Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

90-luvulla vietin ns kuumeetonta päivää yksin kotona, olin viidennellä tai kuudennella luokalla. Lueskelin sohvalla kun puhelin soi ja vastasin sukunimellä kuten aina, tyyliin  "Korhosella", toisessa päässä käheä ääni kuiskasi " Tiina.." (nimeni, nimi muutettu)  ja sitten puhelu katkesi. Menin ihmeissäni kaatamaan mehua ja samassa puhelin soi taas " Tiina, Tiina.. " .Katkaisin puhelun ja  tuossa vaiheessa pelotti jo vähän.

Istuin ja  tuijotin puhelinta, odotin että se soisi. Mitään ei tapahtunut, mutta kun kun olin menossa vessaan puhelin pirisi  taas, kuin soittaja olisi tiennyt minun poistuneen puhelimen luonta! Nyt pelotti jo kovasti. Pelkäsin soittajan käheää ääntä ja sitä, että tämä hoki nimeäni.

Nostin luurin enkä sanonut mitään, kuuntelin vain ja toisessa päässä käheä ääni nauroi vaimeasti, löin luurin kiinni ja menin ahdistuneena omaan huoneeseen miettien soitanko iskän tai äidin töihin ja pyydän tulemaan kotiin. Sitten nukahdin. 

Tapaus vaivaa minua vieläkin ja tahtosin selityksen. Pilasoitot ovat  yksi mahdollisuus, mutta tekijä tunsi selvästi minut ja kaikki  kaverit ja tutut olivat tuohon aikaan  koulussa! Lisäksi on vielä se pelottava seikka, että tekijä tuntui näkevän minut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.

Ensimmäinen muistoni on alle puolitoistavuotiaana: äitini oli raskaana ja hänellä oli tietty esiliina yllään. Oli keittiö ja vanhmpani riitelivät. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Asuimme silloin Ruotsissa ja muistan keittiön muodon, auringonpaisteen ja ilmassa leijuvan pölyn.

Reilun vuoden ikäisenä olin menossa saunaan vanhempieni ja veljeni kanssa. Isän kummisetä kertoi että se on nyt kuuma. Tämä vanha mies kuoli parin kuukauden päästä, ja muistan silti hänet jotenkin. Samoin naapurin mummon jonka luokse karkailin seuraavana kesänä.

Sen kesän kun olin 2,5 - vuotias muistan oikein hyvin, koska oli poikkeuksellisen kylmää ja siskoni syntyi. Mieleen on jäänyt erityisesti eräs kauppaan lähtö. Saman vuoden keväällä leikittiin veljeni kanssa nalleleikki, josta on valokuvakin, mutta mielessä on muutakin kuin se kuvan tilanne.

Nämä vain sen ja sen ikäinen pystyy muistamaan-höpinät ovat puppua. Koska puhuin jo varhain, myös muistini kehittyi.

Vai ei alle vuoden ikäinen voi "luoda" muistoja?!!!!   Hah hah näille väittämille!   Minun varhaisimmat muistoni on SIKIÖAJALTA!   Muistan tasan tarkkaan millaista on olla sikiö.  Tiedän, millaisia tuntemuksia sikiöllä on. 

Syntymää en muista, mutta varhaisin muistoni on 2 kuukauden iältä.  Muistan, missä koppani oli ja miltä koti näytti sieltä kopan pohjalta katsottuna.  Muistan yksityiskohdat katosta.  Muistan vanhempieni kädet, kun ne vetivät uunin pellinnaruja.  Ne pellinnarut ovat jääneet tarkkaan mieleeni ja se, että ne olivat vasemmalla puolella koppaani ja pellinnarussa oli roikkunut yksittäinen keltainen kukka.  Myös ikkunasta näkyvät kuusen latvat.  Muistan pelon aistimuksen, kun joku jyskytti ulko-ovea ja minut otettiin syliin rauhoittuakseni.  En ollut vielä kolmea kuukautta, kun muutimme toiseen paikkaan asumaan, joten nämä yksityiskohdat jäivät sinne ensimmäiseen kotiini.  Tämän kaiken olen myös pystynyt varmentamaan vanhemmiltani, tuota kukkaa he todella ihmettelivät, koska se roikkui siinä pellissä vain hetken aikaa.  Se oli siis naapurin lapselta lahjaksi saatu koulussa tehty paperikukka, joka aika pian sitten joutui hävitykseen.   Minulla on erittäin selkeitä muistikuvia myös siitä, kun istun tuettuna vaunuissa ulkona ensimmäisenä kesänäni.  Olen syntynyt tammikuussa.  Muistan naapurin koiran, joka hyppi vaunujani vasten.  Muistan miltä tuntui kosketella mekkoni röyhelöitä ja miltä ne näyttivät.  Muistan, kun siskoni näytti minulle nukkea siitä vaunujen viereltä.  Nuken kalju pää on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.  Sitä nukkea ei enää ollut, kun olin isompi, mutta siskollani oli ollut sellainen nukke, kun olin vauva. 

