Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Henna se vain jatkaa keskustelun sabotoimista. Joka sivulle pitää saada ainakin puolet omia jankkaavia tarinoita. Syö paskaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun minä ja kaksi sisartani olimme alaikäisiä, asuimme isän ja äidin avioeron jälkeen joka toinen viikonloppu isämme luona. Aluksi oli niin, että nukuimme isän luona ollessamme huoneessa, joka oli ollut lastenhuone silloin, kun isä ja äiti asuivat yhdessä. Se oli sellainen iso huone, jossa oli alun perin ollut seinä eli huoneessa oli kaksi ovea, joista pääsi samaan tilaan sekä ovi, josta pääsi huoneeseen, joka oli joskus kuulunut isän veljelle, joka oli meidän syntyessä jo kuollut ja huone oli meidän aikanamme muussa käytössä. Myöhemmin minä siirryin nukkumaan tähän huoneeseen ja sisareni nukkuivat edelleen tuossa huoneessa, joka oli ollut lastenhuone. Tässä kuitenkin kävi niin, että isäni oli päättänyt, että minun sänkyni siirretään tuohon toiseen huoneeseen eikä hän kysynyt minulta, haluaisinko vaihtaa huonetta. En kyllä olisi halunnut, koska tuo lastenhuone oli mielestäni paljon viihtyisämpi. Ihmettelen vain, miksei isä kysynyt minulta mitään. Sisarenikin olivat jo ennen minua tietoisia siitä, että minä nukkuisin tästedes eri huoneessa. Olen itse miespuolinen ja vanhin meistä kolmesta.

Jos isäsi ajatteli, että olet jo liian vanha nukkumaan lastenhuoneessa.

Olimme kyllä kaikki jo toisella kymmenellä. Eikä huonetta enää voinut pitää lastenhuoneena.

Henna keitti aamukahvit, huomasi yllättäen, että lerpattavista tisseistä tuli maitoa, ruiskautti siitä kahvin sekaan, jonka hörppäsi parilla kulauksella. Sitten hän varasi lennot Intiaan, laittoi puhuvan koiransa häkkiin ja ajoi taksilla lentokentälle. Koira aneli, että älä jätä minua yksin ruumaan, mutta Henna tuumasi, että ei haittaa, kun siellä ruumassa on mun matkalaukkukin, jossa on kolme paria sukkia, viidet reikäiset alushousut, hammasharja ja -tahna, vibraattori, äidiltä varastetut tissiliivit, käytetty tampooni ja kaksi likaista vaatekertaa. Tunteja myöhemmin Intiaan saavuttaessa kävi ilmi, että puhuva koira oli menehtynyt lennon aikana ja ehditty jo haudata jonnekin mystiseen paikkaan. Henna ruiskautti tissistä maitoa ja lähti siihen suuntaan, mihin maito osoitti. Ihmiset nauroivat Hennan rumille tisseille, mutta se ei haitannut. Lounaaksi Henna söi tamponin ja nautti Gangesjoen maisemista. Sitten hän nukahti joen rannalle ja aamulla herätessään hänellä oli vain yksi jalka. Lisäksi molemmat hänen munuaisensa olivat tipotiessään. Henna hyppi iloisesti yhdellä jalalla pitkin katuja kuin kuka tahansa muu yksijalkainen intialainen. Hän oli kotona. Sen pituinen se.

Ai niin, ja mysteeri oli, miten vakavasti mielisairas ihminen päästettiin yksin matkalle ihmeellisen puhuvan koiransa kanssa. Joku olisi voinut vaikka varastaa koiran tai se olisi voinut kuolla.

Sekopää

Kirkkonummen surmat.

Se, että vaikka vanhempani olivat olleet jo pitkään keskenään naimisissa, niin he kutsuivat minua silti ä pä räk si vaikka sillä tarkoitetaan avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta. Ja että vanhemmat yleensä nimittelevät lastaan ja vain yhtä heistä, koska sisaruksiani ei koskaan vastaavalla tavalla nimitelty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoitaja kirjoitti:

Tämä tapahtui minulle n. 13 vuotta sitten, kun työskentelin lähihoitajana pienessä yksityisessä hoitokodissa. Ko. hoitokodissa asukkaita oli vain 10, joten yövuorossa työskenneltiin yksin. Iltavuorolaisten lähdettyä kiersin kaikkien asukkaiden huoneet ja tällä kierrolla huomasin erään asukkaan kastelleen sänkynsä. Kyseessä oli sokea, kehitysvammainen ja liikuntarajoitteinen henkilö. Vaihdoin hänen vaipan ja vaatteet sekä sängyn petivaatteet. Olin huoneessa reilusti yli puoli tuntia. Kaikki oli normaalisti. Uudella kierrolla parin tunnin päästä huoneessa soi musiikki. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, että kyseinen asukas olisi osannut, saati mitenkään kyennyt laittamaan musiikkia soimaan. Myöskään sähkökatkoa tms. ei yön aikana ollut, mikä olisi saattanut käynnistää cd-soittimen. Cd-soitin oli suljettuna ja sammutettuna koko ajan, kun olin häntä aiemmin hoitamassa. Ei myöskään ollut mahdollista, että joku toinen asukas olisi käynyt huoneessa. En koskaan keksinyt selitystä tapahtuneelle.

Intiassa cd-soittimet alkavat usein soida ihan itsekseen.

No mutta itselleni on vuosien varrella sattunut muutama sähkölaitteiden yllättävä käynnistyminen, joita en sinällään osaa selittää, muta syy on varmasti joku tekninen. Siksihän lomalle lähtiessä kehotetaan ottamaan virtajohto seinästä pois.

Hassumpia oli juuri cd-soitin, johon yksi levy juuttui yli vuodeksi. Radio siinä laitteessa toimi. Kerran jostain kuului kumma surahdus, kun istuin sohvalla lukemassa. Myöhemmin huomasin, että se cd-kelkka oli vihdonkin tullut ulos levyineen.

