Lue keskustelun säännöt.
En enää kestä masentunutta ystävääni
03.01.2018 |
En vaan kestä. Olen aina meidän tapaamisten jälkeen aivan lopen uupunut, ihan kirjaimellisesti. Aina niiden päivien jälkeen kun nään tätä ystävääni niin en yksinkertaisesti jaksa loppupäivänä enää mitään muuta. En edes ajatella. Ystäväni imee minut ihan kuiviin. Kyllä, kärsin itsekin lievästä masennuksesta mutta sitä suuremmalla syyllä en jaksa kenenkään muiden murheita enää kuunnella. Itse yritän tehdä kaikkeni voidakseni paremmin. Liikun, teen mukavia asioita, huolehdin itsestäni, syön terveellisesti, kehitän itseäni, yritän päästä eroon negatiivisista ajatuksista jne. Tämä ystäväni ei sen sijaan edes YRITÄ tehdä mitään. Hän ei liiku yhtään, nukkuu vaan ja on netissä. Ja valittaa. Kaikki on aina niin huonosti. Ei edes yritä tehdä asioita toisin. Miten mikään voisi muuttua jos ei edes yritä muuttaa mitään..?
En vaan tiedä mitä tehdä. En haluaisi häntä hylätäkään mutta minulla ei ole voimavaroja olla enää hänen kanssa tekemisissä. Jos voisin itse paremmin niin minulla olisi varmaan enemmän voimavaroja olla hänen tukenaan. Aina kun koen itse voivani paremmin ja olen saanut uusia positiivisia ajatuksia, niin tämä masentunut ystävä "vetää minut takaisin masennuksen suohon".
Päällisin puolin olen antanut ymmärtää, että kaikki on hyvin, joten nämä minun todelliset ajatukset tulisivat hänelle aikamoisena yllätyksenä..
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Onko masentuneella itsellään ollenkaan vastuuta omasta olostaan? Kuinka paljon asioita voi laittaa sen piikkiin "kun on masentunut"? Lievässä masennuksessa ihmisellä on vielä kykyä tehdä asioille jotain. Kukaan ei sairastu masennukseen yhtäkkiä vaan vähitellen. Silloin kun oireet ovat vielä lieviä, niin jos masentunut ei tee niille itse mitään esim. hae apua, niin eikö hän silloin ole ainakin osittain itse syyllinen siihen, että masennus pahenee?
Ei koska masennukseen ei saa kunnon apua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroa. Hänelle voi jättää kriisipuhelimen ja kriisikeskuksen tiedot, jos kukaan muu ei kuuntele /keskustele.
Mun tuntemat masentuneet on olleet vihaisia.
He valittivat kaikesta, koko ajan, tuntitolkulla. Mä kuuntelin. Molemmat oli sitä mieltä, että oma elämä oli toivotonta ja kaikki eikä itsellä ollut mahdollisuutta tehdä mitään asioiden korjaamiseksi. He olivat kateellisia siitä, että tein asioita joista pidin. Toisella oli ollut monta poikaystävää, mulla vain yksi. Mutta kun tapasin elämäni rakkauden ja aloin seurustella, alkoi hirveä valitus että "mulla ei oo ketään!" Molempia yritin auttaa (tyhmää ja hyödytöntä) keksimällä tapoja, joilla he voisivat tehdä asioita, joita luulin heidän oikeasti haluavan. Eivät he halunneet, he halusivat vain valittaa, kadehtia ja pilata munkin iloni.
Nykyään en ole näiden kummankaan kanssa tekemisissä. Varon koko ihmistyyppiä.
Vierailija kirjoitti:
Onko masentuneella itsellään ollenkaan vastuuta omasta olostaan? Kuinka paljon asioita voi laittaa sen piikkiin "kun on masentunut"? Lievässä masennuksessa ihmisellä on vielä kykyä tehdä asioille jotain. Kukaan ei sairastu masennukseen yhtäkkiä vaan vähitellen. Silloin kun oireet ovat vielä lieviä, niin jos masentunut ei tee niille itse mitään esim. hae apua, niin eikö hän silloin ole ainakin osittain itse syyllinen siihen, että masennus pahenee?
Toki voi sairastua yhtäkkiä. Etkö ole koskaan muka kuullut sellaisista romahduksista?
Vierailija kirjoitti:
Mun tuntemat masentuneet on olleet vihaisia.
