Kuinka paljon vaivaa olet nähnyt saadaksesi kumppanin?

Nuorena tyttönä niitä miehiä piti hätistellä kimpusta pois. Opiskeluaikana ihastuin opiskelijakaveriin. Ex-mieheni tapasin kahvilan terassilla. Pöydässäni oli tilaa, ja hän kysyi voiko istuutua siihen, kun muualla on täyttä. Siitä se juttu lähti sitten käyntiin. 

Nyt eronneena on ilmoitus deittisivustolla. En kuitenkaan ole innostunut tapamaan ketään. Nyt sitten lupasin tavata yhden miehen tammikuussa joululomien jälkeen. Ollaan kuitenkin kirjoiteltu kuukauden päivät. 

Vierailija kirjoitti:

Todella paljon. Tähän saattoi mennä enemmän aikaa ja vaivaa kuin maisteritutkinnon suorittamiseen

:D

Mulla ois aineistoa miehen/parisuhteen etsinnästä ja yrittämisestä aina väitöskirjaan asti.

Silti olen sinkku. Vielä. Toistaiseksi. ;-)

Vierailija kirjoitti:

Kuten joku tossa aiemmin sanoikin , on se kumppanin löytäminen vasta ensi askel ja sit se parisuhteen vaaliminen ja hoitaminen on paljon vaativampaa.

Mä olen vasta nyt vanhoilla päivilläni tajunnut, että Siksi mun parisuhteet eivät ole kestäneet.

Mä olen miessydäminen nainen, ja naisenhan pitää käytännössä useimmiten tehdä se parisuhdetyö. Miehet on siinä kuin vapaamatkustajia, eivätkä tajua, että toinen näkee vaivaa suhteen ylläpitämiseksi ja jatkumiseksi.

Mun suhteissa meitä oli siis "kaksi miestä"; kumpikaan ei tehnyt parisuhdetyötä.

Ja tässä sitä nyt ollaan, moninkertaisena uusiosinkkuna lähes eläkeiässä.

Mutta en edelleenkään osaisi olla suhteen kantaja" ei vaan osaa.

Olen nainen ja nähnyt valtavasti vaivaa parisuhteen saadakseni. Olen käynyt kymmenillä nettitreffeillä ja tehnyt aloitteita baarissa, työpaikalla ja muuallakin. Olen käyttänyt tuhansia (ellen kymmeniätuhansia) euroja ulkonäkööni: kampaajaan, kosmetologiin, vaatteisiin, kuntosalijäsenyyksiin, treeniohjelmiin, personal trainereihin jne. Olen kärsinyt suoranaista fyysistä kipua ollakseni vastakkaisen sukupuolen mielestä miellyttävä (ihonpuhdistukset, brassivahaukset, nenäkarvojen nyppimiset jne.). Olen aloittanut uusia harrastuksia laajentaakseni sosiaalisia piirejäni. Olen käynyt terapiassa purkamassa traumojani, jotta voisin jotakuinkin täyspäisenä solmia uusia ihmissuhteita. Minulla on akateeminen koulutus ja hyvä ammatti erittäin kilpaillulla alalla. Olen parisuhteessa, mutta varmaan vähemmälläkin vaivalla olisi saavuttanut saman.

Moniko mies on jaksanut nähdä näin paljon vaivaa kumppanin saadakseen?

En yhtään. Aloin seurustella ennen kuin olin noita asioita juurikaan ehtinyt pohtia, en mieltänyt itseäni sinkuksi.

Olin 18-vuotias kun yksi poika samasta lukiosta otti minuun yhteyttä, oli ollut salaa ihastunut jo pitkään. Pyysi kanssaan ulos, joka ilta nähtiin. Pari viikkoa myöhemmin kysyi olisinko hänen tyttöystävänsä ja suostuin. Ollaan edelleen yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen ja nähnyt valtavasti vaivaa parisuhteen saadakseni. Olen käynyt kymmenillä nettitreffeillä ja tehnyt aloitteita baarissa, työpaikalla ja muuallakin. Olen käyttänyt tuhansia (ellen kymmeniätuhansia) euroja ulkonäkööni: kampaajaan, kosmetologiin, vaatteisiin, kuntosalijäsenyyksiin, treeniohjelmiin, personal trainereihin jne. Olen kärsinyt suoranaista fyysistä kipua ollakseni vastakkaisen sukupuolen mielestä miellyttävä (ihonpuhdistukset, brassivahaukset, nenäkarvojen nyppimiset jne.). Olen aloittanut uusia harrastuksia laajentaakseni sosiaalisia piirejäni. Olen käynyt terapiassa purkamassa traumojani, jotta voisin jotakuinkin täyspäisenä solmia uusia ihmissuhteita. Minulla on akateeminen koulutus ja hyvä ammatti erittäin kilpaillulla alalla. Olen parisuhteessa, mutta varmaan vähemmälläkin vaivalla olisi saavuttanut saman.

