Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7964)
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli alkoholisti ja häntä ei me perheen lapset kiinnostaneet juuri lainkaan. Hän ei puhunut meille juuri koskaan mitään ja oli muutenkin melko paljon niin kuin meitä lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli sellainen myös silloin kun hän ei ollut humalassa. Hän oli myös erittäin hyvä piirtäjä selvänä ollessaan. Olin 9-vuotias kun isäni päätti piirtää kuvan 5-vuotiaasta pikkuveljestäni. Kuvassa veljestä näkyi kasvot ja ylävartalo. Tämä oli outoa, koska hän ei ollut koskaan piirtänyt meitä lapsiaan ja nyt hänellä oli pakottava tarve piirtää pikkuveli. Hän hankki ison paperin, suunnitteli kuvan tarkkaan ja sitten piirsi sen. Hän käytti kuvan piirtämiseen ja värittämiseen monta päivää aikaa, hän piirsi lähes aamusta iltaan eikä edes ollut humalassa sinä aikana. Kuvasta tuli siis iso ja se oli erittäin hyvä. Siitä selvästi tunnisti veljen. Erikoista oli sekin, että hän väritti kuvan koska yleensä hän teki mustavalkokuvia.
Kuvan valmistumisen jälkeen isä alkoi taas juoda alkoholia. Humalassa hän oli myös silloin, kun pikkuveli jäi tapaturmaisesti auton alle ja kuoli pari päivää kuvan valmistumisen jälkeen. Rattijuoppo ajoi veljen yli ja sai siitä tietysti rangaistuksen. Se oli isälle iso järkytys että hän oli humalassa veljen kuollessa eikä muistanut myöhemmin tapahtumaa ja että rattijuoppo ajoi veljen yli. Sen jälkeen hän oli raitis mies loppuelämänsä ajan.
Mysteerin tästä tekee se, että miten isällä oli pakottava tarve piirtää veljestä kuva juuri vähän ennen tämän kuolemaa kun muuten hän ei meistä lapsista välittänyt edes veljen kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa kuva ripustettiin seinälle muistuttamaan veljestä.
Asia on tietysti kipeä, mutta olisiko mahdollista, että muistat väärin ja, että isäsi oikeasti piirsi kuvan vasta veljen kuoleman jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen löytänyt monia peruskoulun aikaisia luokkatovereitani internetistä. Olen varmistanut heidän henkilöllisyytensä kysymällä heidän nimeään ja että kävivätkö he tiettyinä vuosina tiettyä koulua. Vastauksina on ollut kyllä ja heillä on ollut myös samat opettajat kuin minulla eli kyseessä on henkilöitä, jotka ovat olleet jopa koko peruskoulun eli ala-asteen ja yläasteen kanssani samalla luokalla kanssani. Silti he eivät muista minua kun olen kertonut heille nimeni ja lähettänyt koulussa otetun kuvan itsestäni. Heillä ei ole mitään muistikuvaa minusta. Kyse ei ole edes mistään parista-kolmesta oppilaasta vaan lähemmäs 20 oppilaasta, joiden kanssa olin koko peruskoulun samalla luokalla. Kukaan ei muista minusta mitään. Tämä on minusta outoa, varsinkin kun olin melko suosittu luokallani ja minulla oli luokallani paljon ystäviä. Päätin peruskoulun 1997 eli he ovat kaikki unohtaneet minut reilut 20 vuoden aikana.
Tämä tarina kirjoitettu tänne myös jo varmaan 5 kertaa. En tiedä oletko Intiatrollaaja (itse uskon niin) vai joku muu, mutta ei ole mitään hienoa keksiä kummallisuuksia. Monella on vilkas mielikuvitus, mutta harva hakee sillä hupia näin.
Vierailija kirjoitti:
Olen löytänyt monia peruskoulun aikaisia luokkatovereitani internetistä. Olen varmistanut heidän henkilöllisyytensä kysymällä heidän nimeään ja että kävivätkö he tiettyinä vuosina tiettyä koulua. Vastauksina on ollut kyllä ja heillä on ollut myös samat opettajat kuin minulla eli kyseessä on henkilöitä, jotka ovat olleet jopa koko peruskoulun eli ala-asteen ja yläasteen kanssani samalla luokalla kanssani. Silti he eivät muista minua kun olen kertonut heille nimeni ja lähettänyt koulussa otetun kuvan itsestäni. Heillä ei ole mitään muistikuvaa minusta. Kyse ei ole edes mistään parista-kolmesta oppilaasta vaan lähemmäs 20 oppilaasta, joiden kanssa olin koko peruskoulun samalla luokalla. Kukaan ei muista minusta mitään. Tämä on minusta outoa, varsinkin kun olin melko suosittu luokallani ja minulla oli luokallani paljon ystäviä. Päätin peruskoulun 1997 eli he ovat kaikki unohtaneet minut reilut 20 vuoden aikana.