Myös herätysvalo-kelloradio on joskus kerran-pari tullut päälle ihan satunnaiseen aikaan (onneksi ei yöllä). Alkukesästä täällä oli ollut joku ukkonen, kun olin itse poissa, ja kyseisen herättimen kello oli ilmeisesti nollautunut. Se ei tullutkaan päälle aamulla, vaan puoliltapäivin, ja kanava oli vaihtunut Yle Puheesta Kasariin, jota kuuntelinkin sitten kesälomaan asti.

Jokunen vuosi sitten kun tulimme kotiin muutaman päivän matkalta, kotona pauhasi telkkari kovalla äänellä. Olimme siis koko perhe siellä reissussa, meillä ei ollut kukaan käynyt sillä välin (kellään perheen ulkopuolisella ei ollut edes avainta meille), eikä telkkari varmasti ollut jäänyt päälle lähtiessämme - tarkistimme sen kuten kaiken muunkin (liesi, kahvinkeitin ym.) ja jos se olisi ollut päällä, olisimme kuulleet sen kotoa lähtiessämme, koska ääni oli tosi kovalla. Tiesimme, että kotipaikkakunnallamme oli reissumme aikana ollut kova ukonilma, joten päättelimme, että se oli tavalla tai toisella aiheuttanut sen, että telkkari oli mennyt päälle. Telkkarin kuvassa oli myös jotain pientä värinää jonkin aikaa tämän jälkeen, mutta hävisi sitten itsekseen.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena päiväkodissa ja siellä oli eräs lapsi, jonka käytöstä ihmettelen vieläkin. Hän oli muistaakseni kanssani samassa ryhmässä kanssani ollessani noin 3-6 vuotias. Hän ei koskaan puhunut meidän muiden lasten kanssa mitään, ei itse tullut puhumaan meille eikä vastannut kun me puhuimme hänelle. Hoitajien ja muiden aikuisten kanssa hän kyllä puhui, mutta ei siis meidän muiden lasten kanssa. Muutenkin hän käyttäytyi kumman välinpitämättömästi meitä muita lapsia kohtaan. Hän ei koskaan yrittänytkään päästä mukaan leikkeihin kanssamme ja jos häntä pyydettiin mukaan leikkiin, niin hän ei reagoinut siihen mitenkään tai korkeintaan hän ravisti päätään kieltävästi. Hän kyllä leikki, mutta aina yksin, ei koskaan meidän muiden lasten kanssa ja hän myös pyrki leikkimään aina mahdollisimman kaukana meistä muista. Sitten kun hoitajat järjestivät meille jotain yhteisleikkejä, vaikka jotain piirileikkejä, niin hän ei koskaan osallistunut niihin vaan istui vain penkillä katselemassa meitä muita kun me leikimme. Jostain syystä hoitajat eivät koskaan edes yrittäneet saada häntä mukaan leikkeihin vaan jättivät hänet aina sivuun istumaan ja katselemaan. Hän kyllä esim. istui meidän muiden joukossa, jonotti esim. jonotimme saadaksemme ruokaa ja pukeutumistilanteissa hän osasi odottaa hoitajaa auttamaan itseään jos tarvitsi apua pukeutumisessa mutta kukaan hoitaja ei ehtinyt häntä silloin auttamaan. Lopulta kun hän ei suostunut leikkimään meidän muiden kanssa ja oli meistä muista muutenkin outo niin aloimme jonkin verran kiusata häntä. Yritimme kai saada häneltä edes jotain reaktiota aikaan mutta hän ei kiinnittänyt huomiota siihenkään. Hän oli kuin ei olisi edes huomannut kun nimittelimme, löimme ja tönimme häntä. Hän ei reagoinut mitenkään siihen jos hänet vaikka kaadettiin kumoon. Hän vain nousi ylös ja jatkoi sen asian tekemistä mitä hän oli tekemässä. Hän ei esim. alkanut itkemään, mennyt kantelemaan hoitajille tai tehnyt eikä sanonut kaatajalleen mitään. Eikä hän reagoinut vaikka häntä satutettiin pahemmin. Kun eräs poika tiputti hänet alas liukumäen ylimmästä osasta maahan ja hän tippui sieltä pää edellä maahan, niin hän ei alkanut esim. itkemään vaikka hän sai aivotärähdyksen ja häneen varmasti sattui. Tai kun minä heitin häntä melko isolla kivellä päähän niin hän oli kuin häneen ei olisi sattunut vaikka häneen varmasti sattui ja hänen päähänsä piti ommella monta tikkiä. Hän oli todella erikoinen lapsi, hän oli selvästi tietoinen muiden ihmisten olemassaolosta mutta ei ollut lainkaan kiinnostunut meistä lapsista, hän reagoi vain aikuisiin ja puhui vain aikuisten kanssa. Me muut lapset  saimme tehdä hänelle mitä hyvänsä ilman että hän reagoi siihen. Kerrankin meitä oli iso määrä muita lapsia hänen ympärillään ringissä josta hän ei päässyt pakoon. Me nimittelimme, löimme ja tönimme häntä mutta hän vain seisoi paikoillaan ja hymyili jotenkin kumma hymy kasvoillaan. 

Kuitenkin minä muistan, että hän osasi kaikki samat asiat kuin muutkin saman ikäiset lapset eli hän esim. söi, riisu ja puki vaatteet päälle itse, kävi potalla ja teki samat asiat kuin muutkin itse saman saman ikäisenä kuin muut joten ainakaan kehitysvammainen hän ei ollut koska hän osasi samat asiat kuin muutkin saman ikäiset ns. "normaalit" lapset. Hän ei siis ollut kehityksessä jäljessä. Hänelle vain me muut lapset olimme useimmiten kuin ilmaa eikä hän välittänyt meistä tai leikeistämme ollenkaan.