Moniko mies on jaksanut nähdä näin paljon vaivaa kumppanin saadakseen?

Myönnän. En kuulu heihin miehiin, jotka olisivat tehneet puoliakaan tuosta, mitä kuvasit tehneesi miehen ja kumppanin eteen. - Ymmärtäsin paremmin tilanteesi, jos emme korjaan jos en eläisi niin tasa-arvoisessa maassa kuin Suomi. Täällä kun yksin asuminen ja eläminen on aivan luvallista ja sallittua niin naisille kuin miehiille; naisen (tai miehen) ei siis tarvitse pyrkiä parisuhteeseen vain turvatakseen elämisensä mahd. myös huomenna.

Olen varmaan yksinkertainen ja nyt jatkaessani myös tahtomattani loukkaava, kun en oikein jaksakaan tai pystykään ymmärtämään, että miksi joku uhraa elämästään niin hirmuisen paljon energiaa ja vaivannäköä löytääkseen itselleen kumppanin. 

Itselleni kumppanin löytäminen toisi "vain" lisä-arvoa. En toisin koe, että "oikea elämäni" tai ihmisarvoni olisi riippuvainen siitä löydänkö tai kohtaanko ja päädynkö välttämättä koskaan parisuhteeseen kenenkään kanssa.

Olisi myös kovin raskasta olla toiselle vain se yksi ja ainoa. Eli vaikka vielä joskus löytäisin -kuten toisinaan haaveksin- itselleni elämänkumppanin, jonka kanssa muodostaisin parisuhteen, niin toivon, etten sanoisi vaadin, että kumppanillani on minun lisäkseni muitakin läheisiä ihmissuhteita. 

Toki ne ovat varmasti laadultaan erilaisia ja niin kuuluu ollakin, mutta kuten sanottu en minä yksin -rajoitettuun vaikkakin melko laajaan pystyvänä ja kykenevänä- voi kaikkea luvata ja antaa kumppanilleni; enkä ymmärrä, miksi pitäiskään.

On asioita, jotka haaveilen voivani jakaa, antaa ja kenties saada kumppanilta, siltä "toiselta puoliskoltani" , mutta yhtä lailla on nyt ja on oleva vastakin asioita, jotka kuuluvat vaikka sitten vaiin ainoastaan ystäväni ja minun välille. 

Ei se, että asettusin parisuhteeseen minulle merkitse sitä, että kokisin tarvetta tai halua uskoa ystävieni minulle uskomiaan salaisuuksia eteenpäin. Mutta luonnollisesti uskon, että kumppanillani ja minulla voi ollayhteisiä juttuja ja niitä salaisuuksia, jotka eivä kuulu kenellekään muulle.  Avoimuus ja asioiden puolin ja toisin ovat tärkeitä ja arvokkaita asioita, mutta niissäkin on rajansa.            

Sopivasti. Aiemmin kävin läpi kymmeniä ehdokkaita, mutta yhdessäkään ei ollut riittävästi niitä ominaisuuksia mitä kumppaniltani vaadin. Sitten kyllästyin ja vaihdoin maisemaa. Nyt olen onnellisesti naimisissa ja kesti melkein 2v tehdä syvä vaikutus kumppaniin ja tämän perheeseen.

En yhtään, jos noilla mitataan. Isoin vaiva oli löytää kumppani, joka ei käytä mua seksuaalisesti hyväkseen. Olen nainen, joka ei tykännyt 4-kymppiseksi saakka seksistä.

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen ja nähnyt valtavasti vaivaa parisuhteen saadakseni. Olen käynyt kymmenillä nettitreffeillä ja tehnyt aloitteita baarissa, työpaikalla ja muuallakin. Olen käyttänyt tuhansia (ellen kymmeniätuhansia) euroja ulkonäkööni: kampaajaan, kosmetologiin, vaatteisiin, kuntosalijäsenyyksiin, treeniohjelmiin, personal trainereihin jne. Olen kärsinyt suoranaista fyysistä kipua ollakseni vastakkaisen sukupuolen mielestä miellyttävä (ihonpuhdistukset, brassivahaukset, nenäkarvojen nyppimiset jne.). Olen aloittanut uusia harrastuksia laajentaakseni sosiaalisia piirejäni. Olen käynyt terapiassa purkamassa traumojani, jotta voisin jotakuinkin täyspäisenä solmia uusia ihmissuhteita. Minulla on akateeminen koulutus ja hyvä ammatti erittäin kilpaillulla alalla. Olen parisuhteessa, mutta varmaan vähemmälläkin vaivalla olisi saavuttanut saman.

Moniko mies on jaksanut nähdä näin paljon vaivaa kumppanin saadakseen?

Kuka tahansa kiertäisi tuollaisen epäluonnollisen tällääjän kaukaa.