Puhukaa ihan mitä puhutte.  Minulla on selvät muistikuvat erittäin varhaisilta ajoiltani.  Valokuvilla niitä ei voi selittää, koska niitä ei yksinkertaisesti minun lapsuudessani otettu.

Sanotaan että äly kehittyy sanojen myötä, ja niin voi ollakin. Mutta uskon kyllä sinua, itsellä on myös näkö/näkömuisti tallentanut näkemänsä, vaikkei asioita osannut vielä kokea tai arvottaa hyväksi tai huonoksi. Terapeutti sanoi, että olen visuaalisesti vahva, kun monia (muita) asioita niin tarkasti kuvasin. Että kyse on vaan yksilöllisestä ominaisuudesta, eikä mistään yliluonnollisesta.

Vierailija kirjoitti:

Tämä juttu voi kuulostaa mitättömältä, mutta kummastuttaa silti: olin muuttamassa yhteen poikaystäväni kanssa, ja pakkasin tavaroita silloisessa asunnossani. Asuin talossa, jossa oli pelkkiä soluasuntoja opiskelijoille. Sulloin muutamaan jätesäkkiin isot määrät roskaa ja rikkinäistä tavaraa - muun muassa rikkinäiset valkoiset rintaliivit - ja vein säkit talon sisäpihan roskikseen.

Parin kuukauden kuluttua kävin moikkaamassa talossa asuvaa kaveriani, kun näin juurikin nuo valkoiset rintaliivit siististi sidottuna liikennepylvääseen talon edessä kadulla. Lähinnä ihmetyttää, kuinka ne ovat päätyneet siihen, etenkin niin pitkän ajan jälkeen. Sisäpihan roskiksiin ei päässyt käsiksi kuin asukkaiden avaimilla, joten mistään random dyykkarista on tuskin ollut kyse. Tekijä on luultavasti ollut joku toinen asukas, mutta hänenkin on pitänyt nähdä todella vaivaa löytääkseen rintsikat, jotka olivat moneen umpisolmuun sidotun säkin pohjalla roskiksessa. Ja mikä oli hänen motiivinsa sitoa ne liikennepylvääseen? Paljon kysymyksiä, muttei yhtäkään vastausta.

Umpisolmu säkin suulla ei estä ammattidyykkaria avaamasta säkkiä veitsellä. Vielä, jos on opiskelijoista siis nuorista kyse, jollekin (pojalle) liivit voi vielä olla kiehtovat. Joten ei mitenkään outoa. Harmi tietysti jos roskia levitellään.

Minua on useamman kerran tuntemattomat ihmiset kutsuneet noidaksi. Eka kerta tapahtui ruokakaupan kassalla. Olin maksamassa ostoksia, kun huomasin viereisellä kassalla pikkutytön tapittavan minua ja sanovan äidilleen: "Äiti kato Lapin noita!" Olin muuttanut etelään puoli vuotta ennen tapahtunutta kotikonnuiltani Lapista. En näytä saamelaiselta enkä kauheasti noidaltakaan. Olin silloin n.20-vuotias ja tykkäsin pukeutua siisteihin "aikuisten" vaatteisiin (musta villakangastakki ym.) Lapsilla riittää mielikuvitusta 😂

Vierailija kirjoitti:

Kun Stephen Hawking kuoli silloin pari viikkoa sitten tapahtui ehkä jotain outoa. Mulla oli outo olo yöllä, en saanut unta ja pyöriskelin vaan sängyssä ahdistuneena ilman mitään syytä. Sitten aloin kuulla klassista musiikkia, kello oli siis ehkä 2-3 välillä. Se oli tosi vaimeaa ja mietin et kuvittelenko sen, jos nostin päätä ylös niin en enää kuullutkaan sitä ja kun laskin pään tyynyyn lähelle patteria, kuulin mahtipontisen kauniin musiikin kovempaa. En ole koskaan kuullut tuollaista musiikkia tai muutakaan musiikkia öisin naapurista, ja mietin silloin että mitäköhän tämä tarkoittaa ja jopa mietin että kuoleekohan joku, että jos jotain outoa tapahtuu niin mun pitää muistaa tämä. Nukahdin ton jälkeen varmaan pian. 

Sitten vasta seuraavana päivänä kuulin että Stephen Hawking oli kuollut. Se oli kyllä kuollut Suomen aikaan varhain aamulla, ei ihan samaan aikaan kun mulla oli tuo olo. 

Kun on oikein väsynyt, voi kuulla harhoja. 

Vainon uhri ov. kirjoitti:

Minua vaivaa se, että kaikki tuntemani ihmiset vihaavat minua ja vainoavat minua. En ymmärrä miksi mutta minua koko ajan moititaan, haukutaan ja uhkaillaan esim. kodittomaksi jäämisellä, kuolemalla, myrkyttämisellä, erilaisilla sairauksilla, Helvettiin joutumisella ja että minulle tehdään kaikenlaisia kamalia asioita. Olen henkisesti aivan lopussa kun kaikki vihaavat minua ja haluavat tapattaa minut. En jaksa enää taistella yksin kaikkia vastaan, jotka yrittävät tuhota minut ja sieluni!

Hakeudu psykiatrille, olet psykoosissa. Ihan hyvällä tämä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.