Tämä on täysin mahdotonta ainakin kuten kirjoitit. Itselläni on ERITTÄIN hatarat muistikuvat peruskouluajasta, todella, ja olen huono muistamaan ihmisiä.
Ei ole mahdollista että 20 ihmistä unohtaa ystävänsä, suositun luokkalaisen.
Tee ihmeessä juttu lehteen, voit todistaa tämän helposti jos on totta. On nimittäin oikea ihme jos näin on. Mutta valehtelet.
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli alkoholisti ja häntä ei me perheen lapset kiinnostaneet juuri lainkaan. Hän ei puhunut meille juuri koskaan mitään ja oli muutenkin melko paljon niin kuin meitä lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli sellainen myös silloin kun hän ei ollut humalassa. Hän oli myös erittäin hyvä piirtäjä selvänä ollessaan. Olin 9-vuotias kun isäni päätti piirtää kuvan 5-vuotiaasta pikkuveljestäni. Kuvassa veljestä näkyi kasvot ja ylävartalo. Tämä oli outoa, koska hän ei ollut koskaan piirtänyt meitä lapsiaan ja nyt hänellä oli pakottava tarve piirtää pikkuveli. Hän hankki ison paperin, suunnitteli kuvan tarkkaan ja sitten piirsi sen. Hän käytti kuvan piirtämiseen ja värittämiseen monta päivää aikaa, hän piirsi lähes aamusta iltaan eikä edes ollut humalassa sinä aikana. Kuvasta tuli siis iso ja se oli erittäin hyvä. Siitä selvästi tunnisti veljen. Erikoista oli sekin, että hän väritti kuvan koska yleensä hän teki mustavalkokuvia.
Kuvan valmistumisen jälkeen isä alkoi taas juoda alkoholia. Humalassa hän oli myös silloin, kun pikkuveli jäi tapaturmaisesti auton alle ja kuoli pari päivää kuvan valmistumisen jälkeen. Rattijuoppo ajoi veljen yli ja sai siitä tietysti rangaistuksen. Se oli isälle iso järkytys että hän oli humalassa veljen kuollessa eikä muistanut myöhemmin tapahtumaa ja että rattijuoppo ajoi veljen yli. Sen jälkeen hän oli raitis mies loppuelämänsä ajan.
Mysteerin tästä tekee se, että miten isällä oli pakottava tarve piirtää veljestä kuva juuri vähän ennen tämän kuolemaa kun muuten hän ei meistä lapsista välittänyt edes veljen kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa kuva ripustettiin seinälle muistuttamaan veljestä.
Ja taas on intialainen vauhdissa. Sut tunnistaa kirjoitustyylistä heti. Tuo tätä tarinaa edeltäväkin viesti tytöstä, jonka äiti opetti tekemään kotitöitä, on myös sun kirjoittama.
Yleensä loppuun pohdit, mikä tekee kirjoituksestasi mysteerin, aina aivan samalla kaavalla. Jos tarinan perheessä on useampi lapsi, viittaat heihin ja itseesi sanoilla "me perheen lapset" tai "me lapset", etkä mitenkään muuten. Kerrot aina lasten iät tapahtumahetkellä todella tarkasti. Yleensä joku lapsi kuolee tai katoaa (yleensä kohdusta) jotenkin mystisesti. "Erikoista oli" tai "outoa oli" aina jokin asia. Pohdit usein myös miksi vanhempi/opettaja/joku muu aikuinen teki niin kuin teki.
Et siis kehity ollenkaan kirjoittajana ja tarinan keksijän, vaikka olet tähänkin ketjuun kirjoittanut jo kymmeniä tarinoita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli alkoholisti ja häntä ei me perheen lapset kiinnostaneet juuri lainkaan. Hän ei puhunut meille juuri koskaan mitään ja oli muutenkin melko paljon niin kuin meitä lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli sellainen myös silloin kun hän ei ollut humalassa. Hän oli myös erittäin hyvä piirtäjä selvänä ollessaan. Olin 9-vuotias kun isäni päätti piirtää kuvan 5-vuotiaasta pikkuveljestäni. Kuvassa veljestä näkyi kasvot ja ylävartalo. Tämä oli outoa, koska hän ei ollut koskaan piirtänyt meitä lapsiaan ja nyt hänellä oli pakottava tarve piirtää pikkuveli. Hän hankki ison paperin, suunnitteli kuvan tarkkaan ja sitten piirsi sen. Hän käytti kuvan piirtämiseen ja värittämiseen monta päivää aikaa, hän piirsi lähes aamusta iltaan eikä edes ollut humalassa sinä aikana. Kuvasta tuli siis iso ja se oli erittäin hyvä. Siitä selvästi tunnisti veljen. Erikoista oli sekin, että hän väritti kuvan koska yleensä hän teki mustavalkokuvia.
