Minkälainen elämäntapa ei romutu pysyvästi lasten hankinnan myötä?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se elämä muuttuu, jos ei silloin, kun lapsi on vauva, niin viimeistään kouluikäisenä. Alkaa harrastuskuskaukset, lapsen menot ja niin edelleen. Tulee ylimääräisiä menoja, niin rahallisesti kuin ajallisesti. Elämä muuttuu lasten myötä. Paskapuhetta, jos joku muuta väittää. Ja toinen ei mene siinä kuin yksi.. Menot tuplaantuu.

Mitkä harrastuskuskaukset? Meillä lapset kulkevat itse harrastuksiinsa. Asuinpaikka valittiin läheltä liikuntamahdollisuuksia jo ennen lapsia, sillä myös me vanhemmat harrastamme monipuolista liikuntaa. Lasten saaminen ei ole tuonut siihen minkäänlaista muutosta. Toisella lapsella on lisäksi musiikkiharrastus, mutta hänellä käy opettaja kotona.

Rahaa oli säästössä montakymmentä tonnia ja molemmilla vakituiset työpaikat, ei kuitenkaan ura sinänsä kummallakaan, joten helppoa ja kivaa vaihtelua olla pois muutama vuosi. Iso omakotitalo jossa iso suojainen takapiha. Lapsirakkaat isovanhemmat ja kummit jotka oikein odottivat lapsia hoitoon. Ihmeempiä harrastuksia ei ollut, matkustelua sillointällöin, auton rakentelua ja lenkkeilyä.

Vierailija kirjoitti:

Mutta suurimmalle osalle se muutos on positiivinen asia.

Tässähän se avainsana on. Ap luulee, että hänen elämänsä pysyy aina staattisena, sellaisena kuin se nyt on. Ei pysy. Kannattaa asennoitua siihen, ettei kaikki muutos ole pahaksi.

Kaikki ei myöskään ole omissa käsissä. Esim. ap:n kohta "joutuisin luopumaan riittävän vilkkaasta sosiaalisesta elämästä". No, hän voi joutua luopumaan nykyisistä ystävistään ja menoistaan, jos he päättävät muuttaa kauas tai sairastuvat (tai ap sairastuu) tms.

Tai kohta "joutuisin luopumaan harrastuksestani, joka vaatii monta tuntia viikossa" voi olla vaarassa monestakin eri syystä.

Vierailija kirjoitti:

No meidän elämäntapamme ei ole lapsista kärsinyt.

Elämme diplomaatteina yhdessä maailman solmupääkaupungeista. Käymme erilaisissa tilaisuuksissa useamman kerran viikossa. Tapaamme ihmisiä kaikkialta maailmasta, ja olemme käyneet paikoissa, jonne turisti ei pääse, ja tavanneet ihmisiä, jotka ovat tuttuja uutisten kautta koko maailman ihmisille.

Olemme asuneet useassa eri maassa, muutot ovat onnistuneet myös vauva-aikana. Olemme myös matkustelleet paljon. Harrastaneet monenlaista, kulttuuria, opiskelua jne. Mitään ei monilapsinen perhe-elämä ole estänyt.

Meillä on tuttuja, jotka ovat lapsi rinkassa vaeltaneet Andeilla, meidän omamme viihtyvät yhtä hyvin suurkaupungeissa kuin luonnonpuistoissakin. En oikeasti pysty keksimään, mitä elämäntyylissämme lapset olisivat tuhonneet.

Alapeukuttajat, kerrotteko, mikä tässä on ongelma.

Minkälainen tupajäärä on niin jumittunut omiin tapoihinsa vielä lapsentekoiässä, että ei pysty mitenkään muuttamaan elämäntapojaan? Aika outoa, ilmeisesti voimakkaat asperger-piirteet. Neuronormaalit ihmiset pitävät muutosta luonnollisena asiana, eivätkä yleensä traumatisoidu esim. lasten aiheuttamista muutoksista elämäntapoihin.

- Olen muuttanut elämäni aikana 4 kertaa ja kaksi niistä ennenkuin mulla oli lapsia. En kuitenkaan kertaakaan yli 10 kilometriä kauemmas syntymäkodistani Helsingissä. Nyt lapseni ovat jo aikuisia eikä mulla ole aikomustakaan muttaa kivasta rivitaloasunnostani muualle kuin vanhainkotiin tai hautausmaalle. 

- Jouduin luopumaan rakastamastani ihmisestä (hän kuoli), vaikka halusikin lapsia. 

- Mulla on aina ollut hyvät tukiverkostot ja mahdollisuus saada omaakin aikaa. Tosin olen kokenut omaksi ajaksi myös ne hetket illasta, kun lapset ovat olleet nukkumassa. 

- Yksityisyyttäni ja omaa rauhaani ovat enemmän häirinneet sukulaiset ja ystävät kuin lapseni. Tässä täytyy sanoa, että mulla on ollut ehkä tavallista helpommat lapset. Eivät siis ole taaperoiän jälkeen jatkuvasti roikkuneet housunpuntissani. 

- Harrastukseni olivat jo ennen lapsiakin lukeminen, kirjoittaminen, maalaaminen, käsityöt, koiran kanssa ulkoilu yms ja näitä pystyin oikein hyvin jatkamaan lapsista huolimatta.

- Kuulun suomalaisittan poikkeuksellisen sukurakkaaseen sukuun ja lisäksi mulla on aina ollut hyviä ystäviä ja kavereita, joten sosiaalinen elämäni oikeastaan vain vilkastui lasten saamisen myötä. 