He valittivat kaikesta, koko ajan, tuntitolkulla. Mä kuuntelin. Molemmat oli sitä mieltä, että oma elämä oli toivotonta ja kaikki eikä itsellä ollut mahdollisuutta tehdä mitään asioiden korjaamiseksi. He olivat kateellisia siitä, että tein asioita joista pidin. Toisella oli ollut monta poikaystävää, mulla vain yksi. Mutta kun tapasin elämäni rakkauden ja aloin seurustella, alkoi hirveä valitus että "mulla ei oo ketään!" Molempia yritin auttaa (tyhmää ja hyödytöntä) keksimällä tapoja, joilla he voisivat tehdä asioita, joita luulin heidän oikeasti haluavan. Eivät he halunneet, he halusivat vain valittaa, kadehtia ja pilata munkin iloni.Nykyään en ole näiden kummankaan kanssa tekemisissä. Varon koko ihmistyyppiä.
Ai onko olemassa jokin tietty ihmistyyppi, joka sairastuu masennukseen? Valaise toki asiaa, niin osaavat sitten muutkin varoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun tuntemat masentuneet on olleet vihaisia.
He valittivat kaikesta, koko ajan, tuntitolkulla. Mä kuuntelin. Molemmat oli sitä mieltä, että oma elämä oli toivotonta ja kaikki eikä itsellä ollut mahdollisuutta tehdä mitään asioiden korjaamiseksi. He olivat kateellisia siitä, että tein asioita joista pidin. Toisella oli ollut monta poikaystävää, mulla vain yksi. Mutta kun tapasin elämäni rakkauden ja aloin seurustella, alkoi hirveä valitus että "mulla ei oo ketään!" Molempia yritin auttaa (tyhmää ja hyödytöntä) keksimällä tapoja, joilla he voisivat tehdä asioita, joita luulin heidän oikeasti haluavan. Eivät he halunneet, he halusivat vain valittaa, kadehtia ja pilata munkin iloni.Nykyään en ole näiden kummankaan kanssa tekemisissä. Varon koko ihmistyyppiä.
Yksi masennuksen merkittävistä oireista on se, että näkee kaiken toivottomana
Onkohan mahdollista, että masentunutta neuvotaan puhumaan ystäville. Joskus hoitotahoa ei resurssipulan vuoksi voi tavata riittävän usein. Hädissään masentunut tulee kuormittaneeksi omaisia ja ystäviä liikaa.
Aikansa jokainen jaksaa kuunnella , jos samat asiat vellovat kokoajan ja kaikki pyörii vain masentuneen tuntemuksissa, ei maallikkoapu taida riittää.
Kokoaikainen perässävetäjä olisi hyvä harvasta siihen kuitenkaan on.
Masennuksesta toipuminen ei ole tasaista paranemista , välillä tulee takapakkia, sitten taas eteenpäin .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun tuntemat masentuneet on olleet vihaisia.
He valittivat kaikesta, koko ajan, tuntitolkulla. Mä kuuntelin. Molemmat oli sitä mieltä, että oma elämä oli toivotonta ja kaikki eikä itsellä ollut mahdollisuutta tehdä mitään asioiden korjaamiseksi. He olivat kateellisia siitä, että tein asioita joista pidin. Toisella oli ollut monta poikaystävää, mulla vain yksi. Mutta kun tapasin elämäni rakkauden ja aloin seurustella, alkoi hirveä valitus että "mulla ei oo ketään!" Molempia yritin auttaa (tyhmää ja hyödytöntä) keksimällä tapoja, joilla he voisivat tehdä asioita, joita luulin heidän oikeasti haluavan. Eivät he halunneet, he halusivat vain valittaa, kadehtia ja pilata munkin iloni.Nykyään en ole näiden kummankaan kanssa tekemisissä. Varon koko ihmistyyppiä.
Yksi masennuksen merkittävistä oireista on se, että näkee kaiken toivottomana
Joo, ja asioiden tekeminen on rasittavampaa kuin se ettei tee. Lisäksi tekemisessä on epäonnistumisen riski.
Mutta antaa olla, jos pointtiani ei ymmärretä, sitten ei.
Jokainen voi itse päättää, toimiiko vihaisen valittajan oksennusastiana. Mä tein sitä vuosikaudet. En tee enää. Ja olen todennut, ettei tee kukaan muukaan.
Minun yksi entisistä parhaista ystävistäni on tuonkaltainen tapaus.
