Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7964)
Minä näin parikymppisenä enkelin. Tai ainakin uskon niin.
Olin ratsastamassa Itä-suomessa ison mäen päällä olevalla ratsastuskentällä. Kentän ja tallin välissä oli mäki jossa oli vain pieni polku alas kivilohkareiden keskellä. Kävi niin että jostain syystä hevoseni pillastui ja alkoi laukata niin etten saanut hallittua sitä enää. Ajattelin hevonen säntää kohta tallia kohti ja muistin kapean polun. Ajattelin, tamma kaatuu mäessä kivikkoon. Päätin että mun on hypättävä itse kentällä vielä selästä ennen kuin hevonen kääntyy tallia kohti.
Kaikki tapahtui nopeasti. Irrotin jalustimet ja pudottauduin vauhdissa sivulle. Silloin näin jonkun ison valkoisen, jonka päälle hyppäsin. Olin vielä selästä pudottautumassa kun näin sen ja putosin sen päälle.
No. Sitten tömähdin maahan olkapäälleni. Meni ilmat keuhkoista ja hetkeksi pöllämystynyt olo. Makasin siinä maassa ja ihmettelin sitä valkoista.
Ratsastuksenopettaja tuli luokseni huutaen vihaisesti miksi pillastutin hevosen. Mutta en osannut säikähtää hänen kiukkuaan. Kun katsoin mihin olin pudonnut... kahden ison terävän kiven väliin. Pääni oli ollut siinä. Kypärä oli irronnut ja vierinyt kauas. Istuin vain ja jotekin oli hyvä olo! Katsoin taskusta karkkipussiani se oli valkoinen. Ajattelin olisiko se ollut se iso valkoinen. Mutta ei.... mä uskoin ja uskon että se oli enkeli. Ja - hevonen myös oli juossut sinne tallille. Olisin ehkä pysynyt selässä mäen tai sitten en. Mutta hyvä lopputulos näin....ja tuli niin luottavainen olo...ehkä jotain suurempia voimia on oikeasti olemassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuuteni on täynnä näitä tarinoita. 1-6 vuotiaaksi kävelin yöllä pitkin taloa kauhun vallassa. Isä ja äiti yrittivät herätellä, mutta se oli vaikeaa. Muutaman kerran herasin ja olin esim keittiössä. Rauhoituin valittömästi ja halusin nukkumaan. :(
7-18 vuotiaana kärsin unihalvauksista. En tiennyt mistä on kyse, joten nukkumaan meneminenkin oli yhtä helvettiä. :(
Luulin oikeasti että pahuus tulee huoneeseeni silloin, kun en voi liikkua.
Hyi saakeli. Oli siinä taakkaa kannettavaksi. :*
Voitin kerran Matkamessujen arvonnassa kahden hengen matkan Pariisiin. En vieläkään tiedä kuka oli laittanut nimeni ja puhelinnumeroni arvontalipukkeeseen, olin itse messujen aikaan kotona korvatulehdusta sairastavan kuopuksen kanssa - Jyväskylässä. Kiitos vielä sinä tuntematon hyväntekijä!
Vierailija kirjoitti:
Joskus lapsena kerroin isälleni, että haluaisin syödä jälkiuunileipää iltapalalla. Hän vastasi, ettei meillä enää taida olla jälkiuunileipää, mutta käy tarkastamassa autotallin pakastimesta (meillä oli kaksi pakastinta) sillä aikaa, kun olen saunassa.
Saunasta tultuani isä kertoi, että koiramme oli päässyt karkuun. Hän ei myöskään muistanut tarkistaa ruisleipätilannetta. Puin äkkiä päälleni ja menin ulos etsimään koiraa. Koira tulikin aika äkkiä luokseni, suussaan kokonainen jälkiuunileipä. Mistä lie käynyt hakemassa! :D
Kuulostaa samojedinpystykorvalta...
