Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään yliluonnollista, mutta jäi pohdituttamaan jälkikäteen...

Työskentelin nuorena yhden kesän rappusiivoojana ja tehtäväalueeseeni kuului muutama rappu hyvin epäillyttävässä naapurustossa. Kyseistä paikkaa kansoitti lähinnä narkomaanit, juopot sekä muuten vaan syrjäytyneet.

Erään rappukäytävän toisessa kerroksessa sijaitsi huoneisto, jonka oven edestä käytävä oli jonkin mönjän peitossa. Mönjä ei lähtenyt normaaleilla pesuaineilla ja haju rappukäytävässä oli hirmuinen ; makean mätänevä. En saanut käytävää siistiksi, vaikka kuinka luuttusin ja mönjä vain levisi muiden asukkaiden kengänpohjista pidemmälle rappusiin. Liikennettä asuntoon tai sieltä ulos ei koskaan näkynyt.

Näin jälkikäteen olen miettinyt, olikohan ko. huoneiston asukas kuollut eteiseen ja oven alta tuleva mönjä mätänemiseen liittyvää nestettä. Ainakin haju ja koostumus olisivat täsmäävät. Yritin googlailla onko ko. alueelta löytynyt kauan asunnossa virunutta ruumista, mutten löytänyt vastausta.

Harvemmin kai noista lehdissä ilmoitellaan, jos kyseessä on ihminen, jonka kuolemaan ei liity henkirikosta ja joka on ehtinyt olla asunnossa kohtuullisen lyhyen aikaa. Ihmisten kuoleminen tuolla tavalla kämppäänsä ei ole ihan tavatonta, ja yleensä just huoltomiesten ja siivoojien tehtäväksi jää sitten näiden löytäminen. Hyh, muakin kyllä jäisi vaivaamaan tuollainen.

Mutta voihan kyseessä olla yhtä hyvin mikä tahansa muu mätänemään jäänyt asia: jospa tyhjään asuntoon oven viereen oli jäänyt vaikkapa ruokakassi täynnä kaikkea pilaantuvaa.

Kerran olin varma, että joku naapuri oli kuollut, kun rappukäytävässä oli tosi voimakas mädäntyneen ruumiin haju. Lopuksi selvisi, että yksi naapuri oli ollut matkoilla ja sillä aikaa asuntoon oli jostain tullut hiiri, joka oli kuollut sinne asuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi vahemmat tekivät vuorotyötä. Ylensä jompi kumpi oli kotona, mutta välillä vuorot menivät tunnin tai pari päällekkäin, joten olin jo noin 10 vanhasta saakka välillä kotona pari tuntia yksin.

Olin ehkä 11 kun olin kotona yksin ja ovikello soi. Sääntönä oli, että saan avata oven vain jos siellä on joku tuttu, joten menin kurkkaamaan ovisilmästä. Oven takana seisoi sivuttain selkä enemmän oveen päin noin teinin kokoinen ja siten pukeutunut poika, ja noin 4-5 v poika. En tunnistanut heitä, mutta koska olin utelias jäin katsomaan ovisilmästä. He seisoivat hievahtamatta tässä asennossa monta minuuttia. Tässä vaiheessa minua alkoi pelottamaan, joten lähdin ovelta ajatuksina soittaa isälle. Heti kun käännyin ovelta päin, kuulosti siltä kun joku olisi ravistanut kahvaa. Kun kurkkasin uudestaan ovisilmästä hätääntyneenä, nämä kaksi hahmoa olivat yhä samassa asennossa kuin äsken. Pihatieltä alkoi kuulua auton ääntä, ja tämä oli ainoa hetki kun tämä teinipoika vilkaisi ovelle. Ovisilmä tietty vääristää, mutta voisin vannoa että hänen silmänsä olivat kokonaan mustat.

Kun isä tuli sisälle kerroin mitä tapahtui, hän kiersi pihan ja sanoi että ketään ei näy.

Tapahtuneesta on noin 15 vuotta aikaa, ja silti vieläkin mahanpohjasta ottaa kun muistelen sitä. Toki olen alkanut miettimään kävikö mielikuvitus silloin vain kierroksilla ja aika on mielessä dramatisoinut tapahtunutta...

Hyi miten tuli puistatukset näin hellepäivänä kun luin tämän.... 