Kuvan valmistumisen jälkeen isä alkoi taas juoda alkoholia. Humalassa hän oli myös silloin, kun pikkuveli jäi tapaturmaisesti auton alle ja kuoli pari päivää kuvan valmistumisen jälkeen. Rattijuoppo ajoi veljen yli ja sai siitä tietysti rangaistuksen. Se oli isälle iso järkytys että hän oli humalassa veljen kuollessa eikä muistanut myöhemmin tapahtumaa ja että rattijuoppo ajoi veljen yli. Sen jälkeen hän oli raitis mies loppuelämänsä ajan.
Mysteerin tästä tekee se, että miten isällä oli pakottava tarve piirtää veljestä kuva juuri vähän ennen tämän kuolemaa kun muuten hän ei meistä lapsista välittänyt edes veljen kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa kuva ripustettiin seinälle muistuttamaan veljestä.
Ja taas on intialainen vauhdissa. Sut tunnistaa kirjoitustyylistä heti. Tuo tätä tarinaa edeltäväkin viesti tytöstä, jonka äiti opetti tekemään kotitöitä, on myös sun kirjoittama.
Yleensä loppuun pohdit, mikä tekee kirjoituksestasi mysteerin, aina aivan samalla kaavalla. Jos tarinan perheessä on useampi lapsi, viittaat heihin ja itseesi sanoilla "me perheen lapset" tai "me lapset", etkä mitenkään muuten. Kerrot aina lasten iät tapahtumahetkellä todella tarkasti. Yleensä joku lapsi kuolee tai katoaa (yleensä kohdusta) jotenkin mystisesti. "Erikoista oli" tai "outoa oli" aina jokin asia. Pohdit usein myös miksi vanhempi/opettaja/joku muu aikuinen teki niin kuin teki.
Et siis kehity ollenkaan kirjoittajana ja tarinan keksijän, vaikka olet tähänkin ketjuun kirjoittanut jo kymmeniä tarinoita.
Lisäksi kirjoitat pitkiä listoja asioista, niin kuin tuossa kotityötyttötarinassa luetteloit eri kotitöitä. Useimmiten luettelot ovat asioita, jotka lisäävät kertomuksen mysteerisyyttä omassa mielessäsi. Esimerkiksi tuossa tarinassa, jossa päähenkilö saa naarmun jalkaansa luetteloit asioita, mitkä eivät voi olla naarmun syynä niin, että jäljelle ei jäisi mitään järkevää, tyyliin: sängyssä ei ollut nauloja eikä viidakkoveitsiä, kaikki teräaseet mukaan lukien voiveitsi, olivat lukollisessa kaapissa, lemmikki tiikeri oli hoidossa ja omat varpaan kynnet juuri leikattu. Sama juttu tarinassa, jossa tytölle tulee mustelma jalkaan ja myös muissa tarinoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä tapahtui kerran Intian Kalkutassa jossa elimme perheeni kanssa eli vanhemmat ja viisi sisarustani. Talossamme asui myös intialainen mies nimeltään Suni. Hän oli pienikokoinen ja laiha. Kerran Suni oli mennyt pihamme perällä olevan vajan taakse ns. isommalle asialle. Hänen siinä kyykkiesään oli takaa tullut suuri phytonkäärme ja hotkaissut Sunin kitaansa. Merkillikseksi asian tekee se, että jäljelle jäi vain yksi sandaali.
Kun olin 11-vuotias, lähdimme koko perhe lomalle Saksaan. Me perheen lapset olimme innoissamme matkasta ja siitä, että olimme menossa retkelle saksalaisiin ikimetsiin, joista äitimme oli kertonut tarinoita, sillä ne olivat kuin saduista. Isä suhtautui ajatukseen jotenkin kireästi ja tiuski meille lapsille, että pitää sitten pysyä vanhempien lähellä ja ei saa juoksennella metsässä.