Vierailija kirjoitti:
Nämä lapsuusmuistot 2v ja allekin eivät ole totta. Ne syntyvät siten että joku (yleensä vanhempi tai sisarus) on kertonut tapahtumasta vanhempana ja sitten siitä on rakentanut itselleen valemuiston. Ne ovat siis tapahtuneet ja ovat siinä mielessä totta, mutta tapahtuma on rakennettu päässä jälkeenpäin kertomusten perusteella. Itse kertomus on voitu kuulla jo kymmeniä vuosia sitten esim. 4 vuotiaana ja siksi sitä on vaikea erottaa oikeasta muistosta. Veljeni on esim. muistanut että joku tapahtuma on tapahtunut hänelle lapsena vaikka se on tapahtunut minulle. Itse olen 100% varma että se tapahtui minulle. Mutta eivät molemmat voi olla oikeassa. Isäni kertoi aina eräästä lapsena tekemästään jutusta. 10v isäni kuoleman jälkeen isän sisko kertoi täsmälleen saman kokemuksen omanaan...
Mulla varmaan on tämmönen valemuisto. Mulla on hämäriä muistikuvia äitini tädistä ja eräs todella vahva muisto jostain syntymäpäiväjuhlista. Muistan, että tämä täti oli minusta jotenkin todella pelottava ja äkäinen. Tiedän hänen nimensä ja varmuudella myös sen miltä hän näytti, koska olen toki valokuviakin hänestä nähnyt. Muutama vuosi sitten kävin äitini kanssa hautausmaalla ja kävimme tämän kyseisen henkilön haudalla. Ällistyin, kun katsoin hautakivestä kuolinpäivää, ja totesin tädin kuolleen neljä vuotta ennen syntymääni. Ne muistot, jotka minulla on, eivät siis voi olla tosia. Vuosikausia olin elänyt siinä uskossa, että olen tosiaan naisen tavannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä on noin 10 vuotta aikaa, kävin tuttuvaperheen luona kyläilemässä ja perheen emäntä kyseli hämmentyneseen sävyyn miksi en ollut moikannut heidän vanhinta poikaansa R-kioskilla. Kioski sijaitsi suhteellisen lähellä asuntojamme. Olin kuulema seissyt kassalla maksamassa jotain tavaroita enkä ollut sanonut sanaakaan kun poika oli tervehtinyt. Muuten ihan hyvä mutta tapahtumahetkellä olin jossain aivan muualla, en edes lähelläkään kioskia. Viime vuonna kaverini sanoi minun olleen tekstaamassa autossani erään paikkakunnan pysäkillä kännykällä. Olin että jaa? Kotona kun olin koko päivän ollut silloin. Kuulema täysin samanlainen auto, kuski oikeastaan identtinen kopio hius/partatyyliä myöten jne. Autoni on myös sellainen kosla jolla harva mieshenkilö yleensä kehtaa ajella :)
Mullakin on samanlaisia kokemuksia tavaroiden katoamisesta ja löytymisestä joltain ihan ilmeiseltä ja näkyvältä paikalta! Todennäköisesti jotain stressiperäistä, eli asian saisi varmasti selvitettyä kunhan vain kävisi lääkärissä. Olen etsinyt silmälasejani samaan tapaan kuin aiemmin joku kuvasi, ja työavaimeni ovat työpaikalla "hukkuneet" ja löytyneet. Ajatus pilailevasta kotikummituksesta on kyllä hauska :) Ehkä tällaisen kaikenlaisia konflikteja ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä kaihtavan ihmisen kustannuksella on syytäkin vähän keppostella - vaikka kamalassa kiireessä tavaroita etsiessä ei paljon naurata!
Meillä ei lapsuudessani ollut kotona eikä koulussa liiemmin tapana selvittää erilaisia asioita keskustelemalla niistä jälkeenpäin, mikä päin vastoin vaikuttaa tänä päivänä monesti olevan itsestäänselvyys. Tällaista olisin kaivannut, sillä minua kiusattiin koulussa ja pohdin harva se päivä, kuka minkäkin kiusanteon takana mahtoi olla, miksi hän tai he tekivät niin ja olinko tehnyt heille jotain ikävää. Toisaalta kävin ala-asteen hyvin pienessä kyläkoulussa, joten vaihtoehtoja ei ollut ihan loputtomasti, mikä tavallaan lohdutti.
Mieleeni tuli lapsuudestani kuitenkin erityisesti eräs tapahtuma, joka silloin vaivasi ja ahdisti pidemmän aikaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna huomaan, että tilanne sinänsä oli hyvin arkinen, ja taustalla voi olla vaikka kuinka monta erilaista tapahtumaketjua, mutta lapsena en millään tullut niitä ajatelleeksi. Ahdistavaa tästä teki myös sen, että tämä ei vaikuttanut kiusaajien tekemältä pilalta, vaan ihan aidolta.