Hyvä ystäväni katkaisi välit ilman selitystä. Olimme tunteneet toisimme melkein kymmenen vuotta, tutustuimme opiskellessa. Asuimme myöhemmin eri kaupungeissa, mutta viestittelimme ja esim. lähettelimme toisillemme hauskoja meemejä viikottain. Aloimme kumpinkin tahoillamme seurustella ja kihlauduimme, mutta yhteydenpito jatkui. Ystävä ei miehensä kanssa tullut ikinä meidän suuntaan kylään, mutta me näimme aina kun vierailimme kihlattuni kanssa kotikaupungissani.

Sitten yhteydenpito muuttui minun puoleltani yksipuoliseksi; sain itse tehdä aina aloitteen, kaveri vastaili harvakseltaan. Sitten vastailut loppuivat kokonaan, eikä hän tykkäillyt enää mistään, mitä julkaisin somessa. En tiedä, suuttuiko hän minulle jotain - näin oli käynyt ennenkin, jolloin hän piti hiljaiseloa pari kuukautta. Masennuskin kävi minulla mielessä, mutta hän on yhä yhdessä miehensä kanssa ja vaikuttaa somessa aktiiviselta.

Otin tuosta nokkiini ja ajattelin, että antaa olla. Lakkasin sitten itsekin ottamasta yhteyttä häneen. Asiaan olisi kuitenkin kiva saada selitys, mutta neljän vuoden jälkeen tuntuisi vähän oudolta alkaa selvitellä sitä.

Tämä tapahtui äskeittäin. Ostin aikoinaan vähän kalliimmat helmikorvakorut, ja reilu vuosi sitten hukkasin niistä toisen: tultuani kerran kotiin yliopistolta huomasin vain, että se oli tippunut korvastani. Pudistelin vaatteet läpi, mutta se ei ollut ilmeisesti tarttunut niihin. Minua harmitti aika tavalla, ja laitoin jäljelle jääneen korviksen säilöön.

Nyt sitten kävin läpi erästä meikkipussiani, ja se kadonnut helmikorvis oli SIELLÄ. Oudon jutun tästä tekee se, että ostin kyseisen meikkipussukan kauan sen jälkeen, kun korvis meni hukkaan. Kysyin mieheltäni, olisiko hän sattunut löytämään korviksen esim. lattialta, ja nostanut sen pussukkaan. Ei ollut. Ainoa selitys on se, että korvis on ollut joidenkin tavaroiden joukossa, jotka olen nostanut pussiin. Olisi kuitenkin hauska saada tietää kyseinen tapahtumaketju, sillä olin varma, että korvis oli tippunut minulta joko yliopistolla tai kotimatkan varrella.

Minulle on aina ollut mysteeri, että miksi uskovaisia ei suljeta mielisairaaloihin. Oikeasti jos joku on niin vaikeasti psykoottinen, että uskoo johonkin yli 2000 vuotta sitten kirjoitetun satukirjojen satuhahmoihin, niin hänen paikkansa on hullujenhuoneella.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli mummoni poismenon jälkeen hänen vanha ompelukoneensa. En ole mikään käsityöihminen enkä osaa käyttää ompelukonettakaan kummoisesti. Ähräsin alalangan kanssa, en millään meinannut saada sitä tulemaan järkevästi sieltä, kunnes tuskastuneena huokaisin "mummo, tuu auttaa!" Yhtäkkiä ajattelin ikään kuin mummoni äänellä "sul on väärinpäin se siellä" ja kas, käänsin ylösalaisin sen ja homma alkoi pelittää. Tuo muisto lämmittää ja naurattaa, vaikka en usko todellisuudessa mihinkään yliluonnollisiin. 

Älä viitti! Mulla on aivan samaa! Kun mummoni kuoli, kävin ikäänkuin päässäni keskustelua hänen kanssaan siitä, millaista tuonpuoleisessa oikein on. Kuulin mummoni äänen, joka vastasi mielessäni esittämääni kysymykseen. Sama murre ja kaikki. OK, surussa ihminen voi toki kehitellä tällaistakin mielessään. Mutta.

Täytin 40 enkä ole mikään kummoinen käsityöihminen. Jostakin syystä näin käsityökaupan ikkunassa kauniit, kirjaillut tyynyt. Kyseessä oli sellainen ompelupaketti, että itse pitää tehdä. Päätin ostaa.

Kotona perehtyessäni korukirjailun saloihin tulin vähän epätoivoiseksi. Jostakin ihmeen syystä kuulin taas mummoni äänen mielessäni, hän auttaa. Mummo voimakkaasti mielessäni olen saanut kirjailut kirjailtua ja tyynyt ovat itselleni kuulemma häneltä 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Mummo oli mahtava käsityöihminen ja häneltä jäikin paljon upeita, erilaisia käsitöitä. Nämä tyynyt ovat kauniit ja uskon, että mummolla oli sormensa pelissä mukana.

