Mikä piirre vanhemmissasi ärsyttää sinua eniten?

Äidissäni, 73-vee, ärsyttää marttyyri-asenne ja se, että ei kestä mitään sanomista. Itse on aika kova suustaan ja sieltä tulee välillä mitä sattuu, mutta loukkaantuu suurieleisesti ja ottaa nokkiinsa pienestäkin huomauttamisesta tms. 

Narsismi. Olen opetellut elämään, ettei minulla ole vanhempia.

Äiti puhuu päälle/ei kuuntele. Isä yrittää päteä usein.

Välinpitämättömyys

Adhd ja sen sivuoireet.

Isässä ärsyttää vain pienet asiat... Päälle puhuminen, besserwisser-asenne ja ajoittainen tuomitseminen pinnallisilla asioilla. Äiti taas... Niin monta asiaa. Päällimmäisenä negatiivinen elämänasenne. Kaikesta mistä voi valittaa varmasti myös valitetaan ja isoon ääneen. Huono itsetunto kuuluu tähän ja äiti mollaa itseään jatkuvasti. Kaipaa kai kehuja. Äiti elää myös menneessä ja muistelee sukunsa vanhoja kahnauksia jatkuvasti. Samat riidat ja ongelmat puidaan uudestaan ja uudestaan... Kukaan ei jaksa enää kuunnella niitä juttuja. Alkoholin käyttö on myös riistäytynyt hallinnasta ja äiti pämppää jos vain on tilaisuus. Esimerkiksi jouluaattona päätti vetää kännit ja parin päivän päästä kyseli että kukas minkäkin lahjan antoi kun oli mennyt muisti. Hänen humalansa menee myös usein rähinäkänniksi mikä on aivan järkyttävää seurattavaa... Olen itse yli 30, veli hieman alle. Vaikka olemme aikuisia ihmisiä emme halua nähdä äitiämme humalassa, varsinkaan pyhänä milloin pitäisi olla mukavaa yhdessäoloa perheen kanssa. En tiedä miten asiasta voisi puhua kun lopputuloksena on varmasti marttyyriasenne ja loukkaantuminen.

Vierailija kirjoitti:

Se, että ruoka tehdään aina kotona ja makumaailma on todella rajoittunut. Muuten vaan ravintolassa syöminen on turhamaista. Tai jos joskus reissussa tai juhlissa joutuu syömään ulkona, niin paikka on sitten oltava joku, josta saa kunnon kotiruokaa! Ja vaikka aikuiset joskus ravintolassa kävisikin, niin ainakin lapsille jonkun muun kuin kotiruuan tarjoaminen ja kotona syöminen on pahasta. Tai kahvilassa käynti lasten kanssa, huhhuh, ei siitä voi edes puhua!

Sama! Jos johonkin mennään syömään kerran vuodessa niin ABC:lle

Äitini on mökkiintnyt ja ei halua ajella enää edes meille ja vaatii että meidän on tultava aina hänen luo. Ei halua lähteä enää edes minun kanssani teatteriin, elokuviin, kahvilaan jne ja kun tästä yrittää keskustella niin vastaus on että ei huvita. JUa kun sinne kotiin jää niin pienetkin asiat muuttuvat ihan hirveän suuriksi kun mitään perspektiiviä ei ole.

Aivan järkyttävä vaatimattomuus ja pihiys. Seitsemänkymppisillä vanhemmillani on 120000 euroa pankkitilillä (tiedän, koska välillä makselen verkkopankissa heidän laskujaan). Rahaa ei käytetä mihinkään, eivät käy missään, eivät osta mitään. Eihän me mitään tarvita. Ei kai me semmosia. Ei sitä enää tommosia jaksa. Syövät kuoriperunoita ja vehnäjauhopuuroa, äiti joskus ostaa jotakin kummallista krääsää tyyliin erikoinen maljakko kirpputorilta. Joululahjaksi antoivat 10 euroa meille molemmille lapsille. Lisäksi äitini on hokenut jo lähes parikymmentä vuotta olevansa liian vanha milloin mihinkin harrastukseen, asunnon remontointiin, uuden sohvan ostamiseen, kissan hankkimiseen, uuden auton ostamiseen... Kaikkeen! Ei sitä tässä iässä enää. Nuo molemmat mainitsemani ärsytyksenaiheet ovat niin raskaita, että olen vannonut itselleni, että en ikinä rupea omaa elämääni noin elämään, en vaikka eläisin satavuotiaaksi. Viimeiseen päivään asti täysillä ja perillisille en meinaa montaakaan satasta jättää!

Äidillä on rahaa ostaa tupakkaa ja käydä Alkossa mutta hän on tosi köyhä silloin kun pitäisi lähteä junalla meille. Odottaa meitä viihdyttäjiksi ja ollaan vähennetty vierailuita koska ne ovat vain yhdensuuntaisia.

Isäni on miespuolinen Hyacinth Bucket. Kalleimmalla leveillään ja kihtikin on hieno elintasosairaus. Voi jessus että joskus hävettää viedä kavereita vaikka mökille kun hän on paikalla. "Kattos tällasta lihaa me grilliin ostettiin, ei saa joka puljusta, laita nyt ne makkarat pois..." "Joo ei toi mökin laajennus ollut kuin monen tonnin sijoitus" jne jne. Ja kaikkein rasittavin hokema: "Ei oo köyhällä varaa ku parhaaseen". Tätä ei kyllä Hyacinthin suusta kuulisi, mutta osaisinpa edes auttavasti kuvailla sitä äänensävyä jolla tuo hymistään.