Ensimmäinen muistoni on alle puolitoistavuotiaana: äitini oli raskaana ja hänellä oli tietty esiliina yllään. Oli keittiö ja vanhmpani riitelivät. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Asuimme silloin Ruotsissa ja muistan keittiön muodon, auringonpaisteen ja ilmassa leijuvan pölyn.

Reilun vuoden ikäisenä olin menossa saunaan vanhempieni ja veljeni kanssa. Isän kummisetä kertoi että se on nyt kuuma. Tämä vanha mies kuoli parin kuukauden päästä, ja muistan silti hänet jotenkin. Samoin naapurin mummon jonka luokse karkailin seuraavana kesänä.

Sen kesän kun olin 2,5 - vuotias muistan oikein hyvin, koska oli poikkeuksellisen kylmää ja siskoni syntyi. Mieleen on jäänyt erityisesti eräs kauppaan lähtö. Saman vuoden keväällä leikittiin veljeni kanssa nalleleikki, josta on valokuvakin, mutta mielessä on muutakin kuin se kuvan tilanne.

Nämä vain sen ja sen ikäinen pystyy muistamaan-höpinät ovat puppua. Koska puhuin jo varhain, myös muistini kehittyi.

Vai ei alle vuoden ikäinen voi "luoda" muistoja?!!!!   Hah hah näille väittämille!   Minun varhaisimmat muistoni on SIKIÖAJALTA!   Muistan tasan tarkkaan millaista on olla sikiö.  Tiedän, millaisia tuntemuksia sikiöllä on. 

Syntymää en muista, mutta varhaisin muistoni on 2 kuukauden iältä.  Muistan, missä koppani oli ja miltä koti näytti sieltä kopan pohjalta katsottuna.  Muistan yksityiskohdat katosta.  Muistan vanhempieni kädet, kun ne vetivät uunin pellinnaruja.  Ne pellinnarut ovat jääneet tarkkaan mieleeni ja se, että ne olivat vasemmalla puolella koppaani ja pellinnarussa oli roikkunut yksittäinen keltainen kukka.  Myös ikkunasta näkyvät kuusen latvat.  Muistan pelon aistimuksen, kun joku jyskytti ulko-ovea ja minut otettiin syliin rauhoittuakseni.  En ollut vielä kolmea kuukautta, kun muutimme toiseen paikkaan asumaan, joten nämä yksityiskohdat jäivät sinne ensimmäiseen kotiini.  Tämän kaiken olen myös pystynyt varmentamaan vanhemmiltani, tuota kukkaa he todella ihmettelivät, koska se roikkui siinä pellissä vain hetken aikaa.  Se oli siis naapurin lapselta lahjaksi saatu koulussa tehty paperikukka, joka aika pian sitten joutui hävitykseen.   Minulla on erittäin selkeitä muistikuvia myös siitä, kun istun tuettuna vaunuissa ulkona ensimmäisenä kesänäni.  Olen syntynyt tammikuussa.  Muistan naapurin koiran, joka hyppi vaunujani vasten.  Muistan miltä tuntui kosketella mekkoni röyhelöitä ja miltä ne näyttivät.  Muistan, kun siskoni näytti minulle nukkea siitä vaunujen viereltä.  Nuken kalju pää on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.  Sitä nukkea ei enää ollut, kun olin isompi, mutta siskollani oli ollut sellainen nukke, kun olin vauva. 

Puhukaa ihan mitä puhutte.  Minulla on selvät muistikuvat erittäin varhaisilta ajoiltani.  Valokuvilla niitä ei voi selittää, koska niitä ei yksinkertaisesti minun lapsuudessani otettu.

Sanotaan että äly kehittyy sanojen myötä, ja niin voi ollakin. Mutta uskon kyllä sinua, itsellä on myös näkö/näkömuisti tallentanut näkemänsä, vaikkei asioita osannut vielä kokea tai arvottaa hyväksi tai huonoksi. Terapeutti sanoi, että olen visuaalisesti vahva, kun monia (muita) asioita niin tarkasti kuvasin. Että kyse on vaan yksilöllisestä ominaisuudesta, eikä mistään yliluonnollisesta.

Minunkin unissani lenteli lapsena, 3-4 v läheltä nähtyjä kankaan kuvioita. Uskon että ne olivat muistoja äitiyspakettivuoteen verhoilukankaasta. Samoin näin unta missä heräsin pienenä sängyssä vanhassa kodissamme ja tunsin vanhempien äänet pimeässä. Sekin oli muisto. T. Se joka muisti kummisedän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tämä ole ehtinyt jäädä vielä vaivaamaan, mutta on selittämätön. Heräsin aamulla siihen, että haistoin sellaisen tosi raikkaan ja ihanan kukkasten ja tuoreen ruohon tuoksun ympärilläni. Outoa, kun en käytä mitään hajusteita enkä illalla jaksanut käydä edes suihkussa. Nuuskin sitten vuodevaatteita ja itseäni, niin se tuoksu tuli selkeästi rintakehäni alueelta :D.Sellaisen 5-10 minuutin sisällä se heikkeni huomattavasti, mutta vieläkin ihan hiukan pystyn aistimaan sen.