Oletpa ollut ilkeä jo pottaikäisenä. Selitätkö aina julmuutesi toisen erilaisuuteen vedoten?

Tässä näkee että lasten tulisi joutua enemmän vastuuseen teoistaan. Kummallista etteivät aikuiset puuttuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena päiväkodissa ja siellä oli eräs lapsi, jonka käytöstä ihmettelen vieläkin. Hän oli muistaakseni kanssani samassa ryhmässä kanssani ollessani noin 3-6 vuotias. Hän ei koskaan puhunut meidän muiden lasten kanssa mitään, ei itse tullut puhumaan meille eikä vastannut kun me puhuimme hänelle. Hoitajien ja muiden aikuisten kanssa hän kyllä puhui, mutta ei siis meidän muiden lasten kanssa. Muutenkin hän käyttäytyi kumman välinpitämättömästi meitä muita lapsia kohtaan. Hän ei koskaan yrittänytkään päästä mukaan leikkeihin kanssamme ja jos häntä pyydettiin mukaan leikkiin, niin hän ei reagoinut siihen mitenkään tai korkeintaan hän ravisti päätään kieltävästi. Hän kyllä leikki, mutta aina yksin, ei koskaan meidän muiden lasten kanssa ja hän myös pyrki leikkimään aina mahdollisimman kaukana meistä muista. Sitten kun hoitajat järjestivät meille jotain yhteisleikkejä, vaikka jotain piirileikkejä, niin hän ei koskaan osallistunut niihin vaan istui vain penkillä katselemassa meitä muita kun me leikimme. Jostain syystä hoitajat eivät koskaan edes yrittäneet saada häntä mukaan leikkeihin vaan jättivät hänet aina sivuun istumaan ja katselemaan. Hän kyllä esim. istui meidän muiden joukossa, jonotti esim. jonotimme saadaksemme ruokaa ja pukeutumistilanteissa hän osasi odottaa hoitajaa auttamaan itseään jos tarvitsi apua pukeutumisessa mutta kukaan hoitaja ei ehtinyt häntä silloin auttamaan. Lopulta kun hän ei suostunut leikkimään meidän muiden kanssa ja oli meistä muista muutenkin outo niin aloimme jonkin verran kiusata häntä. Yritimme kai saada häneltä edes jotain reaktiota aikaan mutta hän ei kiinnittänyt huomiota siihenkään. Hän oli kuin ei olisi edes huomannut kun nimittelimme, löimme ja tönimme häntä. Hän ei reagoinut mitenkään siihen jos hänet vaikka kaadettiin kumoon. Hän vain nousi ylös ja jatkoi sen asian tekemistä mitä hän oli tekemässä. Hän ei esim. alkanut itkemään, mennyt kantelemaan hoitajille tai tehnyt eikä sanonut kaatajalleen mitään. Eikä hän reagoinut vaikka häntä satutettiin pahemmin. Kun eräs poika tiputti hänet alas liukumäen ylimmästä osasta maahan ja hän tippui sieltä pää edellä maahan, niin hän ei alkanut esim. itkemään vaikka hän sai aivotärähdyksen ja häneen varmasti sattui. Tai kun minä heitin häntä melko isolla kivellä päähän niin hän oli kuin häneen ei olisi sattunut vaikka häneen varmasti sattui ja hänen päähänsä piti ommella monta tikkiä. Hän oli todella erikoinen lapsi, hän oli selvästi tietoinen muiden ihmisten olemassaolosta mutta ei ollut lainkaan kiinnostunut meistä lapsista, hän reagoi vain aikuisiin ja puhui vain aikuisten kanssa. Me muut lapset  saimme tehdä hänelle mitä hyvänsä ilman että hän reagoi siihen. Kerrankin meitä oli iso määrä muita lapsia hänen ympärillään ringissä josta hän ei päässyt pakoon. Me nimittelimme, löimme ja tönimme häntä mutta hän vain seisoi paikoillaan ja hymyili jotenkin kumma hymy kasvoillaan. 

Kuitenkin minä muistan, että hän osasi kaikki samat asiat kuin muutkin saman ikäiset lapset eli hän esim. söi, riisu ja puki vaatteet päälle itse, kävi potalla ja teki samat asiat kuin muutkin itse saman saman ikäisenä kuin muut joten ainakaan kehitysvammainen hän ei ollut koska hän osasi samat asiat kuin muutkin saman ikäiset ns. "normaalit" lapset. Hän ei siis ollut kehityksessä jäljessä. Hänelle vain me muut lapset olimme useimmiten kuin ilmaa eikä hän välittänyt meistä tai leikeistämme ollenkaan.

Oletpa ollut ilkeä jo pottaikäisenä. Selitätkö aina julmuutesi toisen erilaisuuteen vedoten?

Tässä näkee että lasten tulisi joutua enemmän vastuuseen teoistaan. Kummallista etteivät aikuiset puuttuneet.