Istuskelin siis kaikessa rauhassa huoneessani ystäväni kanssa, kun yhtäkkiä isäni ryntää sisään ja tivaa tuohtuneena "kuka on Ibra?! Kuka on Ibra?!" Hänelle oli siis soittanut joku sen niminen, joka kovasti oli hokenut Leenaa. Tämä ei ole minun nimeni, mutta kyllin lähellä saadakseni isän kuohuksiin. Elettiin ihan 2000-luvun alkua, olin 10-12-vuotias, ja kännykät ja netti alkoivat vasta yleistyä meidän kylällä. Mulla esimerkiksi oli lupa käyttää nettiä, mutta en missään nimessä saanut chattailla. Omaa puhelinta mulla ei ollut, vaan talon ainut kännykkä oli isällä. Pelästyin aivan kauheasti, että nyt isä luulee, että olen salaa käynyt jossain chatissa ja mukaovelasti antanut hänen puhelinnumeronsa jollekin epämääräiselle tyypille - mitä en siis todellakaan ollut tehnyt. Isä vaikutti uskovan, kun sanoin ettei mulla ollut aavistustakaan kenestäkään Ibrasta, eikä asiaan palattu sen jälkeen.
Asia jäi vaivaamaan juuri selvittämättömyyden takia. Ystävälleni yritin olla kuin ei mitään ja vitsailin asiasta. Tosiasiassa pohdin ja ahdistuin tapahtuneesta - lapsen mieleni kun automaattisesti luuli että kyse todellakin oli minusta, varsinkin kun isä noin kiihtyi. Ehkä yhdistin tapahtuman kiusaamiskokemuksiini: tuntemattomatkin ovat jostain syystä valinneet minut ja haluavat tehdä kiusaa. Jälkeenpäin mietittynä - eiköhän tuo vikasoitto ollut, kun Ibrasta ei kuulunut sen jälkeen mitään. Ehkä numero näppäiltiin väärin ja päädyttiinkin juttusille isäni kanssa; ehkä alun perin on annettukin väärä numero, tai sitten isäni numero oli jokin vanha kierrätetty, kuten täälläkin joku aikaisempaan kertomukseen ehdotti. Mutta ai että siinä hetkessä pelotti, että näitä soittoja tulisi useampikin!
Tänä päivänä varmasti toteaisin että ei voi olla totta, Zlatanko siellä soittelee...! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unihalvaus on nimenomaan halvaus eli siinä ei pysty liikkumaan. Toki siihen yleensä liittyy harhanäkyjä, mutta olennaista on tuo halvaantuminen. Pelkkä harhanäky heräämisen jälkeen tai ennen nukahtamista on valveuni.[/quote]
Itsellä oli nuorempana juuri näitä näkyjä hieman ennen kuin sain ravistettua itseni hereille. Olin silloin ahdistunut ja stressaantunut. Pari kertaa heräsin ja olin näkeväni kaksi aivan selvää naishahmoa lähellä sänkyäni. Nämä hahmot olivat pukeuneet 1800-luvun vaatteisiin. Kokemus ei ollut lainkaan rauhoittava. Koska olen opiskellut mm. mielen ja aivojen toimintaa, tiesin, että omat aivoni tuottavat näitä näkyjä. Silti mietin, kuinka käsittämättömän monitahoinen värkki aivot ovat: mistä ihmeestä ne rakentavat tuollaisiakin hahmoja? Ilmeisesti joskus lapsena lukemistani tyttökirjoista. No, alitajunnassahan on taltioituineena kaikki mahdollinen kokemus ja "roina". Sieltä sitä sitten pääsee luikahtamaan tajuntaan juuri unen ja valveille olon rajamailla ollessani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa vajaa kymmenen vuotta sitten. Isoisäni jäämistöistä, teipattuna piiloon vanhan kirjan kannen ja kansilehtisen väliin, löytyi valokuva jossa isoisäni pitelee kainalossaan nauravaa naista. Naisella on vastasyntynyt vauva sylissään. Kuvan takana lukee isoisäni käsialalla "Usko, Toivo & Rakkaus", ei päiväystä mutta vaatetuksen ja isoisäni kampauksen perusteella kuva on otettu joskus 1970-luvun loppupuolella. Isoisäni nimi oli Usko.