Mulla ollut näitä tuoksujuttuja myös muutaman kerran; hajuvesi, juurikin tuo tuore vastaleikattu nurmikko, tuore leipä. Se on kai joku aivoissa tapahtuva juttu, jostain luin liittyvän aivokasvaimeen, mutta ei itselläni ainakaan mitään kasvainta ole ja ekasta tuollaisesta olemattoman tuoksun haistamisesta on kohta kymmenen vuotta.

Minulla on ollut hajuharhoja koko elämäni. Yleensä harhat ovat epämiellyttäviä, saatan haistaa esim. savun, bensiinin tai jäteöljyn, mutta joskus myös jonkun mausteen tai kukan, ja kerran tunsin selvästi kermakahvin tuoksun vaikka missään lähistöllä ei ollut kahvia. En itse erota, onko hajuaistimus aito, vaan minun pitää kysyä ympärillä olevilta ihmisiltä, tunnetteko tekin savun hajua. Aivokasvainta ei ainakaan vielä ole diagnosoitu, mutta kuulemma ilmiö saattaa liittyä myös migreeniin, ja se minulla on ollut lapsesta asti. -N52

Onko epilepsia poissuljettu?

Olen joskus nähnyt, että kännykän näytöllä vilisee joitain pieniä hahmoja, siis sellaisia ukkeleita. Tämä on tapahtunut sellaisessa tilanteessa, jossa olen ollut hieman väsynyt. Mistähän tämä mahtaa johtua ja onko ihan normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin esikoisen vauva-aikana viikottain seurakunnan vauvakahvilassa. Siellä oli kerran yksi äiti, jolla oli pieni, vielä "nimetön" vauva mukana kahvilassa. Äiti kertoi olevansa huolissaan vauvastaan, kun se vaikuttaa jotenkin voimattomalta ja itkeekin ihan ponnettomasti. Äiti oli saanut neuvolasta heti ajan ja oli menossa kahvilan jälkeen neuvolaan. Käveltiin hetken matkaan yhdessä siitä seurakuntatalolta pois päin. Kysyin, että kuorsaako vauva, kun vaunukopasta kuului sellaista krohinaa tms. Äiti totesi vaikeana, että ei kun näin se itkee. Kurkkasin vaunuihin ja tosiaan naamasta näkyi, että vauva ns. karjui täysillä, mutta suusta tuli vaan sellaista kähinää. Lähtiessäni toiseen suuntaan sanoin äidille, että onneksi menette nyt heti neuvolaan ja toivottavasti kaikki selviää. Äitiä en näkynyt enää koskaan vauvakahvilassa. Ehkä alle vuoden päästä tämä äiti ja ehkä hänen miehensä tulivat polkupyörällä vastaan näillä samoilla kulmilla. Äiti näytti iloiselta, kunnes katseemme kohtasi hetkeksi heidän ohimennessään ja äidit kasvot valahtivat surulliseksi.  Edelleen vaivaa, että mahtoikohan vauva kuolla :(

Jäin miettimään tätä tarinaa ja jotain outoa tässä on. Ei kukaan äiti huudata miltein äänettömästi itkevää lasta ja tuollaisen tapauksen kanssa mennään aina suoraan takaisin synnärille tai polille, ei neuvolaan. Eikä noin huonokuntoisia vauvoja kotiuteta herkästi.

Vauva ei ollut vastasyntynyt, vaan ehkä 6 viikkoinen. Olisin minäkin jättänyt kahvilat väliin ja lähtenyt vauvaa näyttämään suoraan päivystykseen, mutta tämä tapaus nyt meni näin.

Se aika on joissain tapauksissa 1- 3 kk kun lasta voi käydä näyttämässä synnärillä ja vanhemmille annetaan mukaan numerot ja tiedot minne ottaa vakavissa tapauksissa välittömästi yhteyttä. Epäilen raskaasti tätä tarinaa siis, 6 viikkoinen on niin pikkuinen et se on vielä aika tiukassa neuvolan syynissä ja tuollainen ei ole voinut mitenkään päästä livahtamaan läpi. 

Ehkä lapsi ei itkenyt synnärin lähtötarkastuksessa.

Suurperheen lapsi ov. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurperheen lapsi ov. kirjoitti:

Itse en muista tätä, mutta minulle on kerrottu, että kun siskoni ja veljeni (kaksoset) syntyivät niin täti oli hoitamassa minua ja kuutta vanhempaa sisarustani. Olin sängyssä nukkumassa kun olin yllättäen herännyt ja todennut, että "Nyt syntyi veli", nukahtanut, mutta herännyt uudelleen 15 minuutin päästä ja todennut, että "Nyt tuli pieni sisko", jonka jälkeen olin jälleen nukahtanut. Jostain syystä tilanne oli jäänyt tädin mieleen siksi, että en ollut aikaisemmin sanonut kuin parin sanan lauseita ja olin sanonut nuo lauseet juuri sillä hetkellä kuin veli ja sisko syntyivät. Tämä tapahtui 1993 kun olin 1v5kk. Myöhemmin sain vielä 7 veljeä ja 8 siskoa, mutta näiden syntyessä olin nukkunut normaalisti.