Perille päästyämme äiti ja isä alkoivat pystyttää telttaa ja me lapset tutustuimme ympäristöön leikkimällä kuurupiiloa, hippaa ja ynnä muita leikkejä. Illalla äiti teki ruokaa kaasukeittimellä ja me lapset piirrettiin puuväreillä kuvia teltassa. 5-vuotias pikkuveli piirsi perheestämme kuvan, mutta kuvassa ei ollut kuin äiti, isä, minä ja 9-vuotias siskoni, ei pikkuveljeä siis ollenkaan.
Seuraavana päivänä lähdimme kävelylle metsään ja etsimään yhtä metsän kuuluisaa nähtävyyttä. Matkalla me perheen lapset kisailimme ja härnäsimme toisiamme, ja isä oli kireä kuin viulun kieli ja ärähtikin välillä, että nyt pitää käyttäytyä ja ei saa juosta. Yhtäkkiä huomasimme, että pikkuveli oli kadonnut. Hän ei enää kulkenut meidän muiden mukana. Aloimme huudella veljen nimeä ja isä poikkesi polulta etsimään veljeä. Häntä ei löytynyt ikinä mistään vaan veli oli kuin maan nielemä.
Mysteeri onkin, mistä pikkuveli tiesti, ettei pian olisi enää osa perhettämme. Ja miksi isä aavisti, että jotain tapahtuu jollekin meistä perheen lapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani syntyiväi Intiassa samoin kuin me lapset. Meitä oli 11 sisarusta joista vanhin oli 18v ja nuorin 2v. Menimme nykkumaan Intialaisessa kodissamne ja aamulla heräsimme omakotitalossa täällä suomessa. Outoa oli, että osasimme puhua heti suomen kirltä, vanhemmille ja perheen vanhemmille lapsille oli tiedossa työpaikat, kouluikäiset lapset tiedimme, että mihin kouluun mennä ja nuoremmille lapsille oli tiedossa hoitopaikat päiväkodissa. Jotenkin me osasimme heti mennä töihin, kouluun ja päiväkotiin eksynyttä vaikka emme olleet käyneet niissä ennen. Minutkin otettiin koulussa vastaan luonnollisena osana luokkaani ja moni oppilas oli valmis ystävä minulle vaikka tapasimme ensimmäisen kerran. He myös tiesivät minusta asioita joita Intiassa perheeni lisäksi tiesivät vain parhaat kaverini ja joita heidän ei olisi pitänyt tietää, koska tapasimme silloin ensimmäisen kerran.
Vierailija kirjoitti:
Kun olin 11-vuotias, lähdimme koko perhe lomalle Saksaan. Me perheen lapset olimme innoissamme matkasta ja siitä, että olimme menossa retkelle saksalaisiin ikimetsiin, joista äitimme oli kertonut tarinoita, sillä ne olivat kuin saduista. Isä suhtautui ajatukseen jotenkin kireästi ja tiuski meille lapsille, että pitää sitten pysyä vanhempien lähellä ja ei saa juoksennella metsässä.
Perille päästyämme äiti ja isä alkoivat pystyttää telttaa ja me lapset tutustuimme ympäristöön leikkimällä kuurupiiloa, hippaa ja ynnä muita leikkejä. Illalla äiti teki ruokaa kaasukeittimellä ja me lapset piirrettiin puuväreillä kuvia teltassa. 5-vuotias pikkuveli piirsi perheestämme kuvan, mutta kuvassa ei ollut kuin äiti, isä, minä ja 9-vuotias siskoni, ei pikkuveljeä siis ollenkaan.
Seuraavana päivänä lähdimme kävelylle metsään ja etsimään yhtä metsän kuuluisaa nähtävyyttä. Matkalla me perheen lapset kisailimme ja härnäsimme toisiamme, ja isä oli kireä kuin viulun kieli ja ärähtikin välillä, että nyt pitää käyttäytyä ja ei saa juosta. Yhtäkkiä huomasimme, että pikkuveli oli kadonnut. Hän ei enää kulkenut meidän muiden mukana. Aloimme huudella veljen nimeä ja isä poikkesi polulta etsimään veljeä. Häntä ei löytynyt ikinä mistään vaan veli oli kuin maan nielemä.
Mysteeri onkin, mistä pikkuveli tiesti, ettei pian olisi enää osa perhettämme. Ja miksi isä aavisti, että jotain tapahtuu jollekin meistä perheen lapsista.
Tämä tapahtui siis 60-luvulla. Olimme intialainen perhe. Aikuisena menin naimisiin suomalaisen miehen kanssa ja opettelin suomea. Tulin raskaaksi kahden vuoden päästä häistä ja synnytin pienen pojan. Kun lapsi oli kaksivuotias, alkoi hän puhua lapsuuden perheestäni ja kutsui minua isosiskoksi.