Äitini syntyi 1963 ja jäi ainoaksi lapseksi, vaikka isovanhemmat tiedettävästi yrittivät ja halusivat isomman perheen. Äiti on yrittänyt selvittää mm. Facebookin avulla kuka tuo nainen voisi olla, mutta mitään vihjeitä ei ole tullut. Kirkonkirjoihin ei isoisälleni ole merkattu muita lapsia kuin äitini. Isovanhemmillani oli ainakin ulospäin hyvä ja rakastava avioliitto, eikä kukaan isoisän sisaruksista tai ystävistä ei tiedä tai tunnusta tietävänsä. Isosetäni pitää täysin mahdottomana että isoisäni olisi elänyt kaksoiselämää, sillä he pyörittivät 70-80-luvulla yhteistä yritystä ja olivat tekemisissä käytännössä koko ajan.
Tuskin eli kaksoiselämää. Ovat sopineet keskenään asioista ja jatkaneet elämää tahoillaan. Yhden valokuvan ottamiseen ei paljon aikaa mene, eikä kenenkään menemisiä voi täysin tietää, vaikka kuinka olisi liikekumppani tai puoliso.
Silti olisi varmasti sinulle mielenkiintoista löytää tuohenkilö. :)
Mikset etsi tuota henkilöä? Hänhän voi olla sukulaisesi, siis se vauva. Jos kuva on 70-luvulta niin vauva olisi nyt 40+ iältään. Se vauvahan on silloin sinun...hm, mikäs se on? Serkkupuoli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa vajaa kymmenen vuotta sitten. Isoisäni jäämistöistä, teipattuna piiloon vanhan kirjan kannen ja kansilehtisen väliin, löytyi valokuva jossa isoisäni pitelee kainalossaan nauravaa naista. Naisella on vastasyntynyt vauva sylissään. Kuvan takana lukee isoisäni käsialalla "Usko, Toivo & Rakkaus", ei päiväystä mutta vaatetuksen ja isoisäni kampauksen perusteella kuva on otettu joskus 1970-luvun loppupuolella. Isoisäni nimi oli Usko.
Äitini syntyi 1963 ja jäi ainoaksi lapseksi, vaikka isovanhemmat tiedettävästi yrittivät ja halusivat isomman perheen. Äiti on yrittänyt selvittää mm. Facebookin avulla kuka tuo nainen voisi olla, mutta mitään vihjeitä ei ole tullut. Kirkonkirjoihin ei isoisälleni ole merkattu muita lapsia kuin äitini. Isovanhemmillani oli ainakin ulospäin hyvä ja rakastava avioliitto, eikä kukaan isoisän sisaruksista tai ystävistä ei tiedä tai tunnusta tietävänsä. Isosetäni pitää täysin mahdottomana että isoisäni olisi elänyt kaksoiselämää, sillä he pyörittivät 70-80-luvulla yhteistä yritystä ja olivat tekemisissä käytännössä koko ajan.
Tuskin eli kaksoiselämää. Ovat sopineet keskenään asioista ja jatkaneet elämää tahoillaan. Yhden valokuvan ottamiseen ei paljon aikaa mene, eikä kenenkään menemisiä voi täysin tietää, vaikka kuinka olisi liikekumppani tai puoliso.
Silti olisi varmasti sinulle mielenkiintoista löytää tuohenkilö. :)
Mikset etsi tuota henkilöä? Hänhän voi olla sukulaisesi, siis se vauva. Jos kuva on 70-luvulta niin vauva olisi nyt 40+ iältään. Se vauvahan on silloin sinun...hm, mikäs se on? Serkkupuoli?