Se kiusaaminen oli vain leikkiä meidän muiden lasten taholta ja me yritimme sillä saada se outo poika reagoimaan meihin muihin, ystävystymään meidän kanssamme ja tulemaan mukaan leikkeihimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena päiväkodissa ja siellä oli eräs lapsi, jonka käytöstä ihmettelen vieläkin. Hän oli muistaakseni kanssani samassa ryhmässä kanssani ollessani noin 3-6 vuotias. Hän ei koskaan puhunut meidän muiden lasten kanssa mitään, ei itse tullut puhumaan meille eikä vastannut kun me puhuimme hänelle. Hoitajien ja muiden aikuisten kanssa hän kyllä puhui, mutta ei siis meidän muiden lasten kanssa. Muutenkin hän käyttäytyi kumman välinpitämättömästi meitä muita lapsia kohtaan. Hän ei koskaan yrittänytkään päästä mukaan leikkeihin kanssamme ja jos häntä pyydettiin mukaan leikkiin, niin hän ei reagoinut siihen mitenkään tai korkeintaan hän ravisti päätään kieltävästi. Hän kyllä leikki, mutta aina yksin, ei koskaan meidän muiden lasten kanssa ja hän myös pyrki leikkimään aina mahdollisimman kaukana meistä muista. Sitten kun hoitajat järjestivät meille jotain yhteisleikkejä, vaikka jotain piirileikkejä, niin hän ei koskaan osallistunut niihin vaan istui vain penkillä katselemassa meitä muita kun me leikimme. Jostain syystä hoitajat eivät koskaan edes yrittäneet saada häntä mukaan leikkeihin vaan jättivät hänet aina sivuun istumaan ja katselemaan. Hän kyllä esim. istui meidän muiden joukossa, jonotti esim. jonotimme saadaksemme ruokaa ja pukeutumistilanteissa hän osasi odottaa hoitajaa auttamaan itseään jos tarvitsi apua pukeutumisessa mutta kukaan hoitaja ei ehtinyt häntä silloin auttamaan. Lopulta kun hän ei suostunut leikkimään meidän muiden kanssa ja oli meistä muista muutenkin outo niin aloimme jonkin verran kiusata häntä. Yritimme kai saada häneltä edes jotain reaktiota aikaan mutta hän ei kiinnittänyt huomiota siihenkään. Hän oli kuin ei olisi edes huomannut kun nimittelimme, löimme ja tönimme häntä. Hän ei reagoinut mitenkään siihen jos hänet vaikka kaadettiin kumoon. Hän vain nousi ylös ja jatkoi sen asian tekemistä mitä hän oli tekemässä. Hän ei esim. alkanut itkemään, mennyt kantelemaan hoitajille tai tehnyt eikä sanonut kaatajalleen mitään. Eikä hän reagoinut vaikka häntä satutettiin pahemmin. Kun eräs poika tiputti hänet alas liukumäen ylimmästä osasta maahan ja hän tippui sieltä pää edellä maahan, niin hän ei alkanut esim. itkemään vaikka hän sai aivotärähdyksen ja häneen varmasti sattui. Tai kun minä heitin häntä melko isolla kivellä päähän niin hän oli kuin häneen ei olisi sattunut vaikka häneen varmasti sattui ja hänen päähänsä piti ommella monta tikkiä. Hän oli todella erikoinen lapsi, hän oli selvästi tietoinen muiden ihmisten olemassaolosta mutta ei ollut lainkaan kiinnostunut meistä lapsista, hän reagoi vain aikuisiin ja puhui vain aikuisten kanssa. Me muut lapset  saimme tehdä hänelle mitä hyvänsä ilman että hän reagoi siihen. Kerrankin meitä oli iso määrä muita lapsia hänen ympärillään ringissä josta hän ei päässyt pakoon. Me nimittelimme, löimme ja tönimme häntä mutta hän vain seisoi paikoillaan ja hymyili jotenkin kumma hymy kasvoillaan. 

Kuitenkin minä muistan, että hän osasi kaikki samat asiat kuin muutkin saman ikäiset lapset eli hän esim. söi, riisu ja puki vaatteet päälle itse, kävi potalla ja teki samat asiat kuin muutkin itse saman saman ikäisenä kuin muut joten ainakaan kehitysvammainen hän ei ollut koska hän osasi samat asiat kuin muutkin saman ikäiset ns. "normaalit" lapset. Hän ei siis ollut kehityksessä jäljessä. Hänelle vain me muut lapset olimme useimmiten kuin ilmaa eikä hän välittänyt meistä tai leikeistämme ollenkaan.

Oletpa ollut ilkeä jo pottaikäisenä. Selitätkö aina julmuutesi toisen erilaisuuteen vedoten?

Tässä näkee että lasten tulisi joutua enemmän vastuuseen teoistaan. Kummallista etteivät aikuiset puuttuneet.

Se kiusaaminen oli vain leikkiä meidän muiden lasten taholta ja me yritimme sillä saada se outo poika reagoimaan meihin muihin, ystävystymään meidän kanssamme ja tulemaan mukaan leikkeihimme.

Se poika oli vaan fiksu ja ymmärsi, miten hanurista ikäisensä ihmiset yleensä on (kuten sinä). Ei jaksanut käyttää energiaansa teihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on muutama.

- Olen nähnyt samaa unta mieheni kanssa. Herättiin aamulla ja kerroin unestani, ja mies kertoi nähneensä samaa unta, verrattiin niitä toisiinsa siinä sitten. Mieskin oli ollut unessani, ja hassuinta on, että se, mihin oma uneni päättyi, oli mistä hänen unensa oli jatkunut... Eli tavallaan sama juoni jatkui hänen unessaan.

- Tämä sattui minulle keskellä Helsingin keskustaa 18-vuotiaana. Naureskelin lähinnä ihmisille, jotka uskoivat yliluonnolliseen. Noh, näin Helsingin keskustassa omin silmin alastoman ihmisen. Enkä minkä tahansa ihmisen, vaan vähän ihmisestä erilaisen... Jonkin sortin olennon. Kädet ja jalat ja ruumiin mittasuhteet olivat erilaiset, pidemmät, ja pää oli soikeampi. Korvat suippomaiset. Olento hiippaili lasten leikkipuistossa jonkinlainen vesikannu kädessään, ja tiputteli vettä sinne tänne, ja tanssahteli ilmeisen iloisen oloisena. Avasin ja suljin silmiäni useaan otteeseen, enkä ollut uskoa näkemääni. Puistossa oli ihmisiä lasten kanssa, jotka ei reagoinu mitenkään, joten päättelin, että vain minä näen tuon olennon, mikä sitten onkaan. Se lähestyi keinuja, ja itse esitin katua pitkin kävellessä, etten nähnyt mitään. Pelkäsin ihan perkeleesti :D Enkä todellakaan halunnut jäädä kiinni A) muille ihmisille siitä, että näen jotain tuollaista B) sille olennolle kiinni siitä, että näen sen. Kävelin ripakasti ohi enkä katsonut taakseni, ja sinne jäi. Mitään vastaavaa en ole kokenut sen jälkeen. Edelleen tuo asia vaivaa minua. Se ei mahdu maailmankatsomukseeni ja siksi suljinkin tapahtuneen mielestä vuosikausiksi. Kerroin asiasta vain muutamalle läheiselle, joille uskalsin. Minulla ei ole diagnosoitu tai ollut epäilystä psykooseista tai muista hallusinaatioista, enkä käyttänyt tuolloin minkäänlaisia päihteitä, alkoholia tupakkaa tms.