Mysteeri on, miten lapseni tiesi perheestäni, kun ei ollut koskaan tavannut heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli alkoholisti ja häntä ei me perheen lapset kiinnostaneet juuri lainkaan. Hän ei puhunut meille juuri koskaan mitään ja oli muutenkin melko paljon niin kuin meitä lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli sellainen myös silloin kun hän ei ollut humalassa. Hän oli myös erittäin hyvä piirtäjä selvänä ollessaan. Olin 9-vuotias kun isäni päätti piirtää kuvan 5-vuotiaasta pikkuveljestäni. Kuvassa veljestä näkyi kasvot ja ylävartalo. Tämä oli outoa, koska hän ei ollut koskaan piirtänyt meitä lapsiaan ja nyt hänellä oli pakottava tarve piirtää pikkuveli. Hän hankki ison paperin, suunnitteli kuvan tarkkaan ja sitten piirsi sen. Hän käytti kuvan piirtämiseen ja värittämiseen monta päivää aikaa, hän piirsi lähes aamusta iltaan eikä edes ollut humalassa sinä aikana. Kuvasta tuli siis iso ja se oli erittäin hyvä. Siitä selvästi tunnisti veljen. Erikoista oli sekin, että hän väritti kuvan koska yleensä hän teki mustavalkokuvia.
Kuvan valmistumisen jälkeen isä alkoi taas juoda alkoholia. Humalassa hän oli myös silloin, kun pikkuveli jäi tapaturmaisesti auton alle ja kuoli pari päivää kuvan valmistumisen jälkeen. Rattijuoppo ajoi veljen yli ja sai siitä tietysti rangaistuksen. Se oli isälle iso järkytys että hän oli humalassa veljen kuollessa eikä muistanut myöhemmin tapahtumaa ja että rattijuoppo ajoi veljen yli. Sen jälkeen hän oli raitis mies loppuelämänsä ajan.
Mysteerin tästä tekee se, että miten isällä oli pakottava tarve piirtää veljestä kuva juuri vähän ennen tämän kuolemaa kun muuten hän ei meistä lapsista välittänyt edes veljen kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa kuva ripustettiin seinälle muistuttamaan veljestä.
Asia on tietysti kipeä, mutta olisiko mahdollista, että muistat väärin ja, että isäsi oikeasti piirsi kuvan vasta veljen kuoleman jälkeen?
Ei, kyllä hän piirsi sen nimenomaan ennen veljen kuolemaa. Hänelle tuli vain pakottava tarve piirtää kuva veljestäni ja hän sai kuvan valmiiksi pari päivää ennen veljen kuolemaa. Hän piirsi veljestäni kuvan vaikka ei ollut koskaan muuten ollut kiinnostunut meistä lapsistaan eikä hän veljen kuolemankaan jälkeen ollut kiinnostunut meistä muista lapsista. Veljeä hän vain muisteli ja ikävöi, me muut lapset emne merkinneet hänelle mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin 11-vuotias, lähdimme koko perhe lomalle Saksaan. Me perheen lapset olimme innoissamme matkasta ja siitä, että olimme menossa retkelle saksalaisiin ikimetsiin, joista äitimme oli kertonut tarinoita, sillä ne olivat kuin saduista. Isä suhtautui ajatukseen jotenkin kireästi ja tiuski meille lapsille, että pitää sitten pysyä vanhempien lähellä ja ei saa juoksennella metsässä.
Perille päästyämme äiti ja isä alkoivat pystyttää telttaa ja me lapset tutustuimme ympäristöön leikkimällä kuurupiiloa, hippaa ja ynnä muita leikkejä. Illalla äiti teki ruokaa kaasukeittimellä ja me lapset piirrettiin puuväreillä kuvia teltassa. 5-vuotias pikkuveli piirsi perheestämme kuvan, mutta kuvassa ei ollut kuin äiti, isä, minä ja 9-vuotias siskoni, ei pikkuveljeä siis ollenkaan.
Seuraavana päivänä lähdimme kävelylle metsään ja etsimään yhtä metsän kuuluisaa nähtävyyttä. Matkalla me perheen lapset kisailimme ja härnäsimme toisiamme, ja isä oli kireä kuin viulun kieli ja ärähtikin välillä, että nyt pitää käyttäytyä ja ei saa juosta. Yhtäkkiä huomasimme, että pikkuveli oli kadonnut. Hän ei enää kulkenut meidän muiden mukana. Aloimme huudella veljen nimeä ja isä poikkesi polulta etsimään veljeä. Häntä ei löytynyt ikinä mistään vaan veli oli kuin maan nielemä.