Onko teitä oikeasti 24? :0

Ei, vaan kolme. Minä ja ne kaksoset.

Mihin ne muut kuolivat?

upside down kirjoitti:

Serkku antoi minulle tarokki-kortit. "En tajua näistä mitään, koeta josko nämä kertovat sinulle mitään",

  Aikani pyörittelin kortteja ja yritin tutustua niihin.  Tiedän, että tarokki- kortit ovat ihmisten piirtämiä kuvakortteja ja ihmiset ovat  tehneet selitykset noille koreille korteille.

    Huvikseni ja naureskellen rupesin "ennustamaan" tarokki-korteilla ensin  perheen jäsenille, ystävilleni, ystävien ystäville ja lopulta ihmisille joista  en tiennyt kuin syntymäajan.

  Kummallista kyllä, kaikki "ennustamani" asiat  pieniä, erikoisia yhtymäkohtia myöten ovat toteutuneet.

 Itse en usko pätkääkään noihin kortteihin mutta  ihmiset pyytävät minua   edelleen " katsomaan" tarokki-korteista. Katson kyllä  mutta muistutan ja tarkennan  aina, että tarokki-kortit ovat vain ihmisten piirtämiä kirjavia kortteja eikä niihin pidä uskoa.   

  Tämä hölmö harrastus on jatkunut kohta parikymmentä vuotta. Onneksi en ikinä ole tästä höperyydestä ottanut rahaa.

   Mutta selittäkää, te viisaat, miksi  osaan muka ennustaa? Ja nimen omaan ihmisistä, joista en tiedä kuin syntymäajan.

Paholainen toimii kauttasi. 

ei niin väliksi kirjoitti:

Suorastaan kiusaksi asti näen unia eräästä 90-luvun exästäni.  Unessa minulle näytetään kaikki mitä hänelle kuuluu. En ole häneen yhteydessä mutta yhteiset tuttavamme kertovat hänen kuulumisiaan. En ole ilennyt sanoa, että joo tiedän kyllä jo.

  Poikaystäviä on tähän ikään ollut jo monia, mutta unet näyttävät ainoastaan tätä tiettyä henkilöä.

  Tulisin mainiosti toimeen ilman näitä uutis-unia.

Minä olin 80-luvulla ihastunut yhteen poikaan, olimme kavereita, mutta ihastus oli yksipuolista. En ole pitänyt häneen mitään yhteyttä sen jälkeen, kun pääsimme ylioppilaaksi -84. Tiedän hänen kuulumisistaan vain sen verran, että ei ole pitänyt mitään yhteyttä sukulaisiinsa.   Nyt siis olen jo päälle viisikymppinen ja säännöllisen epäsäännöllisesti näen eroottissävytteisiä unia tästä pojasta. 

Noin 4 vuotta sitten heräsin muutamana yönä peräkkäin samaan kellonaikaan 2:14 ja viimeisen kerran kun heräsin tuohon aikaan niin näin valkoisen hahmon seisovan käytävällä ja heiluttavan "päätään" se muistutti semmosta perinteistä lastenkirjojen kummitusta jolla on lakana päällä se muistutti tylppää kartiota ja oli n. Puolitoista metriä pitkä ja sen päätä ei erottanut muuten kuin "lakanan" liikkeestä mää katoin sitä hetken enkä koittanut liikkua (josta oisin tiennyt että oliko se unihalvaus) kunnes tajusin taskulampun avulla kattoa että onko se harha ja sitte ku mää lyysäsin sitä ni se lopetti päänsä heiluttamisen ja mää laitoin oven kiinni ku säikähin jos se hyökkää

Olin menossa yhteen juttuun ja ajoin mulle ihan vieraalla tiellä ja vieraalla paikkakunnalla etsien tiettyä ulle neuvottua tienhaaraa, josta kääntyä.  Käännyin sellaisen ison kartanon kohdalta ja lähdin ajamaan sivutietä.  Ajoin ehkä n. viisi kilometriä ennen kuin tajusin, että olen väärällä tiellä ja käännyin takaisin, siis tein ihan selkeän U-käännöksen.  Tie, jota ajoin takaisin isolle tielle, oli ihan erilainen kuin äsken sitä ajaessani, ei mitään samanlaista ollut, ihan kummallinen oli mennä yli tasoristeyksestä, jota ei ollut toisin päin ajaessani.   Tie oli mielestäni pitempikin kuin se viitisen kilsaa.  Tulin toki takaisin sille päätielle, mutta sitä kartanoa ei ollut missään.  Olin aivan äimän käkenä.  Oikea tienhaara oli sitten jonkun matkan päässä ja pääsin sinne, mihin olin menossakin.  Mutta mikä hemmetti se kartano oli, joka ensin oli ja sitten ei ollut?  Mua oli neuvottu kääntymään sellaisen ison rakennuksen kohdalta, joka oli siis oikeasti itse asiassa joku seurojentalo.  Minä käsitin sen kartanon olevan se iso rakennus, mutta tämä seurojentalo oli sitten ihan eri näköinen ja eri värinenkin kuin se harha-kartano, jonka kohdalta ensin käännyin.  Ja sitä ei todellisuudessa siis edes ollut.  Kyselin, niin kukaan ei edes tiennyt sellaista olevan siellä päin.   Minä muistan kuitenkin vielä ne isot kiviset portinpylväätkin.