No ehkä jätän tarinat tähän. :D Tuossakin tarpeeksi sulateltavaa...

Psykoosi voi tulla ilman mitään päihteitä eikä sitä aina edes diagnosoida.

Puhut henkilökohtaisesta kokemuksesta varmaankin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena päiväkodissa ja siellä oli eräs lapsi, jonka käytöstä ihmettelen vieläkin. Hän oli muistaakseni kanssani samassa ryhmässä kanssani ollessani noin 3-6 vuotias. Hän ei koskaan puhunut meidän muiden lasten kanssa mitään, ei itse tullut puhumaan meille eikä vastannut kun me puhuimme hänelle. Hoitajien ja muiden aikuisten kanssa hän kyllä puhui, mutta ei siis meidän muiden lasten kanssa. Muutenkin hän käyttäytyi kumman välinpitämättömästi meitä muita lapsia kohtaan. Hän ei koskaan yrittänytkään päästä mukaan leikkeihin kanssamme ja jos häntä pyydettiin mukaan leikkiin, niin hän ei reagoinut siihen mitenkään tai korkeintaan hän ravisti päätään kieltävästi. Hän kyllä leikki, mutta aina yksin, ei koskaan meidän muiden lasten kanssa ja hän myös pyrki leikkimään aina mahdollisimman kaukana meistä muista. Sitten kun hoitajat järjestivät meille jotain yhteisleikkejä, vaikka jotain piirileikkejä, niin hän ei koskaan osallistunut niihin vaan istui vain penkillä katselemassa meitä muita kun me leikimme. Jostain syystä hoitajat eivät koskaan edes yrittäneet saada häntä mukaan leikkeihin vaan jättivät hänet aina sivuun istumaan ja katselemaan. Hän kyllä esim. istui meidän muiden joukossa, jonotti esim. jonotimme saadaksemme ruokaa ja pukeutumistilanteissa hän osasi odottaa hoitajaa auttamaan itseään jos tarvitsi apua pukeutumisessa mutta kukaan hoitaja ei ehtinyt häntä silloin auttamaan. Lopulta kun hän ei suostunut leikkimään meidän muiden kanssa ja oli meistä muista muutenkin outo niin aloimme jonkin verran kiusata häntä. Yritimme kai saada häneltä edes jotain reaktiota aikaan mutta hän ei kiinnittänyt huomiota siihenkään. Hän oli kuin ei olisi edes huomannut kun nimittelimme, löimme ja tönimme häntä. Hän ei reagoinut mitenkään siihen jos hänet vaikka kaadettiin kumoon. Hän vain nousi ylös ja jatkoi sen asian tekemistä mitä hän oli tekemässä. Hän ei esim. alkanut itkemään, mennyt kantelemaan hoitajille tai tehnyt eikä sanonut kaatajalleen mitään. Eikä hän reagoinut vaikka häntä satutettiin pahemmin. Kun eräs poika tiputti hänet alas liukumäen ylimmästä osasta maahan ja hän tippui sieltä pää edellä maahan, niin hän ei alkanut esim. itkemään vaikka hän sai aivotärähdyksen ja häneen varmasti sattui. Tai kun minä heitin häntä melko isolla kivellä päähän niin hän oli kuin häneen ei olisi sattunut vaikka häneen varmasti sattui ja hänen päähänsä piti ommella monta tikkiä. Hän oli todella erikoinen lapsi, hän oli selvästi tietoinen muiden ihmisten olemassaolosta mutta ei ollut lainkaan kiinnostunut meistä lapsista, hän reagoi vain aikuisiin ja puhui vain aikuisten kanssa. Me muut lapset  saimme tehdä hänelle mitä hyvänsä ilman että hän reagoi siihen. Kerrankin meitä oli iso määrä muita lapsia hänen ympärillään ringissä josta hän ei päässyt pakoon. Me nimittelimme, löimme ja tönimme häntä mutta hän vain seisoi paikoillaan ja hymyili jotenkin kumma hymy kasvoillaan. 

Kuitenkin minä muistan, että hän osasi kaikki samat asiat kuin muutkin saman ikäiset lapset eli hän esim. söi, riisu ja puki vaatteet päälle itse, kävi potalla ja teki samat asiat kuin muutkin itse saman saman ikäisenä kuin muut joten ainakaan kehitysvammainen hän ei ollut koska hän osasi samat asiat kuin muutkin saman ikäiset ns. "normaalit" lapset. Hän ei siis ollut kehityksessä jäljessä. Hänelle vain me muut lapset olimme useimmiten kuin ilmaa eikä hän välittänyt meistä tai leikeistämme ollenkaan.

Oletpa ollut ilkeä jo pottaikäisenä. Selitätkö aina julmuutesi toisen erilaisuuteen vedoten?

Tässä näkee että lasten tulisi joutua enemmän vastuuseen teoistaan. Kummallista etteivät aikuiset puuttuneet.

Se kiusaaminen oli vain leikkiä meidän muiden lasten taholta ja me yritimme sillä saada se outo poika reagoimaan meihin muihin, ystävystymään meidän kanssamme ja tulemaan mukaan leikkeihimme.

