahtuu. Lääkäriin hakeudutaan vasta sitten kun oireet ovat niin kouriintuntuvat, ettei niitä pysty kiistämään tai selittämään millään muulla syyllä, esim. työperäisellä stressillä tai väliaikaisella unettomuudella. Siinä vaiheessa kunto voi olla jo todella huono.