Aika vähän olen tehnyt. Minulla oli pitkään ihan väärä käsitys siitä miten ihmiset pariutuvat. Siis voiko poika mennä ihan vain juttelemaan tytölle oppiakseen tuntemaan tämän? Eikö rakkaus synnykään yhdellä pitkällä silmäyksellä, jonka jälkeen kohtalo on sinetöity koko loppuelämäksi? No, näistä olen sentään jo päässyt, mutta välissä oli jotain 15 vuotta jolloin en enää yrittänyt mitään, kun huomasin että homma ei toimi, en osannut muutakaan ja päättelin ettei kukaan voi minusta kiinnostua. Nyt osaisin jo vähän puhua ja tutustua (ainakin jos saan keskustelun aluille), mutta näin keski-ikäisenä olen jo niin urautunut, että en tapaa  uusia ihmisiä, enkä oikein tiedä missä sellainen olisi luontevaa. 

En ole nähnyt vaivaa. Olen elänyt elämääni, tutustunut uusiin ihmisiin kaverimielessä ja sitä kautta ne kumppanitkin ovat löytyneet kun ystävyys on syventynyt (nykyinen lähes 10 vuotta kestänyt suhde mukaanluettuna). Vaivaa olen nähnyt vasta parisuhteessa, jotta suhde olisi hyvä itselle ja toiselle, mutta sekin vaivannäkö ja kasvu on sellaista jonka olen mielelläni tehnyt. En halua nähdä muita varten sellaista vaivaa (ulkonäön, oman käyttäytymisen tms. suhteen), joka olisi itselleni jotenkin epämiellyttävää tai olisi omien arvojeni tai prioriteettieni vastaista.

Kävin tavoitteellisesti salilla, käytin tuhansia ulkonäkööni meikkeihin ja lisäkkeisiin sekä pukeuduin muodin mukaan. 

Paljon. Kävin baareissa, risteilyillä, aina silmät auki.

Kun tapasin mieheni, meni pari kk, jotta tajusin ei enää etsimistä.

Moni tuttuni on edelleen sinkku. Ei käy missään ja odottaa joku tulee kotoa hakemaan. Harvaa tulee.

Tämä oli kiinnostava kysymys. On tavallinen tai rumahko nainen, sellainen, jota ei kyllä ikinä tulla iskemään missään. Kuitenkin olen ollut aikuisikäni suurimmaksi osaksi parisuhteissa. Olen aina iskenyt miehet itse. Jos olen ollut kiinnostunut, olen näyttänyt sen, pyytänyt kaljalle, lenkille, elokuviin jne. Siitä on sitten seurannut jotain tai ei. Yleensä ei, mutta lopulta kuitenkin jotain. Minulla on nyt tasoani parempi aviomies, taatusti sen takia, että uskalsin yrittää. Minulla on hyvä itseluottamus, se korvaa paljon muita puutteita.

Vierailija kirjoitti:

Kävin tavoitteellisesti salilla, käytin tuhansia ulkonäkööni meikkeihin ja lisäkkeisiin sekä pukeuduin muodin mukaan. 

Jo toinen vai jo ... samantapainen, elmänsä kumppanin (miehen?) saamiseen paljon aikaa ja vaivaa nähneen. Ymmärtäsiin tällaisen kilvoittelun paremmin, jos kyse olisi jostain tasa-arvon takapajulasta, mutta että suomalainen mies tai nainen on käymään tavoitteellisesti salillavalmis käyttämään tuhansia (euroja) ulkonäköönsä, saadakseen itselleen kumppanin, niin lieneekö sopimatonta kysyä, että miksi? - Mitä kuvittelette tai uskotte saavuttavanne kaikella panostuksellanne, nimenomaan kumppanin (miehen) kautta?  Pääsevänne rikkaisiin naimisiin (ilman avioehtoa ja vapaalla käyttöoikeudella kumppanin varoihin)? Tai koska edellä kirjoitin edellä enemmä ja vähemmä ajatellen nais(t)en tekevän näin, niin kysyn vielä erikseen, että mitä kaikkea "tavallisemmasta mieshestä" olisi lupa ja oikeus pitää, jos hän kertoisi itsestään samaa? Koska kerrottu onnistunee vielä keskinkertaisilla tuloilla, jos ne käyttää vain ja ainoastaan itseesnä. Mutta tällainen panostus vain itseen tuskin luo ulkoista vaurautta, kuten suuria omistuksia ja tuloa varallisuutta kerryttävää omaisuutta  ja rikkauksia.         

Millaista elämää elätte te, joiden ei tarvitse nähdä vaivaa? Missä tutustutte massoittain uusiin ihmisiin? Oletteko sellaisia joilla on 100 kaveria ja normaali päivä on jossain kahviloissa ja kuppiloissa ja puistoissa istuskelua ja tapaatte jatkuvasti uusia ihmisiä?