Tekis mieli joskus jos olisi aikaa, niin lähteä ajamaan se sama tie uudestaan ja tutkia tarkkaan, mistä ihmeestä sen haamutien oikein löysin, vai näinkö unta siinä ajaessani. 

Vierailija kirjoitti:

upside down kirjoitti:

Serkku antoi minulle tarokki-kortit. "En tajua näistä mitään, koeta josko nämä kertovat sinulle mitään",

  Aikani pyörittelin kortteja ja yritin tutustua niihin.  Tiedän, että tarokki- kortit ovat ihmisten piirtämiä kuvakortteja ja ihmiset ovat  tehneet selitykset noille koreille korteille.

    Huvikseni ja naureskellen rupesin "ennustamaan" tarokki-korteilla ensin  perheen jäsenille, ystävilleni, ystävien ystäville ja lopulta ihmisille joista  en tiennyt kuin syntymäajan.

  Kummallista kyllä, kaikki "ennustamani" asiat  pieniä, erikoisia yhtymäkohtia myöten ovat toteutuneet.

 Itse en usko pätkääkään noihin kortteihin mutta  ihmiset pyytävät minua   edelleen " katsomaan" tarokki-korteista. Katson kyllä  mutta muistutan ja tarkennan  aina, että tarokki-kortit ovat vain ihmisten piirtämiä kirjavia kortteja eikä niihin pidä uskoa.   

  Tämä hölmö harrastus on jatkunut kohta parikymmentä vuotta. Onneksi en ikinä ole tästä höperyydestä ottanut rahaa.

   Mutta selittäkää, te viisaat, miksi  osaan muka ennustaa? Ja nimen omaan ihmisistä, joista en tiedä kuin syntymäajan.

Paholainen toimii kauttasi. 

Niin toimii minunkin kauttani, sitten. Eräs ystäväni on kovin kiinnostunut henkimaailmasta ja väitti aina, että minulla on poikkeuksellisen hyvät kyvyt siihen suuntaan. Itse en usko näihin, ts. en usko, että asiassa on jotain yliluonnollista. Uskon, että tietynlainen, sanotaanko nyt yhteisöllinen mieli, meillä kaikilla on, siinä kaikki.

Siitä huolimatta kun piruuttani olen yllytyksestä kokeillut ennustamista, se on ollut itselle hätkähdyttävää, ennen kaikkea. Olen kysynyt ventovieraalta 20-kymppiseltä, miten noin nuorella miehellä voi olla menossa perintöriita ja sanonut, että se ei tule menemään, kuten hän toivoo, mm. Monta muuta vastaavaa juttua, eli todella epätodennäköisiä asioita (ei siis jotain "tätähän on kaikilla" varman päälle) ihmisistä, jotka olen tyyppiä kapakassa tavannut, joista kerta kaikkiaan en voi tietää mitään. Kaikki ovat olleet äimänä, enkä tosiaan vähiten minä. Tilanne on ihan outo, keskityn vain johonkin, esim. pyörittelemään käsissäni jotakin tai otan ihmistä kädestä. Ihan kuin se en olisi minä, joka ajattelee tai puhuu.

Olen lopettanut sen homman, kun se tuntuu jotenkin väärältä. Paheksun kyllä jotenkin heitä, jotka ottavat tälläisestä rahaa, sitäkään en oikein tiedä, miksi.

Sisareni kertoi muistaakseni vuonna 1996 jostakin musiikkivideosta, jota oli myös näytetty Jyrki-ohjelmassa ja jossa tapahtuu sellaista, että joku mies ajaa joidenkin musiikkia soittavien miesten päältä ja sitten nämä miehet sitten taas ovatkin jossain muualla soittamassa ja tällaista tapahtuu tässä videossa useampaan kertaan. Mikähän musiikkivideo mahtaa olla kyseessä? En ole edes aivan varma, menikö juttu juuri noin kuin kerroin, mutta kiitos jo etukäteen, jos joku tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin esikoisen vauva-aikana viikottain seurakunnan vauvakahvilassa. Siellä oli kerran yksi äiti, jolla oli pieni, vielä "nimetön" vauva mukana kahvilassa. Äiti kertoi olevansa huolissaan vauvastaan, kun se vaikuttaa jotenkin voimattomalta ja itkeekin ihan ponnettomasti. Äiti oli saanut neuvolasta heti ajan ja oli menossa kahvilan jälkeen neuvolaan. Käveltiin hetken matkaan yhdessä siitä seurakuntatalolta pois päin. Kysyin, että kuorsaako vauva, kun vaunukopasta kuului sellaista krohinaa tms. Äiti totesi vaikeana, että ei kun näin se itkee. Kurkkasin vaunuihin ja tosiaan naamasta näkyi, että vauva ns. karjui täysillä, mutta suusta tuli vaan sellaista kähinää. Lähtiessäni toiseen suuntaan sanoin äidille, että onneksi menette nyt heti neuvolaan ja toivottavasti kaikki selviää. Äitiä en näkynyt enää koskaan vauvakahvilassa. Ehkä alle vuoden päästä tämä äiti ja ehkä hänen miehensä tulivat polkupyörällä vastaan näillä samoilla kulmilla. Äiti näytti iloiselta, kunnes katseemme kohtasi hetkeksi heidän ohimennessään ja äidit kasvot valahtivat surulliseksi.  Edelleen vaivaa, että mahtoikohan vauva kuolla :(