Mysteeri onkin, mistä pikkuveli tiesti, ettei pian olisi enää osa perhettämme. Ja miksi isä aavisti, että jotain tapahtuu jollekin meistä perheen lapsista.
Tämä tapahtui siis 60-luvulla. Olimme intialainen perhe. Aikuisena menin naimisiin suomalaisen miehen kanssa ja opettelin suomea. Tulin raskaaksi kahden vuoden päästä häistä ja synnytin pienen pojan. Kun lapsi oli kaksivuotias, alkoi hän puhua lapsuuden perheestäni ja kutsui minua isosiskoksi.
Mysteeri on, miten lapseni tiesi perheestäni, kun ei ollut koskaan tavannut heitä.
Lapsi ei ollut siis kuullutkaan perheestäni tai nähnyt yhtään valokuvaa heistä tai muistakaan intialaisista tai heidän lemmikki alpakoistaan. Eikä oikeastaan tiennyt, että on olemassa isosiskoja, koska hän on ainut lapsi, eikä silloin vielä ollut tavannut muita lapsia, eikä miehellänikään ollut sisaruksia tai muitakaan sukulaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli alkoholisti ja häntä ei me perheen lapset kiinnostaneet juuri lainkaan. Hän ei puhunut meille juuri koskaan mitään ja oli muutenkin melko paljon niin kuin meitä lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli sellainen myös silloin kun hän ei ollut humalassa. Hän oli myös erittäin hyvä piirtäjä selvänä ollessaan. Olin 9-vuotias kun isäni päätti piirtää kuvan 5-vuotiaasta pikkuveljestäni. Kuvassa veljestä näkyi kasvot ja ylävartalo. Tämä oli outoa, koska hän ei ollut koskaan piirtänyt meitä lapsiaan ja nyt hänellä oli pakottava tarve piirtää pikkuveli. Hän hankki ison paperin, suunnitteli kuvan tarkkaan ja sitten piirsi sen. Hän käytti kuvan piirtämiseen ja värittämiseen monta päivää aikaa, hän piirsi lähes aamusta iltaan eikä edes ollut humalassa sinä aikana. Kuvasta tuli siis iso ja se oli erittäin hyvä. Siitä selvästi tunnisti veljen. Erikoista oli sekin, että hän väritti kuvan koska yleensä hän teki mustavalkokuvia.
Kuvan valmistumisen jälkeen isä alkoi taas juoda alkoholia. Humalassa hän oli myös silloin, kun pikkuveli jäi tapaturmaisesti auton alle ja kuoli pari päivää kuvan valmistumisen jälkeen. Rattijuoppo ajoi veljen yli ja sai siitä tietysti rangaistuksen. Se oli isälle iso järkytys että hän oli humalassa veljen kuollessa eikä muistanut myöhemmin tapahtumaa ja että rattijuoppo ajoi veljen yli. Sen jälkeen hän oli raitis mies loppuelämänsä ajan.
Mysteerin tästä tekee se, että miten isällä oli pakottava tarve piirtää veljestä kuva juuri vähän ennen tämän kuolemaa kun muuten hän ei meistä lapsista välittänyt edes veljen kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa kuva ripustettiin seinälle muistuttamaan veljestä.
Asia on tietysti kipeä, mutta olisiko mahdollista, että muistat väärin ja, että isäsi oikeasti piirsi kuvan vasta veljen kuoleman jälkeen?
Ei, kyllä hän piirsi sen nimenomaan ennen veljen kuolemaa. Hänelle tuli vain pakottava tarve piirtää kuva veljestäni ja hän sai kuvan valmiiksi pari päivää ennen veljen kuolemaa. Hän piirsi veljestäni kuvan vaikka ei ollut koskaan muuten ollut kiinnostunut meistä lapsistaan eikä hän veljen kuolemankaan jälkeen ollut kiinnostunut meistä muista lapsista. Veljeä hän vain muisteli ja ikävöi, me muut lapset emne merkinneet hänelle mitään.
Muistan myös selvästi kuinka veli ihmetteli kun "Isä piirtää minusta kuvaa vaikka muuten on kuin en olisi edes olemassa".
Olin teini-ikäinen kun kuulin myöhään yöllä ikkunani ohi menevät juoksuaskeleet, asuin kuudennessa kerroksessa. Aamuyöstä isäpuoli sai sydänkohtauksen mutta selvisi.