Kuten sanottua, äitini on etsinyt tätä naista ja lasta valokuvan löytymisestä saakka eli pian kymmenen vuotta, ja olen myös itse auttanut näissä etsinnöissä mm. jakamalla aina välillä Facessa valokuvaa ja käymällä läpi 70-luvulla ja 80-luvun alussa Toivo-nimen saaneita henkilöitä. Vielä ei ole tullut vastaan ketään joka tuntisi naista, tai 40-vuotiasta miestä nimeltä Toivo ja todennäköisesti onkin niin että lapsen kastenimi on jokin aivan muu. On myös mahdollista että kyseessä ei ole edes suomalainen nainen, sillä isoisän firma teki noihin aikoihin kauppaa ruotsalaisten ja saksalaisten kanssa. Kuva on jaettu myös näissä maissa toimiviin etsitään/kadonneet-FB-ryhmiin, laihoin tuloksin. Jos keksit uuden keinon jonka kautta voisi etsiä, kerro ihmeessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Muistot on jänniä. Hyvinkin voi muodostua muistoja jo ennen kuin varsinaisesti aivot alkaa tallentaa.
Oma ensimmäinen muistoni on alle vuoden ikäisenä. Se on hyvin vahvasti tunnemuisto, en tiedä mitä aikuiset siinä puhuu mutta tunnistan äänensävyn ja oman voitonriemuisen oloni. Nousen ylös tuolilla ja äiti hätäilee, että tipun vielä, mutta tiedän että isä on takanani ja oikeasti olen turvassa. Lisäksi se kiipeämisen riemu on aivan valtava.
Tämä ei ole mitenkään selittämätöntä, mutta vastasin sinulle. Kaksivuotiaana alkaa jo vähän tajuamaan, että viettää synttäreitään, on juhlat ja kaikkea kivaa tapahtuu itselle.
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Kyllä voi. Joku autisti muistaa kaiken syntymästään asti.
Oma muistoni: heräsin n. 4-vuotiaana unesta, jossa olin herännyt pilkkopimeässä mutta lämpimässä. Tiesin olevani vanhassa kodissani, se on sukutalo jossa siis käyn vieläkin joskus.Kuulin kun mies ja nainen puhuivat jossain lähistöllä. En osannut kääntää itseäni, mutta olo oli turvallinen ja äänet iloisia.
Ihmettelin unta, koska se oli niin totuudenmukainen. Vasta myöhemmin ymmärsin, olin joskus ihan pienenä herännyt kun vanhemmat vielä valvoivat.Huoh, ei kukaan muista syntymäänsä tai kaikkea siitä asti, ei edes ne autistit. Sori, sinua on huijattu.
Muistan lukeneeni naisesta, jolla on autismi ja valokuvamuisti. Erittäin harvinaista, mutten täysin epäilisi. Yhtäkin lasta kuviteltiin ajatustenlukijaksi valokuvamaisten savant-kykyjensä vuoksi 1930-luvun Itä-Euroopassa. Amerikasta löytyi vastaava poika.
Tuo maaginen 2 vuoden ikäpyykki on vain viitteellinen ja yleisluontoinen. Ei kaikilla ole esim. vanhempia sisaruksia kertomassa. Eivätkä he välttämättä ole olleet edes muiston tapahtuessa paikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni sairasti melko pitkään. Olimme käyneet sairaalassa tervehtimässä häntä joulupäivänä, jolloin hän vielä vitsaili. Näimme kyllä että kunto oli huono, mutta emme tienneet paljonko aikaa oli jäljellä. Tapaninpäivän jälkeisenä yönä hän kuoli. Veljeni vaimo soitti asian klo 5.30 aamulla ja romahdin lattialle itkemään ja kiittämään siitä, että hän oli saanut armon. Samana päivänä myöhemmin puhelussa selvisi, että hän oli kuollut klo 4.45. Heräsin tuolloin siihen, että makkarissa päälle jättämäni sähkökynttelikkö alkoi vilkkua muutaman kerran ja tasaantui sitten. Sähköt toimivat normaalisti.
Lähdimme sairaalan ruumishuoneelle. En oikein tiennyt, voiko/pitääkö vainajan käsiin tuoda kukkia. Paikkakunnalla oli tuolloin kukkakauppa. Ajoin sinne ja totesin että kiinni on. Samassa näin kukkakaupan omistajan siinä pihalla ja kysyin olisiko hänellä avaimet mukanaan. Kerroin mitä oli tapahtunut. Hänellä oli valkoisia pieniä tasetteja, jotka myi privaatisti minulle. Vein ne isäni ristittyjen käsien väliin ruumishuoneella. Suutelelin kylmää otsaa ja toivotun hyvää matkaa. Hän oli valkoinen ja tyyni.Oli kaikenlaisia merkkejä isästä muutaman päivän ajan, liittyivät yleensä sähköön. Tuulikaapin ja eteisen välinen ovi avautui hiljaa. Samalla tavalla rauhallisesti kuin isäni oli sen avannut. Sanoin: tule vaan sisään viettämään aikaasi tänne, isä. Sanoin aina, kun huomasin outoja asioita.