Jäin miettimään tätä tarinaa ja jotain outoa tässä on. Ei kukaan äiti huudata miltein äänettömästi itkevää lasta ja tuollaisen tapauksen kanssa mennään aina suoraan takaisin synnärille tai polille, ei neuvolaan. Eikä noin huonokuntoisia vauvoja kotiuteta herkästi.

Vauva ei ollut vastasyntynyt, vaan ehkä 6 viikkoinen. Olisin minäkin jättänyt kahvilat väliin ja lähtenyt vauvaa näyttämään suoraan päivystykseen, mutta tämä tapaus nyt meni näin.

Äiti/isä ravistellut vauvaa ja vauva saanut aivovaurion? Otettu sillä neuvolakäynnillä vanhemmilta pois?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on useampiakin juttuja, jotka vielä vuosien päästäkin ihmetyttävät.

Olin työmatkalla ja kävin ostamassa eväitä Prismasta. Kassalla vieressä näin täysin isäni näköisen miehen. Ihan kuin synnytyksessä erotetut kaksoset, niin yhdennäköisiä olivat. Tämä mies oli ehkä aavistuksen hoikempi. Isäni oli samaan aikaan 500 km päässä kotona. Soitin hänelle heti tapahtuman jälkeen. Harmitti jälkikäteen etten mennyt juttelemaan tälle miehelle. Kokemus oli todella hämmentävä. Isäni ei ole ulkonäöltään lainkaan sellainen, että kovin paljoa samannäköisiä ihmisiä tulisi vastaan. Näin tämän miehen ihan läheltä ja olisin voinut luulla isäkseni jos en olisi tiennyt isäni olevan kotona. Tuntui että mulla lähtee jalat alta ihmetyksestä.

Sitten näitä yliluonnollisia juttuja, joita en vain voi ymmärtää. Kun näin mieheni ensimmäisen kerran, joku ääni kuiskasi että ”Hän on tuleva miehesi.” Ketään ei ollut vierelläni kuiskaamassa. Jäin ihmettelemään tuota kuiskausta, varsinkin kun emme miehen kanssa olleet toisistamme kiinnostuneita. Niin vain kävi, että vuosia myöhemmin olemme naimisissa.

Kun olin vuosia myöhemmin opiskeluaikana tutustumassa luentopaikkaan, sama ääni kuiskasi, että ”Tämä on tuleva työpaikkasi.” En koskaan hakenut sinne töihin vaan proffani soitti, että häneltä oli kysytty suositusta erääseen projektiin ja hän ajatteli heti mua. Pääsin projektin kautta töihin tuohon paikkaan ja olen ollut siellä since.

Vuosikymmen myöhemmin mietin, että onko kuiskailija sama valo-olento, jonka eräänä aamuna näin sänkyni vierellä tutkimassa keskittyneenä kännykkääni. Heräsin kellon soittoon ja kun nostin päätä tuo hahmo sammutti sormellaan kännykän kellon. Tuijotin häntä epäuskoisena ja mietin, että mitä oikein mä näen?! Valohahmo sitten huomasi minut ja katsoi kohti, hymyili, kääntyi ja haihtui. Hahmo leijui ilmassa ja hohti valkoista valoa. Näin hänen kasvonsakin ja hiukset! Otin haihtumisensa jälkeen kännykän käteeni ja tuijotin sitä ihmeissäni, koska mulla oli puhelimessa sellainen kannellinen kotelo soljella ja tuo kansi oli nyt auki. Itse en ollut siihen koskenut. Kyseessä ei ollut unihalvaus, koska pystyin liikkumaan eikä valveuni, koska itse asiassa heräsin todenteolla heti kun näin tuon hahmon. En kuitenkaan pelännyt. Olen vain usein jälkikäteen miettinyt, että mikä ihmeellinen olento hän oli. Enkeli? henkiopas? Onko muilla vastaavaa kokemusta? Olen pohjimmiltani skeptikko siinä mielessä, että en ihan helposti olisi uskonut näkeväni tällaista omin silmin. Mutta kiinnostaisi kyllä, jos jollakin on mitään vastaavaa kokemusta.