Lopeta jo. Tuon jankuttamisen takia kaikki vihaavat sinua. Et osaa lopettaa hyvän sään aikana.

Vierailija kirjoitti:

Se, että vaikka vanhempani olivat olleet jo pitkään keskenään naimisissa, niin he kutsuivat minua silti ä pä räk si vaikka sillä tarkoitetaan avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta. Ja että vanhemmat yleensä nimittelevät lastaan ja vain yhtä heistä, koska sisaruksiani ei koskaan vastaavalla tavalla nimitelty.

Lopeta jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun minä ja kaksi sisartani olimme alaikäisiä, asuimme isän ja äidin avioeron jälkeen joka toinen viikonloppu isämme luona. Aluksi oli niin, että nukuimme isän luona ollessamme huoneessa, joka oli ollut lastenhuone silloin, kun isä ja äiti asuivat yhdessä. Se oli sellainen iso huone, jossa oli alun perin ollut seinä eli huoneessa oli kaksi ovea, joista pääsi samaan tilaan sekä ovi, josta pääsi huoneeseen, joka oli joskus kuulunut isän veljelle, joka oli meidän syntyessä jo kuollut ja huone oli meidän aikanamme muussa käytössä. Myöhemmin minä siirryin nukkumaan tähän huoneeseen ja sisareni nukkuivat edelleen tuossa huoneessa, joka oli ollut lastenhuone. Tässä kuitenkin kävi niin, että isäni oli päättänyt, että minun sänkyni siirretään tuohon toiseen huoneeseen eikä hän kysynyt minulta, haluaisinko vaihtaa huonetta. En kyllä olisi halunnut, koska tuo lastenhuone oli mielestäni paljon viihtyisämpi. Ihmettelen vain, miksei isä kysynyt minulta mitään. Sisarenikin olivat jo ennen minua tietoisia siitä, että minä nukkuisin tästedes eri huoneessa. Olen itse miespuolinen ja vanhin meistä kolmesta.

Jos isäsi ajatteli, että olet jo liian vanha nukkumaan lastenhuoneessa.

Olimme kyllä kaikki jo toisella kymmenellä. Eikä huonetta enää voinut pitää lastenhuoneena.

Olit vanhin ja miespuolinen ja sisaruksesi olivat tyttöjä. Minusta tuossa ei ole mitään epäselvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun minä ja kaksi sisartani olimme alaikäisiä, asuimme isän ja äidin avioeron jälkeen joka toinen viikonloppu isämme luona. Aluksi oli niin, että nukuimme isän luona ollessamme huoneessa, joka oli ollut lastenhuone silloin, kun isä ja äiti asuivat yhdessä. Se oli sellainen iso huone, jossa oli alun perin ollut seinä eli huoneessa oli kaksi ovea, joista pääsi samaan tilaan sekä ovi, josta pääsi huoneeseen, joka oli joskus kuulunut isän veljelle, joka oli meidän syntyessä jo kuollut ja huone oli meidän aikanamme muussa käytössä. Myöhemmin minä siirryin nukkumaan tähän huoneeseen ja sisareni nukkuivat edelleen tuossa huoneessa, joka oli ollut lastenhuone. Tässä kuitenkin kävi niin, että isäni oli päättänyt, että minun sänkyni siirretään tuohon toiseen huoneeseen eikä hän kysynyt minulta, haluaisinko vaihtaa huonetta. En kyllä olisi halunnut, koska tuo lastenhuone oli mielestäni paljon viihtyisämpi. Ihmettelen vain, miksei isä kysynyt minulta mitään. Sisarenikin olivat jo ennen minua tietoisia siitä, että minä nukkuisin tästedes eri huoneessa. Olen itse miespuolinen ja vanhin meistä kolmesta.

Jos isäsi ajatteli, että olet jo liian vanha nukkumaan lastenhuoneessa.

Olimme kyllä kaikki jo toisella kymmenellä. Eikä huonetta enää voinut pitää lastenhuoneena.

Olit vanhin ja miespuolinen ja sisaruksesi olivat tyttöjä. Minusta tuossa ei ole mitään epäselvää.

Miksi se ei sitten tapahtunut aikaisemmin ja miksei minulta kysytty mitään? Tuntui kuin olisin ollut esine, jolla ei ole omaa tahtoa. Ja miksi sisarenikin tiesivät asiasta ennen minua? Miten olisit itse tehnyt isäni tilanteessa?

Lintujuttu mullakin, ei mikään eriskummallinen, mutta muistiin jäänyt.

Pari kesää sitten menin metsäiselle uimarannalle lasten kanssa. Järven puolelta rantakivelle lensi sinertävä silmäpuoli lintu. Se oli yllättävän kesy, antoi meidän jopa silittää itseään pitkään, kun viipyili kivellä. Tosiaan raukkaparan toinen silmä oli "puhki", mutta vaikutti näkevän toisella silmällään.

Selvittämätöntä tässä oli se, että en ole pystynyt selvittämään, mikä se lintu oli, vaikka pidän itseäni lintuharrastajana. Ja miksei se pelännyt meitä, oliko ollut jonkun lemmikki? (Lähistöllä mökkejä, ei ihan lähellä vakiasutusta.) Tosin ei näyttänyt miltään tyypilliseltä undulaatilta tai seeprapeipolta. Enemmänkin varpusen muotoinen ja kokoinen, mutta eri värinen, sininen/siniharmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli kolme vuotta peräkkäin joulukortti ihmisiltä, joita en tunne. Lähettäjän nimikirjoitus oli Arja ja sitten joku miehen nimi, josta en saanut selvää. Yritin miettiä pääni puhki keitä sukulaisia tai unohtamiani tuttuja he voisivat olla. Nimelläni ja täydellisellä osoitteellani se kortti kuitenkin tuli. Vaikea uskoa, että samassa asunnossa olisi ennen minua asunut tismalleen samanniminen henkilö. Tänä jouluna korttia ei enää tullut. Järkeilin niin, että kortin lähettäjä tavoitteli saman nimistä henkilöä kuin minä, ja oli ehkä kysynyt nimelläni osoitetta vaikka numeropalvelusta, mutta saanut silti väärän henkilön tiedot.