Vierailija kirjoitti:

Olin saanut ajokortin pari kuukautta aiemmin ja ajoimme pikkusiskoni kanssa pimeällä tiellä. Olimme autossa kahdestaan, mutta yhtäkkiä joku sanoi takapenkiltä: Laita pitkät päälle. Laitoin pitkätvalot päälle ja näimme tiellä suoraan edessämme hirven. Kolari oli kiinni sekunneista. Takapenkillä ei ollut ketään. 

Oli kai vuosi -97 ja olimme iloisena nuorisoporukkana ajamassa autollamme Ruisrockista kotiin. Musa pauhasi ja autossa oli riehakas tunnelma. Poikkis ajoi aika reipasta vauhtia.

Mulla tuli yhtäkkiä mieleeni sellainen ajatus, että:”Varokaa, tiellä on hirviä!” Sanoinkin heti, että hiljennä, täällä voi olla hirviä. Poikakaveri hiljensikin ja HETI pienen kumpareen takana oli tielle tulossa pari hirveä ja kuski ehti väistää. Ilman tuota hiljennystä ja valpastumista olisimme ajaneet suoraan kolarin.

Koko auton väki hiljentyi ja ihmeteltiin, että mistä mä tiesin... Jaa-a? Suojelusenkeli? Intuitio?

Vierailija kirjoitti:

Olen kaksi kertaa kokenut näköhäiriön, jossa koko maailma heilahtaa silmieni edessä. Siis näkökenttäni jotenkin keinahtaa kauttaaltaan. Toinen kerta vieläpä tapahtui sairaalassa. Tämä kestää vain ihan sekunnin, mutta tosiaan koko näkökenttä heilahtaa ja palaa sitten suoraan.

Olen nuorempana myös kokenut joitakin kertoja migreeniauroja ilman varsinaista migreenipäänsärkyä. Ne loppuivat lasten syntymän jälkeen. Veikkaan tässä olevan kyseessä joku samantyyppinen ilmiö.

Minulla vastaavat heilahdukset ovat liittyneet hyvin jumissa olleisiin niskalihaksiin.

Kun olin 13-vuotias, olin yksin huoneessani. Seisoin työpöytäni edessä, mutta en muista mitä tarkalleen tein. Yhtäkkiä työpöydälläni ollut vihko liikahti itsestään 5–10 cm minuun päin. Liike oli nopea ja siinä oli pientä ponnekkuutta, kuin joku olisi antanut viholle vauhtia. Pelästyin suunniltani – tiesin, ettei ollut mitenkään mahdollista, että minä, jokin muu asia työpöydälläni tai esimerkiksi tuulenviri olisi aiheuttanut liikkeen. Enkä todellakaan ollut kuvitellut tilannetta. Juoksin saman tien huoneestani alakertaan itkien ja kerroin vanhemmilleni, jotka eivät tietenkään uskoneet vaan väittivät, että kuvittelin kaiken tai liikautin vihkoa itse. Itse asiassa vain yksi ihminen elämässäni on koskaan uskonut tämän kertomuksen ja nykyään en sitä tästä syystä enää ihmisille kerrokaan. Tämä on ainoa muutamista oudoista kokemuksistani, jota ei pysty mitenkään järjellisesti selittämään. Heitin vihon pois ja nukuin muutaman yön vanhempieni sängyssä, sen verran pahasti säikähdin. 

Toinen tapahtuma liittyy serkkuuni. Olimme 14-vuotiaina yhteisen harrastuksemme harjoituksissa ja meillä oli tauko, jonka ajan hengailimme kahdestaan. Minulla oli lause kesken ja yhtäkkiä serkkuni keskeytti minut ja sanoi: "Kuuletko ton? Joku sanoo [serkkuni etunimi]." En kuullut mitään. Serkkuni lähti seuraamaan ääntä/etsimään sen aiheuttajaa (en tarkalleen muista), joka toisti hänen nimeään, ja seurasin perässä. Hän hoki, täysin totisena, ettenkö muka kuule ja minä hoin, että en kuule. Mitään/ketään ei löytynyt, vaikka etsimme koko harjoitustilan läpi. Kun olimme 19-vuotiaita, kysyin serkultani, huijasiko hän silloin minua, ja hän vaihtoi nopeasti aihetta.  Edelleenkään en tiedä, kuuliko hän oikeasti omiaan vai huijasiko vain, mutta olin tilanteessa peloissani. Hän oli niin vakavana ja hirveän keskittyneesti yritti etsiä äänen lähdettä. Yleensä tiesin heti, jos hän laski leikkiä.