Parikymppisenä joku toi asuntoni ovelle mustia ruusuja, ei lähettäjän nimeä eikä kukaan tunnustanut. Parin päivän päästä muuan ystäväni hukkui kännissä.
Minulla oli ollut jo kauan ihme vatsakipuja joita ei tk:ssa sen kummemmin noteerattu, yhtenä päivänä pesin normaalisti vessassa käsiäni ja äkkiä vesi oli punaista, kuin raanasta tulisi verta. Viikon päästä minua kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan ja palasin kotiin avanteen kanssa.
Tuhannen dollarin kysymys on, saanko oikeasti jotain enteitä, varoituksia vai olenko, kuten äitini sanoo "harhainen ja huomionkipeä". En oikein uskalla enää näistä asioista puhua kun ystävillenikin asia on vitsi " Katso sateenkaari, kyllä sä Minna saat nyt peräpukamat!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko samassa hyllyssä radiota, kaiutinta tai mitään muuta sähköistä laitetta joka voisi aiheutta hyllyjen mikrotärinää? Pienen tärinän takia isotkin esineet voivat liikkuu tai kääntyä ympäri.
[=Vierailija]Minulla on ollut melko pitkään perinnöksi saatu Jeesuksen näköinen pieni patsas, joka on nykyään kirjahyllysdä. Se on aina ollut kasvot huoneeseen päin mutta nyt muutaman päivän ajan olen huomannut useamman kerran päivässä, että se on kääntynyt kasvot seinään päin. Olen käynyt kääntämässä sen kasvot huoneeseen päin.
Tämä ihmetyttää minua. Olen 100% varmuudella ollut yksin kotonani kun tämä on tapahtunut ja itse ennole sitä käynyt kääntämässä väärään asentoon. Se on saattanut kääntyä kasvot seinään päin kun olrn ollut itse kotona, ei siis vain silloin kun olen ollut pois täältä. Jos se olisi kääntynyt vain kun olen ollut poissa niin sen voisi selittää sillä, että joku pääsee asuntooni ja kääntää sen kasvot seinää vasten kun en ole paikka mutta kun se on kääntynyt siten minun ollessani kotona jolloin ainakin olen varmuudella yksin kotona. Mikä sen siis käy kääntämässä kasvot seinään päin. Olen uskossa ja mielessäni on käynyt, että olenko minä tehnyt jotsin Jeesuksen tahdon vastaista ja tämä on merkki siitä? Eli patsas osoittaa, että Jeesus on kääntänyt kasvonsa minulle eikä katso minun tekemäni synnin tähden?[/quote]
Minulla tapahtui kerran tämmöinen: Olin tilannut remppamiehet tekemään yhden asennuksen, johon tarvittiin erikoistyökaluja sekä erityistä amattitaitoa. Äijät tuli silloin kun oli sovittu, tekivät työn niinkuin oli sovittu, laatu oli se mitä vaadittiin ja minä maksoin sen mitä oli sovittu. Vielä tänäkin päivänä, yli 10 vuoden jälkeen tätä ihmettä muistelen. En itsekään tätä uskoisi, jos en olisi itse sitä kokenut!
Olen vuonna 1981 syntynyt mies eli täytin aikaisemmin tänä vuonna 40 vuotta. Lapsuudessani 1980-luvulla ei luultavasti suhtauduttu yhtä sallivasti kuin nykyään siihen, että poika leikkii nukeilla. Vanhempani kuitenkin väittävät, että minulla oli lapsena useita nukkeja ja sain leikkiä niillä vapaasti. Heidän mukaansa leikinkin niillä usein ja vielä melko vanhaksi asti eli noin 12-vuotiaaksi asti.
Minulla taas ei ole mitään muistikuvaa minulla olleista nukeista tai että olisin leikkinyt niillä vaikka muistan lapsuudestani paljon leluja ja leikkejä jo 4-5 vuotiasta asti. Päinvastoin muistan, kuinka toivoin lapsena itselleni nukkea jolloin sain piiskaa ja ankaran puhuttelun aiheesta kuinka pojat eivät leiki nukeilla.
Lapsuudestani on jäljellä paljon valokuvia joissa leikin mutta yhdessäkään kuvassa ei ole nukkea. Vanhemmillani on säästössä myös paljon lelujani eikä niiden joukossa ole yhtään nukkea vaikka vanhempien mukaan minulla oli paljon nukkeja.