Oli pakko vastata. Itsekin olen nähnyt kaksi tuollaista outoa valoa hohtavaa olentoa. Toinen oli pieni lapsi joka seisoi sängyllä silloisen puolisoni jalkapäässä ja kurkotteli nähdäkseen puolisoni kasvot. Ehdin hyvän tovin tuijotella kun hänellä oli muuta puuhaa. Kun huomasi että näin hänet, säikähti ja hajosi savuna ilmaan. Toiseen olentoon heräsin vanhemmillani. Itki sohvallani niin pirun lohduttomasti. Huomasi minut vasta kun puhuttelin. Nosti päänsä, katsoi ja hävisi savuna. Hetken päästä tunnelman viimeisteli talomme takaa ajava ambulanssi pilleineen.

En tiedä ketään kuka olisi kokenut vastaavaa joten kiva tavata! Ootko herännyt valkoisten sijaan mustiin olentoihin? Näitäkin näin todella paljon 14-28 vuotiaana. Ovat kuin mustia aukkoja -siis mustempia kuin pimeän huoneen pimeys ja varjot. Eivät pahoja kuitenkaan. Nykyään tulevat harvemmin.

Mä olen törmännyt noihin mustiin olentoihin. Ne ovat kyllä olleet pahoja.

Teininä ja nuorena aikuisena heräsin muutamia kertoja sellaisen läsnäoloon tai vaihtoehtoisesti läsnäoloon ja kuiskailuun. Ja olivat siis äärettömän kammottavia, pelottavia ja lamaannuttavia.

Kaipa kirkkaudella on vastapainona se loputon pimeys.

No onpas harmi jos kovin sua kiusaavat pahuudellasi. Mulla on ollut vain pari pahaa, mutta sekin oli riittävä. Pahuus oli siis vain aistittavissa, eivät koskaan tee mitään satuttaakseen. Ehkä vain peloittelevat? Yhden kerran heräsin siihen että joustinpatja notkahti niinkuin sängynreunalle olis istuttu. Tämä pahahan yötäkin mustempi hahmohan se siinä istui. Kun nousin istumaan itse säikähtäneenä, se käänsi päänsä ja vaikka kasvoja heillä ei varsinaisesti ole/näy, aistin mielettömän pedon ulkomuodon ja halun tehdä pahaa, mutta sellaisella pirullisen ilkikurisella fiiliksellä ryyditettynä. Yleensä nää mun tyypit on rakkaudellisia. Mm. Kerran heräsin siihen että nämä kaksi toisiinsa rakastunutta seisoi lattialla mun sängyn jalkopäässä. Toinen oli toisen takana ja oli kietonut kätensä toisen ympärille ja siinä ne seisoi tuojottamassa mua kuin rakasta vauvaa pinnasängyssä. Se rakkauden tunne oikein kumpusi. Ei näihinkään silti oo kiva herätä. Ylimääränen henkilö makkarissa on ylimääräinen. Näistä ei pääse eroon puhuttelemalla, täytyy aina nousta ja laittaa valot päälle. Tästä syystä nämä eivät mene edes unihalvauksen tai valveunen piikkiin. Mulle on tehty aivojen polygrafia, jossa selvisi että mun alfa-beeta aallot eivät muutu edes nukkuessa. (Niiden täytyis laskea nukkuessa jotta ihminen pysyisi unessa).Tämä tarkoittaa sitä että tietoisuuteni on ja pysyy valveen tasolla. Herään skarpisti sekunnissa. Jos mua vaikka puhutellaan tai puoliso nousee vessaan.

Muistan ihan ensimmäisen varjovierailun selkeästi. Mulla oli ensimmäiset rakkaushuolet ever ja heräsin siihen että joku painoi huulilleni hitaan suukon. Kun avasin silmät, näin varjoihmisen rauhoittavan olemuksen, kasvot loittonivat pois. Tuolloin en edes säikähtänyt, jatkoin vain unia ihmettelen jännää kokemusta.

Kerroin kerran eräälle vanhalle naiselle (ennustaja) ja kysyin mitä nää olennot on? Hän ei tiennyt, mutta arveli mun houkuttelevan niitä kylään poikkeuksellisen vahvalla tunne-elämälläni (oon aina ollut pikku draamailija). Hän lisäksi kertoi, että voisin kirjoittaa aiheesta satukirjan etteivät lapset pelkäisi eo. asioita niitä kohdatessaan. Lisäksi hän vielä opasti ettei asiasta kannata puhua kaikille, ihmiset eivät ymmärrä, usko ja pelkäävät. Nämä ovat private-juttuja. Joten shhhh kaikki :)

Sä et nuku, joten näet pikku- ukkoja. Sama juttu kuin alkoholismissa.

Kyllä mä nukun :X

Mutta et näe unia. Siksi sä näet ne päivällä.

Enhän mä missään niin ole sanonut. Ei sun ole pakko uskoa jos se pelastaa sun uskon turvalliseen ja tylsään maailmaan :D. En mä sun lapsenuskoa halua riistää ;) . Olen vain nähnyt pikkulapsesta asioita jotka on nostanut mun perheen ihokarvat pystyyn. Ihan sama mitä sanot, se ei muuta menneisyyttä eikä niitä mysteereitä joita maailma on pullollaan :)

Mun lapsenusko sisälsi juurikin mörköjä ja ufoja. Nyt olen aikuinen enkä usko, tai ainakin odotan tieteen kehittymistä niin että se selittää mahdollisimman paljon.

HÖÖ