Melkein selvittämätön (koulukaveri antoi mahdollisen selityksen)

Istuimme ennen tunnin alkua paikoillamme ja päätimme kaverini kanssa ottaa selfien. Kaverini puhelimessa ei silloin ollut suoraan selfie toimintoa, vaan puhelin piti kääntää kamera meihin päin. Kun kuva oli otettu ja käänsimme puhelimen, meidän naamojen sijasta kuvassa oli hiukan tärähtänyt, mutta selvä kuva miehestä! Pelästyimme ihan tajuttomasti!

Myöhemmin nokialla töissä ollut koulukaverini kertoi, että puhelimeen on saattanut tulla vika ja se näytti tehtaalla otettua ja poistettua koekuvaa :O

Vierailija kirjoitti:

Mä olen muutaman kerran lopettanut yhteydenpidon ihan täysin joihinkin ihmisiin ja se on voinut vaikuttaa siltä, että se tapahtuu lennosta. Mutta olen mäkin kokenut tuon äkkifeidaamisen, ja se tuntuu todella pahalta varsinkaan jollei mitään merkkejä ole ilmassa etukäteen ja se tapahtuu yhtäkkiä. Omalla kohdallani se on johtunut siitä, että kaveri on soittanut väärässä paikassa suutaan ja ollaan muutenkin oltu aivan eri aaltopituuksilla valmiiksi, niin se ei ole ollut kauhean ihmeellistä laittaa välejä poikki lopettamalla yksinkertaisesti yhteydenpito. Olin itse vielä lapseton sinkku, tein tutkintoa ja kävin töissä, niin koin aika pitkästyttävänä ja turhana ne monet soitot kaverilta, joka elämäntapaloisi ja siihen jatkoksi teki vielä muksun perään ja harmitteli kun on pakko palata kouluun. Sitten hän itki mulle usein, miten ei saa kelasta ja sossusta kuin 1800 euroa kuussa (ja itse en opiskelijana saanut kuin ehkä puolet tuosta summasta tekemällä niska limassa töitä). Siinä kohtaa kun hän räjähti mulle puhelimessa miksi en käy ikinä katsomassa häntä (siis viikottain hänen luonaan tiskaamassa, mutta tekosyynä oli se, ettei lapsi unohda minua wtf) ja menen aina joka viikonloppu vain "ryyppäämään", niin minulle riitti.  Ryyppäämsieni oli sitä, että tapailin tuohon aikaan erästä miestä jonka kanssa vietin mielummin aikaani viikonloppuisin raskaan työviikon ja opintojen ohella kuin vahtimalla vajaa vuodenikäistä lasta perjantai-iltana, johon ei oikeastaan ollut mitään siteitä. Mitään omaa elämää ei siis olisi saanut olla ja tuollaista vääristelyä soopaa elämäntilanteestani en kuuntele, varsinkaan jollei kaveri pyydä edes anteeksi.  

Minäkin olen yksi mysteerikadonnut kaveri. Tarpeeksi pitkään kuuntelin ”kaverilta”, joka oli minua pulleampi, mm. piikittelyä ulkonäöstäni ja suunnilleen kaikesta mitä tein (opiskelin väärää alaa, käytin vääränlaisia vaatteita, tykkäsin vääränlaisista miehistä...). Haukkui mm yhden tapailemani miehen. Sitten kuulin, että kun en ollut ollut paikalla, tämä kaveri oli yrittänyt iskeä tätä haukkumaansa miestä. Napsahti viimeinen tikki ja mitään sanomatta estin ja poistin kaverin kaikkialta. Ei oo ollut ikävä. Yritti tavoitella kerran, mut vissiin tajusi oman idioottimaisuutensa ja lopetti. Olen muuten tuon saman miehen kanssa nyt :-)

Ei tämä nyt niin outo juttu ole, mutta jäänyt mieleen. Lapsena asuimme metsän keskellä pienellä paikkakunnalla. Pyöräilin usein kylille kavereita tapaamaan, matkaa oli monta kilometriä metsätietä ja vastaan tuli harvoin ketään. Kerran polkiessani vastaani tuli myöskin pyörällä vanhempi mies, joka vähän ajan päästä kääntyi polkemaan perääni. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada minua kiinni, kun kohta vastaan tuli sattumalta myös autolla töistä palaava äitini. Äiti pysähtyi juttelemaan kanssani, enkä sanonut miehestä mitään, mutta hän jotenkin aavisti, että minua täytyy suojella.