Näin paljon unia. Viimeisessä kaksi isoa hahmoa talutti väsynyttä isääni eteenpäin tukien käsistä häntä kohti vihreätä, kaunista maisemaa. Maisemassa oli jalokiviä ruohikossa.Puolta vuotta ennen hänet oli jo melkein todettu kuolleeksi. Maksa ja munuaiset lakkasivat toimimasta. Hän selviytyi kuitenkin silloin. Kahviossa isä kertoi kyyneleet silmissään miten hän oli katsonut itseään kuolleena katonrajasta alas laverille. Kuullut ja nähnyt hoitajien ja lääkärien kiireen. Ja oli ajatellut, että nyt täytyy olla ihan hiljaa, etteivät ne huomaa että hän onkin täällä ylhäällä. Hän ei kertonut tätä asiaa kenellekään muulle kuin minulle. Hän oli nähnyt aaveita jo nuorukaisena.
Itsellä viimeksi tänään kaksi outoa merkkiä kuolleesta anopistani. Puhuin hänelle ja pyysin erästä pientä asiaa, joka sitten järjestyi.
Näitä kokemuksia olisi kiva kuulla lisää. Minulla oli isäni kuoleman jälkeen eräs hänelle kuuluva kukka kotonani. Yksi päivä kun kävelin sen lähelle, sen iso lehti alkoi liikkumaan. Ei mitään värinää, vaan sellaista hidasta liikettä muutamia kertoja puolelta toiselle. Harmitti ettei ollut kännykkä kädessä niin olisin kuvannut :/ Ei ollut ainoa kerta kun sain isältä tällaisia merkkejä. Niitä tapahtui enemmän sen pari kuukautta kuoleman jälkeen, nykyään ei niinkään. Toisinaan tunnen joitain energioita lähelläni, mutta niistä en oikein ole varma mistä ovat lähtöisin.
Vierailija kirjoitti:
Pöllikö lapsuudenkaverini Pokemon-keräilykorttini vai ei. Vaivaa edelleen ja vastaus olisi kiva saada, vaikka ei niillä korteilla varmaan enää niin väliä.
Ihan itse pohdin vieläkin täysin samanlaista asiaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa vajaa kymmenen vuotta sitten. Isoisäni jäämistöistä, teipattuna piiloon vanhan kirjan kannen ja kansilehtisen väliin, löytyi valokuva jossa isoisäni pitelee kainalossaan nauravaa naista. Naisella on vastasyntynyt vauva sylissään. Kuvan takana lukee isoisäni käsialalla "Usko, Toivo & Rakkaus", ei päiväystä mutta vaatetuksen ja isoisäni kampauksen perusteella kuva on otettu joskus 1970-luvun loppupuolella. Isoisäni nimi oli Usko.
Äitini syntyi 1963 ja jäi ainoaksi lapseksi, vaikka isovanhemmat tiedettävästi yrittivät ja halusivat isomman perheen. Äiti on yrittänyt selvittää mm. Facebookin avulla kuka tuo nainen voisi olla, mutta mitään vihjeitä ei ole tullut. Kirkonkirjoihin ei isoisälleni ole merkattu muita lapsia kuin äitini. Isovanhemmillani oli ainakin ulospäin hyvä ja rakastava avioliitto, eikä kukaan isoisän sisaruksista tai ystävistä ei tiedä tai tunnusta tietävänsä. Isosetäni pitää täysin mahdottomana että isoisäni olisi elänyt kaksoiselämää, sillä he pyörittivät 70-80-luvulla yhteistä yritystä ja olivat tekemisissä käytännössä koko ajan.
Tuskin eli kaksoiselämää. Ovat sopineet keskenään asioista ja jatkaneet elämää tahoillaan. Yhden valokuvan ottamiseen ei paljon aikaa mene, eikä kenenkään menemisiä voi täysin tietää, vaikka kuinka olisi liikekumppani tai puoliso.