Aina kaikki huonosti, valittaa, itkee, uhkailee jopa itsensä satuttamisella jos en ehdi tapaamaan. Mitään omaa syytään ongelmiinsa ei tietenkään näe.
Minun olisi pitänyt tavata häntä lähes joka päivä ja kotiin en olisi saanut lähteä ennenkuin keskiyön aikoihin. Ja olen siis naimisissa, raskaana, ja asun paikkakunnalla, jossa minulla on paljon perhettä ja muitakin kavereita lähellä, joiden kanssa haluan viettää aikaa. Lisäksi olisi pitänyt soitella tuntien puheluita.
Paloin loppuun tämän ystävän ripustautumiseen, nykyään en kyseistä naista suostu näkemään kuin pelkästään porukassa. Jos paikalla on yksikin muu kaveri, hän käyttäytyy normaalisti, valitus alkaa jos jäämme kaksin. Viimeksi nähtiin loppukesästä.
Minusta ei ole toisen sylkykupiksi ja henkiläkohtaiseksi terapeutiksi, siinä hajoaa oma pää. Pistän oman ja perheeni hyvinvoinnin etusijalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on psykoosisairaus ja entinen hyvä ystäväni on/oli masentunut. Sairauteni johdosta olen kokoaikaisesti itsekin uupunut ja kamppailen mt-ongelmieni kanssa. Silti kaikki tapaamisemme pyörivät tämän ystäväni masennuksen ympärillä. Hän valitti samoista asioista aina ja koko ajan, yritin auttaa ja tukea ja kuunnella. Loputtomiin. Hän ei koskaan pitänyt minuun yhteyttä, mutta kun soitin niin syyllisti kun en pitänyt tarpeeksi yhteyttä. Puhelut olivat monologeja hänen olostaan ja vaikeuksistaan. Minun kuulumiseni eivät kiinnostaneet, totesi vaan että no sulla nyt on tuollaista mutta mulla taas tänään... jne. Yritin sanoa kauniisti, että tuota noin, puhut aika paljon itsestäsi... Tämä vaikutti ainoastaan siihen, että ennen monologinsa aloitusta hän pahoitteli, kuinka puhuu taas vaan itsestään. Edelleenkään ei kysynyt minun kuulumisiani.
Lopulta laitoin välit poikki, en vaan jaksanut enää kun tätä oli kestänyt pari vuotta. Se oli helpotus ja tuntui kuin kivireki olisi jäänyt taakse. Joskus on vaan pakko pelastaa itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Joku tuolla ehdotti "toimintatreffejä" - näin itse masentuneena suosittelen lämpimästi! Kävelylle, uimaan, taidenäyttelyyn, musiikkia kuuntelemaan. Jos kieltäytyy, niin ei voi mitään.
Et sinä mikään masentunut ole, kun tuollaista toimitnaa suosittelet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan mahdollista, että masentunutta neuvotaan puhumaan ystäville. Joskus hoitotahoa ei resurssipulan vuoksi voi tavata riittävän usein. Hädissään masentunut tulee kuormittaneeksi omaisia ja ystäviä liikaa.
Aikansa jokainen jaksaa kuunnella , jos samat asiat vellovat kokoajan ja kaikki pyörii vain masentuneen tuntemuksissa, ei maallikkoapu taida riittää.
Kokoaikainen perässävetäjä olisi hyvä harvasta siihen kuitenkaan on.
Masennuksesta toipuminen ei ole tasaista paranemista , välillä tulee takapakkia, sitten taas eteenpäin .
Voi olla. Itse olen tehnyt sen valinnan, etten puhu masennuksesta ihmisille. Säästän sen terapiaan. Yksi kaveri kuitenkin siitä aina kyselee. Hän kai yrittää auttaa, kun on itsekin käynyt läpi masennuksen. Olen kyllä sanonut, ettei kyselisi, koska sehän voi sitten ahdistaa häntä loppupeleissä, vaikka nyt luulisikin, että on jo voimia kuunnella muita.
Meita masentuneita näyttää olevan monenlaisia. Itse olen lähes koko elämäni sairastanut keskivaikeaa masennesta ja en koskaan, en koskaan, ole yhdellekään ihmiselle (lukuunottamatta lääkäria ja terapeuttia) puhunut sairaudestani. Minua pidetään erakkona ja omituisena ja sitä minä kai olenkin.
Täytyy myös myöntää, että en millään jaksaisi kuunnella muiden ruikutuksia omista sairauksistaan, mutta jokainen tyylillään.