Äiti ajoi hitaasti perässäni koko matkan kylälle. En muista jokaista yksityiskohtaa, en ole varma näkikö äiti että mies kääntyi ympäri. Emmehän kuitenkaan voineet tietää, seurasiko mies oikeasti minua vai kääntyikö muuten vaan, ja mitä hänellä oli mielessä. Jotenkin tilanteesta on vain jäänyt sellainen fiilis, että minulle olisi voinut tapahtua jotain pahaa, ja että äidin sattuminen paikalle juuri tuohon aikaan oli luojan lykky.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin saanut ajokortin pari kuukautta aiemmin ja ajoimme pikkusiskoni kanssa pimeällä tiellä. Olimme autossa kahdestaan, mutta yhtäkkiä joku sanoi takapenkiltä: Laita pitkät päälle. Laitoin pitkätvalot päälle ja näimme tiellä suoraan edessämme hirven. Kolari oli kiinni sekunneista. Takapenkillä ei ollut ketään. 

Oli kai vuosi -97 ja olimme iloisena nuorisoporukkana ajamassa autollamme Ruisrockista kotiin. Musa pauhasi ja autossa oli riehakas tunnelma. Poikkis ajoi aika reipasta vauhtia.

Mulla tuli yhtäkkiä mieleeni sellainen ajatus, että:”Varokaa, tiellä on hirviä!” Sanoinkin heti, että hiljennä, täällä voi olla hirviä. Poikakaveri hiljensikin ja HETI pienen kumpareen takana oli tielle tulossa pari hirveä ja kuski ehti väistää. Ilman tuota hiljennystä ja valpastumista olisimme ajaneet suoraan kolarin.

Koko auton väki hiljentyi ja ihmeteltiin, että mistä mä tiesin... Jaa-a? Suojelusenkeli? Intuitio?

Meille sattui tällainen tapahtuma hirvien kanssa: joskus 15 vuotta sitten ajeltiin mieheni kanssa kotiin iltahämärissä. Yhtäkkiä näin kun tielle hyppäsi rusakko ja jäi istumaan ajoradallemme. Hiljensin kovasti vauhtia, jotta en olisi ajanut päälle. Tullessani lähelle, rusakko hyppi tieltä pois. Ajoin muutamia metrejä eteenpäin ja metsästä paukkasi eteen hirvi vähän matkan päässä. Ehdin hyvin jarruttaa, koska rusakon vuoksi ajonopeus oli paljon hitaampi kuin aiemmin. Hirvikolari olisi ollut todennäköinen ilman rusakkoa. Mietittiin siinä sitten mieheni kanssa, että suojelusenkeli esti hirvikolarin rusakon muodossa.

Tälle on varmaan joku luonnollinen selitys, ehkä olen uneksinut kaiken kuitenkin.

Mutta heräsin yhtenä aamuna ja katsoin kännykästä paljon kello on. Muistan miten näin huoneen yksityiskohdat tarkkaan. Muunmuassa koristeen jonka olin seinään juuri illalla laittanut, miten auringonvalo siivilöityi siihen. Kuulin ääniä ja kolinaa keittiöstä, olin varma että kello olis vähintään 10. No se oli 9.46. Muistan ajan tarkkaan. Väsytti kauheasti mutta ajattelin että en voi nukkua nyt enää kun nukun sitten puolillepäivin. Jatkoin unia kuitenkin ja seuraavan kerran kun heräsin, oli kello vasta kahdeksan??

Muutoin tuon ensimmäisen heräämisen voisi laittaa unen piikkiin, mutta herääminen tuntui aivan todelta yksityiskohtineen. Ja seuraava herätys 08.00 ja sitä seuraava sitten kymmeneltä tuntuivat aivan samalta. Olen ennenkin muka herännyt unissani, mutta ei se ole ikinä ole ollut tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Mutta voihan kyseessä olla yhtä hyvin mikä tahansa muu mätänemään jäänyt asia: jospa tyhjään asuntoon oven viereen oli jäänyt vaikkapa ruokakassi täynnä kaikkea pilaantuvaa.