Silti olisi varmasti sinulle mielenkiintoista löytää tuohenkilö. :)
Mikset etsi tuota henkilöä? Hänhän voi olla sukulaisesi, siis se vauva. Jos kuva on 70-luvulta niin vauva olisi nyt 40+ iältään. Se vauvahan on silloin sinun...hm, mikäs se on? Serkkupuoli?
Kuten sanottua, äitini on etsinyt tätä naista ja lasta valokuvan löytymisestä saakka eli pian kymmenen vuotta, ja olen myös itse auttanut näissä etsinnöissä mm. jakamalla aina välillä Facessa valokuvaa ja käymällä läpi 70-luvulla ja 80-luvun alussa Toivo-nimen saaneita henkilöitä. Vielä ei ole tullut vastaan ketään joka tuntisi naista, tai 40-vuotiasta miestä nimeltä Toivo ja todennäköisesti onkin niin että lapsen kastenimi on jokin aivan muu. On myös mahdollista että kyseessä ei ole edes suomalainen nainen, sillä isoisän firma teki noihin aikoihin kauppaa ruotsalaisten ja saksalaisten kanssa. Kuva on jaettu myös näissä maissa toimiviin etsitään/kadonneet-FB-ryhmiin, laihoin tuloksin. Jos keksit uuden keinon jonka kautta voisi etsiä, kerro ihmeessä.
Tiedän 70- luvun alussa syntyneen Toivon, joka ei kuitenkaan asu enää Suomessa. Ehkä naisen nimi oli Hope, tai rimpsu on lisätty Uskon perään vain tavan vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä lapsuusmuistot 2v ja allekin eivät ole totta. Ne syntyvät siten että joku (yleensä vanhempi tai sisarus) on kertonut tapahtumasta vanhempana ja sitten siitä on rakentanut itselleen valemuiston. Ne ovat siis tapahtuneet ja ovat siinä mielessä totta, mutta tapahtuma on rakennettu päässä jälkeenpäin kertomusten perusteella. Itse kertomus on voitu kuulla jo kymmeniä vuosia sitten esim. 4 vuotiaana ja siksi sitä on vaikea erottaa oikeasta muistosta. Veljeni on esim. muistanut että joku tapahtuma on tapahtunut hänelle lapsena vaikka se on tapahtunut minulle. Itse olen 100% varma että se tapahtui minulle. Mutta eivät molemmat voi olla oikeassa. Isäni kertoi aina eräästä lapsena tekemästään jutusta. 10v isäni kuoleman jälkeen isän sisko kertoi täsmälleen saman kokemuksen omanaan...
Mulla varmaan on tämmönen valemuisto. Mulla on hämäriä muistikuvia äitini tädistä ja eräs todella vahva muisto jostain syntymäpäiväjuhlista. Muistan, että tämä täti oli minusta jotenkin todella pelottava ja äkäinen. Tiedän hänen nimensä ja varmuudella myös sen miltä hän näytti, koska olen toki valokuviakin hänestä nähnyt. Muutama vuosi sitten kävin äitini kanssa hautausmaalla ja kävimme tämän kyseisen henkilön haudalla. Ällistyin, kun katsoin hautakivestä kuolinpäivää, ja totesin tädin kuolleen neljä vuotta ennen syntymääni. Ne muistot, jotka minulla on, eivät siis voi olla tosia. Vuosikausia olin elänyt siinä uskossa, että olen tosiaan naisen tavannut.
Geenimuistojen mahdollisuutta tutkitaan. Toistaiseksi asiaa ei ole todistettu, mutta tiedetään että isän kokema järkytys voi muuttaa perimää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Muistot on jänniä. Hyvinkin voi muodostua muistoja jo ennen kuin varsinaisesti aivot alkaa tallentaa.
Oma ensimmäinen muistoni on alle vuoden ikäisenä. Se on hyvin vahvasti tunnemuisto, en tiedä mitä aikuiset siinä puhuu mutta tunnistan äänensävyn ja oman voitonriemuisen oloni. Nousen ylös tuolilla ja äiti hätäilee, että tipun vielä, mutta tiedän että isä on takanani ja oikeasti olen turvassa. Lisäksi se kiipeämisen riemu on aivan valtava.