Viime vuonna vein poikaystäväni ensimmäistä kertaa näytille. Normi perheissä varmaan katsotaan vauvakuvat, meillä katsottiin uudelta tabletilta kuvia uudesta Lapin mökistä. Ja kerrottiin poikkikselle paljonko *minulla* on omaisuutta (kuka tekee noin? Kuka??).

Muutakin moitittavaa olisi mutta pidetään ketju kevyenä.

Vierailija kirjoitti:

Isän agressiivisuus, uhkailu ja väkivaltainen käytös. Äitini alistuminen isän diktaattorimaisen vallan alle.

Sama mulla, isä väkivaltainen despootti, hullu tyranni. Pahoinpiteli minuaja veljeäni koko lapsuuden ja nuoruuden, nykyisellään sitten pieksää äitiäni (aina pitää olla joku itseään heikompi orja jota voi alistaa, pelotella ja hakata).

Vihaan vanhempiani. Heissä ei ole mitään hyvää. Omat lapset kasvatan täysin päinvastoin eli rakastaen ja arvostaen, enkä nöyryytyäen, ivaten ja hakaten.

Varmaan päälimmäisenä itseäni ärsyttää vanhemmissani sellainen tietynlainen "asennevammaisuus". Tietyistä asioista voi jutella ollenkaan, koska heillä on se oma näkemys asiasta, jota pitävät absoluuttisina totuuksina eivätkä siten suostu kuulemaan muita mielipiteitä tai sitten vähättelevät niitä. Myös se, että he suuttuvat välillä jos joku sattuu olemaan eri mieltä asioista tai jos esimerkiksi puututaan ohimennen heidän huonoihin elämäntapoihin (liikkumattomuuteen ja tupakointiin sekä alkoholin käyttöön). Toki ei kenestäkään ole kivaa olla kritisoinnin kohteena, mutta tarkoitus ei ole ketään pakottaa muuttumaan, vaan olisi kiva jos pysähtyisivät joskus miettimään miten esim. päihteidenkäyttö voi vaikuttaa muihin. 

 

Pahinta on kuitenkin nimenomaan se, että he pyrkivät oikeuttamaan oman käytöksensä ja sanomalla "no me nyt vaa ollaan vähän vanhanaikaisia"-tyylisiä asioita, mutta no se on heidän elämänsä eikä heidän asenteisiin voi tulla muutosta jos se muutos ei lähde heistä itsestään.  

 

Up

Meillä myös ongelmana just tuo menneessä eläminen ja vaikka aina nin vannotaan, että jostain ikävästä kahnauksesta joka oli vuosikymmeniä sitten ja siitä on päästy yli, niin siitä ei tunnu pääsevän eteenpäin. Ikävää sanoa, mutta tuntuu, että toinen tunnelukkoineen tarvitsisi oikeasti ammattilaisen tarjoamaa terapiaa mutta tiedän myös, että sitä sinne saa menemään vaan aina vastauksena on tiuskaus, että "kyllä olen tästä suvun kanssa jo puhunut!".

Pelkään vain, että tuo huono itsetunto sekä menneistä irti pääsämättömyys on hiljaista itsemurhaa psyykkeellen enkä uskalla ajatella minkälaisia vanhuksia heistä tulee..

Alkoholismi, draamanhakuisuus.

Selvin päin ovat/olivat ihan mukavia.

Mä myös olen sitä mieltä että isäni tarvitsisi terapiaa. Olen sen joskus sanonutkin mutta hänhän ei ”päälääkäriä tarvitte”

Jatkuva puhuminen ja turha kolistelu, hössötys mitättömistä asioista ja jonkinlainen huomionhakuisuus. Naapureiden kyttääminen ikkunasta, ihmisten asioista puhuminen, toki myös levittelevät perheen asioita, jotka ei mielestäni ulkopuolisille kuulu millään tavalla. Menneiden asioiden vatvominen, päivittelevät aina lapsena kokemiaan vääryyksiä katkerana, mutta ovat silti laittaneet minut samoihin tilanteisiin kun olin lapsi.

Nuo muutamat asiat välillä väsyttää, mutta mukavat vanhemmat kuitenkin.

Jotenkin ymmärtää että vanhukset elää menneissä asioissa ja muistoissaan mutta kun 50-60vuotiaat...

Totaalinen itsereflektion puute, mikä tosin näyttää olevan yleinen muillakin, sekä kykenemättömyys ymmärtää elämän ja ihmisten erilaisuutta ennenkuin itse joutuu johonkin tiettyyn tilanteeseen. Ja silloinkin se ymmärrys on vähän niin ja näin. Minun äitini sanoo että on turha elää mennessä ja niin edelleen, mutta silti hänen käytöksensä ja valintansa elämässä kertovat että se käsittelemätön menneisyys elää siellä taustalla. Ja toisinaan jotkut vakio aiheet palaavat puheenaiheiksikin. Tätä sokeutta omalle toiminnalle minä en ymmärrä alkuunkaan. Ellei se sitten ole jokin defenssi.