Oikeastaan vain baareissa juoksemisesta jouduin luopumaan enkä siitäkään kokonaan, mutta 7 vuotta Helsingin yöelämässä ennen esikoistani täytti baarikiintiöni pitkäksi aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla kuulee välillä väitettävän joko, ettei elämä muutu oikeastaan mitenkään lasten myötä, tai että se muuttuu vain vähäksi aikaa. Tämä herättää minut aina kummastelemaan, minkälaisia elämäntapoja ihmisillä sitten on, kun ainakaan itse en voisi tehdä juuri mitään nykyisin minulle tärkeistä asioista, jos hankkisin lapsen. Täysin uusiksi menisivät asuinpaikkani, parisuhteeni, harrastukseni, tapani ja totta puhuen kyllä persoonanikin.

Esimerkkejä:

– joutuisin muuttamaan kauas haluamaltani asuinalueelta, koska minulla ei ole varaa täällä kuin yksiöön

– joutuisin luopumaan rakastamani ihmisestä, koska hän ei halua lapsia

– joutuisin luopumaan mahdollisuudesta saada riittävästi omaa aikaa

– joutuisin luopumaan mahdollisuudesta riittävään yksityisyyteen ja rauhaan

– joutuisin luopumaan harrastuksestani, joka vaatii monta tuntia viikossa

– joutuisin luopumaan riittävän vilkkaasta sosiaalisesta elämästä

– jne. jne.

Joten te, jotka ette joutuneet luopumaan mistään tai muuttamaan mitään, minkälaista elämää elitte ennen lapsia?

- Asuin samalla asuinalueella kuin lapsettomanakin, meillä on sataneliöinen asunto.

- Mies, jota rakastan halusi itse lasta

- Meillä on toimiva arki ja turvaverkot, saan riittävästi omaa aikaa.

- Olen opiskellut pikkulapsiaikana uuden ammatin, joten harrastukselle, joksi opiskelu voidaan katsoa, on ollut aikaa monta tuntia viikossa.

- Kavereillakin on perhe, nähdään sitä kautta

- Olemme varakkaita, joten rahahuolia ei ole ja asioihin kuten matkailuun riittää varaa.

Mä en koe että olisin hirveästi joutunut luopumaan lasten takia, elämä on vain ollut erilaista ja joudun aikatauluttamaan sitä muidenkin kuin itseni kanssa. So what?

Menimme 1. mieheni kanssa nuorina naimisiin eikä meillä ollut rahaa oikein mihinkään, siihen aikaan asuntolainan korko oli 13-16% joten kaikki liikenevä raha meni siihen. Ei tullut mieleenkään matkustella tai ostella jotain. Ajattelimme että tehdään lapset heti ja nautitaan heidän kanssaan elämästä sitten myöhemmin. Harrastukseni pariin palasin kun esikoinen oli 3 vkoa, hyvää isä-poika aikaa miehelleni. Sai rauhassa tutustua vauvaan.

Toinen lapsi syntyi ensimmäisen ollessa 2,5v. Jossain vaiheessa oli varaa jo ensimmäiseen matkaankin autolla ympäri pohjoismaita. 3. lapsi syntyi kun olimme 30v. Hän oli muutaman kuukauden ikäinen kun aloimme matkustaa kerran vuodessa ympäri Eurooppaa kuukauden ajan. Lapset tottuivat reissuelämään hienosti. En osannut kaivata kahdenkeskistä matkustamista tuolloin, meistä oli kivaa olla perheenä liikkeellä.

Elämä oli hektistä - tarhakyytejä, koulukuljetuksia, pelireissuja yms yms. Omaa aikaa tuon harrastuksen verran viikossa, riitti hyvin. Työssä käytiin tietty molemmat.

Lapset kasvavat. Viimeisten 20v aikana olemme jo käyneet omilla reissuillakin vähintään kerran vuodessa vaikka kuopus vielä kulkeekin pidemmillä lomilla mukana. Teinillä on omat jutut, kaiket illat ollaan käytännössä kaksistaan kun hän on omassa kerroksessaan kavereiden kanssa.

Lasten ohessa on opiskeltu, edetty uralla, pidetty huolta parisuhteesta (ihan ykkösjuttu) ja nautittu joka hetkestä. Nyt ollaan jo isovanhempia ja viikon juhlahetki on kun pienet tulee hoitoon muutamaksi tunniksi.  

Ap:n listalta en tunnista omalla kohdallani yhtään ongelmaa. En ole koskaan halunnut asua kaupungin keskustassa (3. polven stadilainen joka onneksi Helsingin keskustasta pois), sosiaalinenkin elämä on tosi vilkasta - meillä käy 1-2x kuukaudessa ystäviä syömässä (aikoinaan oli lapset mukana, nyt ollaan vain vanhempien kesken) tai me käymme heillä. Lisäksi pidän yhä yhteyttä lapsuudenystäviini joita tapasin viimeksi viikko sitten ja muutamiin ex-työkavereihin joiden kanssa tavataan muutaman kerran vuodessa. Osa ystävistä asuu maailmalla mutta onneksi on facet sun muut. Biletys ei ole ollut mun juttu sen jälkeen kun täytin 19v, teinimeininkiä.

Toki kaiken pohjalla oli se ajatus että rakastin suurta perhettä jo ajatuksena ja olen aina ollut perhekeskeinen. Perhe - se sitten on paljon muuta kuin vain vanhemmat ja lapset.