Tämä ei ole mitenkään selittämätöntä, mutta vastasin sinulle. Kaksivuotiaana alkaa jo vähän tajuamaan, että viettää synttäreitään, on juhlat ja kaikkea kivaa tapahtuu itselle.
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Kyllä voi. Joku autisti muistaa kaiken syntymästään asti.
Oma muistoni: heräsin n. 4-vuotiaana unesta, jossa olin herännyt pilkkopimeässä mutta lämpimässä. Tiesin olevani vanhassa kodissani, se on sukutalo jossa siis käyn vieläkin joskus.Kuulin kun mies ja nainen puhuivat jossain lähistöllä. En osannut kääntää itseäni, mutta olo oli turvallinen ja äänet iloisia.
Ihmettelin unta, koska se oli niin totuudenmukainen. Vasta myöhemmin ymmärsin, olin joskus ihan pienenä herännyt kun vanhemmat vielä valvoivat.Huoh, ei kukaan muista syntymäänsä tai kaikkea siitä asti, ei edes ne autistit. Sori, sinua on huijattu.
Muistan lukeneeni naisesta, jolla on autismi ja valokuvamuisti. Erittäin harvinaista, mutten täysin epäilisi. Yhtäkin lasta kuviteltiin ajatustenlukijaksi valokuvamaisten savant-kykyjensä vuoksi 1930-luvun Itä-Euroopassa. Amerikasta löytyi vastaava poika.
Tuo maaginen 2 vuoden ikäpyykki on vain viitteellinen ja yleisluontoinen. Ei kaikilla ole esim. vanhempia sisaruksia kertomassa. Eivätkä he välttämättä ole olleet edes muiston tapahtuessa paikalla.
Puheen kehittyminen on osatekijä muistoille. Ihminen alkaa muistaa asioita, kun hän oppii puhumaan.
yliluonnollista kirjoitti:
Isäni oli kuollut noin vuosi sitten,eräänä syksynä menimme hänen kotitaloonsa siivoamaan,minulla oli avaimet sinne,talo oli sillähetkellä tyhjä.Poikani meni ulos hakemaan puita ulkosaunaan,minä aloin keittelemään hirvenlihakeittoa hellan päällä,siinä työtä tehdessäni kuulin yhtäkkiä naputusta,ikäänkuin olisi naulaa lyöty seinään,ajattelin,naapurihan se siellä jotain hakkaa,sitten havahduin,eihän,en minä ole nyt kotonani kerrostalossa vaan täällä maallaja eihän täällä ole kuin minä sisällä nyt.Menin ulos saunalle ja kysyin pojaltani että sinäkö siellä sisällä naputtelit..ei,hän vastaa,olen ollut saunalla koko ajan....olisiko isäni tervehtinyt minua...luulen niin.
Olisiko kuitenkin kyse lämpölaajenimisesta.
Minulle tapahtui kerran peruskoulun kotitaloustunnilla outo juttu. Luokkani oli tarkoitus laittaa ruokaa ja opettaja oli kertomassa, että mitä ruokaa teemme. Ennen kuin hän ehti sanomaan mitään, niin minun mieleeni tuli eräs inhokkiruokani ja ajattelin, että toivottavasti emme laita ainakaan sitä, mutta sitähän me sitten teimme. Muistan ajatelleeni, että toivottavasti sen kanssa olisi tarjolla sämpylöitä ja opettaja sanoi, että niitä tehdään sen (keitto)ruoan kanssa. No, sitten tuli jälkiruoan vuodo ja minä ajattelin jäätelöä ja vohveleita. Jälkiruokaksi sitten oli juuri niitä. En vieläkään ymmärrä, että mistä sain mieleeni tiedon, että mitä ruokia teimme, koska tiedän varmuudella, että kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut minulle, että mitä ruokia laitamme enkä myöskään ollut voinut lukea sitä mistään paperista tms. Tämä ihmetyttää minua vieläkin näin parinkymmenen vuoden jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Jos maksa lakkaa toimimasta, kuolee muutamassa tunnissa. I call bullshit.
Niin, mutta se myös kestää sen muutaman tunnin. Don't try to fool me.
Kuulostaa pilalta. Nykyään päätyisi youtubeen.