Siis apua! Tämä on jo oikeasti aika outoa. Minulla nimittäin on sukulainen nimeltään Arja joka vasta viimevuonna kertoi minulle siitä miten erään toisen sukulaisemme elämään ja kuolemaan liittyi sukumme ulkopuolisia henkilöitä, ja mm. perintö oli mennyt suvun ulkopuoliselle ihmiselle. Tämä Arja harmitteli sitä että ei ollut koskaan saanut edes kutsua sukulaisemme hautajaisiin, ja että hän oli yrittänyt olla yhteydessä tähän ulkopuoliseen henkilöön tuloksetta, ja myös lähettänyt tälle joulukortteja. Koskaan ei kuitenkaan tullut vastauksia joten lopulta hän lopetti joulukorttejen lähetyksen.

Tämä koko asia sukulaiseni taustoista kävi minulle ilmi vasta kun sain seurakunnalta tiedoksiannon että oikeus hänen hautapaikkaansa on loppumassa ja minuun oltiin yhteydessä koska olin ainut saman niminen henkilö maassa kun tämä sukulaiseni oli ollut, ja he olettivat minun olevan lähiomainen.

Itse en siis tätä ennen ollut edes tiennyt missä tämän sukulaisen hautapaikka oli, eikä tämä Arjakaan siitä ollut tietoinen.

Koskaan en kuitenkaan saanut selville kuka tämä suvun ulkopuolinen henkilö oli jolle mm. perintö oli mennyt, koska tiedossa on ainoastaan nimi ja sen kautta saamiin yhteystietoihin ei tämä Arja tosiaan koskaan saanut mitään yhteyttä henkilöön.

Todella outo yhteensattuma.

vaikea uskoa tätä. Ei mitään perintöjä jaeta ilman maistraatin vahvistamaa perunkirjaa jossa on lueteltuna kuolinpesän osakkaat ja heidän henkilötunnukset, ja virkatodistukset, vainajan sukuselvitykset seurakuntien leimoilla ym. Ei mitenkään voi pitää paikkaansa. Lakimiehet kyllä saa tietoonsa oikeat henkilöt henkilötunnuksineen vaikka poliisilta tällaisissa vaikeissakin tapauksissa jos osakas on ulkomailla, salainen tms. Nyt on ihan liirum laarumia Arja veistellyt sulle. LOL

Vierailija kirjoitti:

Minä näin eräänä vuonna muutaman kuukauden aikana useamman kerran ilmeisesti saman linnun, jolla minun minun mielestäni oli vain yksi jalka. Ainakin se näytti siltä, että sillä ei ollut lainkaan toista jalkaa vaan se seisoi yhden jalan varassa ja ilmeisesti se oli aina se sama lintu koska tuskin niitä yksijalkaisia lintuja maailmassa hirveästi on. Näin sen kaiken lisäksi aina suunnilleen samoilla paikoilla eli ilmeisesti sen elinalue vakio, se siis eli tietyllä alueella joka oli sille jonkinlainen reviiri missä se vietti aikansa.

Tämä asia on jäänyt ihmetyttämään minua. Miten se lintu pysyi tasapainossa vain yhden jalan varassa eikä kaatunut sille kyljelle missä ei ollut jalkaa? Miten se pystyi liikkumaan eteenpäin vain yhden jalan varassa jos se siis käveli eteenpäin? Oliko se syntynyt sellaisena vai oliko se menettänyt toisen jalkansa onnettomuudessa? Ainakaan se ei näyttänyt sitä lainkaan haittavan vaan se eli, oli, söi, mahdollisesti lisääntyi ja teki samoja asioita kuin muutkin linnut joilla oli kaksi jalkaa eivätkä muut linnut näyttäneet sitä sen vammasta huolimatta syrjivän. Eniten ihmettelen sitä, että miten se pystyi seisomaan pystyssä ja olemaan tasapainossa vain yhden jalan varassa.

todennäköisemmin se piti toista jalkaansa mahaa vasten höyhenpeitteen sisällä. Vesilinnut tekee usein näin, ne lämmittelee toista jalkaansa ja seisoo vain toisella, silloin näyttää kuin niillä olisi vain yksi jalka. Olen myös nähnyt. Voi tietty olla kissa vieny toisen. Osaaavat pomppia ehkä yhdelläkin jalalla. Eihän linnut kävele vaan pomppii hypähtäen eteenpäin.

Hoitaja kirjoitti:

Tämä tapahtui minulle n. 13 vuotta sitten, kun työskentelin lähihoitajana pienessä yksityisessä hoitokodissa. Ko. hoitokodissa asukkaita oli vain 10, joten yövuorossa työskenneltiin yksin. Iltavuorolaisten lähdettyä kiersin kaikkien asukkaiden huoneet ja tällä kierrolla huomasin erään asukkaan kastelleen sänkynsä. Kyseessä oli sokea, kehitysvammainen ja liikuntarajoitteinen henkilö. Vaihdoin hänen vaipan ja vaatteet sekä sängyn petivaatteet. Olin huoneessa reilusti yli puoli tuntia. Kaikki oli normaalisti. Uudella kierrolla parin tunnin päästä huoneessa soi musiikki. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, että kyseinen asukas olisi osannut, saati mitenkään kyennyt laittamaan musiikkia soimaan. Myöskään sähkökatkoa tms. ei yön aikana ollut, mikä olisi saattanut käynnistää cd-soittimen. Cd-soitin oli suljettuna ja sammutettuna koko ajan, kun olin häntä aiemmin hoitamassa. Ei myöskään ollut mahdollista, että joku toinen asukas olisi käynyt huoneessa. En koskaan keksinyt selitystä tapahtuneelle.