Onkohan tämä ketju mennyt baskaksi. No, jos siirrytään yliluonnollisesta näihin kauheisiin teinimuistelmiin niin yksi juttu on jonkin verran ihmetyttänyt. Silloin muinoin lukiolaispoikana olin norminörtti ja sosiaalisesti jokseenkin pihalla. Eräänä vikonloppuiltana hengailin yökerhossa ja tapasin sattumalta luokkatoverini, tytön siis. Juteltiin siinä näitä normaalisti kunnes hänen joku ystävänsä (vuotta nuorempi) kävi repimässä hänet pois.
Tämä nuorempi tyttö suhtautui muutenkin minuun jotenkin vihamielisesti ja toisella kerralla vastasi johonkin ohimennenkysymykseeni "mitä se sinulle kuuluu". Ihmetyttää kovasti tämä, sillä en lukiossa koskana ollut tekemisissä hänen kanssaan enkä tiennyt edes hänen nimeään. Olin loukannut häntä kai jotenkin suorasti tai epäsuorasti, tai mitä ihmettä liekään. t. m46
Kirjoitin romaanikäsikirjoituksen, ihan omaksi huvikseni ja ilman minkäänlaista kunnianhimoa. Hioin tarinaa pikkuhiljaa ja leikittelin ajatuksella lähettää se kustantajalle, vaikka vain kuullakseni kiitos mutta ei kiitos, ja hyvässä lykyssä jotain arviointiakin. Tarina ei ollut mielestäni kovin erikoinen, hommassa oli parasta se kirjoitusvaihe.
Eräänä päivänä tulin töistä kotiin, avasin koneen ja aloin tulostaa käsikirjoitusta paperille. Tulostin ja tulostin, viimein paksu nivaska oli valmiina. Etsin netistä ohjeen saatteeksi ja laadin sen. Pakkasin teelmäni isoon kuoreen, osoite päälle ja postiin.
Kummallista tässä oli se, että koko ajan tunsin toimivani kuin automaatti, jonkin ulkopuolisen voiman ohjaamana. En ollut päättänyt asiaa etukäteen. En miettinyt mitään, en empinyt enkä ajatellut että luulenpa taas liikoja itsestäni. Olin kuin robotti. Vasta postissa ajattelin, että sinne läksi, luultavasti en kuule siitä mitään mutta tulipa tehdyksi.
Parin viikon päästä kustantaja otti yhteyttä ja halusi julkaista käsikirjoitukseni. He pitivät siitä. Fiilikset oli aika mahtavat. Elämäni parhaita juttuja, ja tapahtui hyvin raskaan elämänvaiheen jälkeen.
Edelleenkin muistan sen olotilan printatessani. Ajattelen nykyään, että ehkä jossain joku joskus järjestelee asioita puolestamme.
Vierailija kirjoitti:
Pöllikö lapsuudenkaverini Pokemon-keräilykorttini vai ei. Vaivaa edelleen ja vastaus olisi kiva saada, vaikka ei niillä korteilla varmaan enää niin väliä.
Ollaankohan me oltu kavereita lapsena? :D
Mulla on yksi hyvin erikoinen tapaus, johon liittyy nimenomaan Pokemon-kortit:
Oltiin kaverin kanssa tulossa koulusta, matkalla meille. Viimeisin näköhavainto tästä korttipakasta oli tuon kävelymatkan aikana ja meille tullessa ne olivat kadonneet kaverin repusta/taskusta. Käytiin vielä koko reitti takaisinpäin läpi eikä mitään löytynyt. Kaveri lähti kotiin murheen murtamana ja oletettiin siis sen siis tippuneen jonnekin matkalla ja jonkun noukkineen sen mukaansa.
Seuraavan päivänä mentiin kouluun ja astuttiin luokkaan, jossa luokan ikkunalaidalle oltiin laitettu siisti pino pokemon-kortteja, jotka kaveri tunnisti omakseen. Luokan ovi siis lukossa, opettajaa odotettiin aina luokan ulkopuolella.
Looginen selityshän olisi se, että ne olisi jääneet luokkaan ja siivooja laittanut ne siihen ikkunalaudalle, mutta muistan ihan selkeästi kaverilla vielä olleen nämä kortit kotimatkan aikan, kun niitä keskenään vertailtiin.
Täsät ei tullut onneksi mitään isompaa haloota, kosa syyttävä sormihan olisi varmaan osunut minuun, enkä usko että tämä yliluonnolliselta kuulostava selitys olisi mennyt läpi :D
Olet ilmeisesti ymmärtänyt väärin lehdestä lukemasi jutun, jonka mukaan ruumis löytyi etsinnössä suohon haudattuna.