Minulla on alkanut herätyskello soida itsestään vaikka en ollut laittanut sitä soimaan. Tämä tapahtui vielä juuri sillä hetkellä kun televisiosta tuli erittäin kammottava Manaaja-elokuvan mainos. Luulin, että kuolen siihen säikähdykseen kun tuo tapahtui. No, voihan siinä tietysti joku osa mennä itsestään sellaiseen asentoon, että se alkaa soida, mutta karmivalta tuo tuntui.

Asunnossa, jossa tuolloin asuin tapahtui vähän muutakin sellaista mikä sai minut pelkäämään. Kerran heräsin yöllä varmaan ja kammottavaan tunteeseen siitä, että asuntoni oven takana on joku pahat mielessä. Näin myös hirveitä ja todentuntuisia painajaisia jotka olivat kuin kauhuleffoista. Lisäksi asunnossa oli jotenkin kolkko ja painostava tunnelma, ei päivisin, mutta illalla ja yöllä. Ja asunnon ikkunasta näkyi johonkin pöpelikköön jonka edessä oli sellainen metalliverkkoaita, jostain syystä tämä paikka kammotti minua kun oli pimeää, mutta siitä huolimatta koin tarvetta tuijotella sinne ikkunasta iltaisin.

Missään muualla en ole tuollaista kokenut eikä minulla ole mielenterveysdiagnooseja enkä ole päihteiden käyttäjä. Itse kaupungissa, jossa asunto sijaitsi, viihdyin erinomaisesti ja asunto oli vielä hyvällä ja viihtyisällä alueellakin. Yleisesti ottaen suhtaudun näihin asioihin skeptisesti, mutta välillä on tullut mieleen josko asunnossa olisi ollut "jotain". Olisi ihan mielenkiintoista tietää, millaisia asukkaita siellä on ennen ollut.

Minulle selvittämätön asia on se, että miten minä olen yhä elossa nyt 40-vuotiaana koska elämässäni on ollut todella paljon hetkiä, jolloin olen ollut vähällä kuolla alkaen ihan siitä, että synnyin hätäsektiolla reilun 1½ kilon keskosena ja jäin eloon. En pysty ymmärtämään, että olen ollut vaarassa kuolla todella monta kertaa mutta aina olen onnistunut välttämään kuoleman ja säilymään elossa. Ainakin olen todella onnekas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on muutama.

- Olen nähnyt samaa unta mieheni kanssa. Herättiin aamulla ja kerroin unestani, ja mies kertoi nähneensä samaa unta, verrattiin niitä toisiinsa siinä sitten. Mieskin oli ollut unessani, ja hassuinta on, että se, mihin oma uneni päättyi, oli mistä hänen unensa oli jatkunut... Eli tavallaan sama juoni jatkui hänen unessaan.

- Tämä sattui minulle keskellä Helsingin keskustaa 18-vuotiaana. Naureskelin lähinnä ihmisille, jotka uskoivat yliluonnolliseen. Noh, näin Helsingin keskustassa omin silmin alastoman ihmisen. Enkä minkä tahansa ihmisen, vaan vähän ihmisestä erilaisen... Jonkin sortin olennon. Kädet ja jalat ja ruumiin mittasuhteet olivat erilaiset, pidemmät, ja pää oli soikeampi. Korvat suippomaiset. Olento hiippaili lasten leikkipuistossa jonkinlainen vesikannu kädessään, ja tiputteli vettä sinne tänne, ja tanssahteli ilmeisen iloisen oloisena. Avasin ja suljin silmiäni useaan otteeseen, enkä ollut uskoa näkemääni. Puistossa oli ihmisiä lasten kanssa, jotka ei reagoinu mitenkään, joten päättelin, että vain minä näen tuon olennon, mikä sitten onkaan. Se lähestyi keinuja, ja itse esitin katua pitkin kävellessä, etten nähnyt mitään. Pelkäsin ihan perkeleesti :D Enkä todellakaan halunnut jäädä kiinni A) muille ihmisille siitä, että näen jotain tuollaista B) sille olennolle kiinni siitä, että näen sen. Kävelin ripakasti ohi enkä katsonut taakseni, ja sinne jäi. Mitään vastaavaa en ole kokenut sen jälkeen. Edelleen tuo asia vaivaa minua. Se ei mahdu maailmankatsomukseeni ja siksi suljinkin tapahtuneen mielestä vuosikausiksi. Kerroin asiasta vain muutamalle läheiselle, joille uskalsin. Minulla ei ole diagnosoitu tai ollut epäilystä psykooseista tai muista hallusinaatioista, enkä käyttänyt tuolloin minkäänlaisia päihteitä, alkoholia tupakkaa tms.

No ehkä jätän tarinat tähän. :D Tuossakin tarpeeksi sulateltavaa...

Psykoosi voi tulla ilman mitään päihteitä eikä sitä aina edes diagnosoida.

Puhut henkilökohtaisesta kokemuksesta varmaankin?

Oliko tää olevinaan joku epic burn? Mulla on tosiaan ollut nuorena pitkäkestoisempi psykoosi, syön siihen lääkärin määräämiä lääkkeitä enkä ole koskaan käyttänyt huumeita tai alkoholia. Olen tavannut elämässäni monia ihmisiä joilla on psykoosi tai skitsofrenia, osa heistä on käyttänyt päihteitä ja osa ei. Kommentoimastani viestistä lähinnä tuli mieleen, että psykoosi oli ehkä hyvällä tuurilla lyhyt ja ohimenevä eikä kertoja ole siksi joutunut terveydenhoidon kanssa tekemisiin asian takia. Tämä on harvinaisempaa mutta ei mahdotonta.