Rappukäytävän puolelle vuotanutta "mönjää" oli sen verran reilusti, että yksittäisestä roskakassista tuskin vuotaisi niin paljoa nestettä. Toisaalta jos kyseessä oli hamstraajan asunto ja eteisessä enemmänkin roskaa, (asukkaissa oli reilusti mt- ja sosiaalipuolen asiakkaita)  voi tämäkin olla yksi mahdollisuus. Sehän siinä vaivaakin, että yritinkö luututa lattiasta ihan perus ryöjää, vaiko mahdollisesti jonkun jäännöksiä.

Muutama vuosi takaperin joku nainen soitteli yleensä yöllä ilmeisesti hiprakassa ja joka ikinen kerta kyseli jotain Katri nimistä henkilöä ja vaatimalla vaati saada puhua hänen kanssaan vaikka kello olisi kolme aamuyöstä.

Taloudessamme ei asu ketään Katria ja tämän tälle naiselle sanoin niin pyysi saada puhua perheen äidin kanssa (luuli että olen lapsi), johon vastasin että minä olen tämän perheen äiti mutta sama jatkui koko puhelun ajan ja kun ei sanaa uskonut, löin lopuksi aina luurin korvaan.

Tämä toistui useamman kerran viikossa samoilla vaatimuksilla ja kysymyksillä kunnes mulla paloi käpy ja huusin puhelimeen niin lujaa kun ääntä lähti, nuo samat vastaukset ja vaihdoin vielä seuraavana päivänä vielä varuiksi numeroa, sen jälkeen ei ole tämä nainen soitellut.

Ihmettelen edelleen että mistä tämä nainen oli salaisen numeroni saanut ja miksi ei puhetta uskonut mutta toivottavasti se Katri nyt on kumminkin löytynyt..

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi vahemmat tekivät vuorotyötä. Ylensä jompi kumpi oli kotona, mutta välillä vuorot menivät tunnin tai pari päällekkäin, joten olin jo noin 10 vanhasta saakka välillä kotona pari tuntia yksin.

Olin ehkä 11 kun olin kotona yksin ja ovikello soi. Sääntönä oli, että saan avata oven vain jos siellä on joku tuttu, joten menin kurkkaamaan ovisilmästä. Oven takana seisoi sivuttain selkä enemmän oveen päin noin teinin kokoinen ja siten pukeutunut poika, ja noin 4-5 v poika. En tunnistanut heitä, mutta koska olin utelias jäin katsomaan ovisilmästä. He seisoivat hievahtamatta tässä asennossa monta minuuttia. Tässä vaiheessa minua alkoi pelottamaan, joten lähdin ovelta ajatuksina soittaa isälle. Heti kun käännyin ovelta päin, kuulosti siltä kun joku olisi ravistanut kahvaa. Kun kurkkasin uudestaan ovisilmästä hätääntyneenä, nämä kaksi hahmoa olivat yhä samassa asennossa kuin äsken. Pihatieltä alkoi kuulua auton ääntä, ja tämä oli ainoa hetki kun tämä teinipoika vilkaisi ovelle. Ovisilmä tietty vääristää, mutta voisin vannoa että hänen silmänsä olivat kokonaan mustat.

Kun isä tuli sisälle kerroin mitä tapahtui, hän kiersi pihan ja sanoi että ketään ei näy.

Tapahtuneesta on noin 15 vuotta aikaa, ja silti vieläkin mahanpohjasta ottaa kun muistelen sitä. Toki olen alkanut miettimään kävikö mielikuvitus silloin vain kierroksilla ja aika on mielessä dramatisoinut tapahtunutta...

Joissakin Aasian maissahan uskotaan, että ovella voi käydä koputtelemassa mustasilmäisiä ihmisen näköisiä olentoja. Niille ei kuulema saa avata ovea. En muista millä nimellä näitä kutsutaan, englanniksi googlaamalla varmaan löytyy lisätietoa :)

Vierailija kirjoitti:

Muutama vuosi takaperin joku nainen soitteli yleensä yöllä ilmeisesti hiprakassa ja joka ikinen kerta kyseli jotain Katri nimistä henkilöä ja vaatimalla vaati saada puhua hänen kanssaan vaikka kello olisi kolme aamuyöstä.

Taloudessamme ei asu ketään Katria ja tämän tälle naiselle sanoin niin pyysi saada puhua perheen äidin kanssa (luuli että olen lapsi), johon vastasin että minä olen tämän perheen äiti mutta sama jatkui koko puhelun ajan ja kun ei sanaa uskonut, löin lopuksi aina luurin korvaan.

Tämä toistui useamman kerran viikossa samoilla vaatimuksilla ja kysymyksillä kunnes mulla paloi käpy ja huusin puhelimeen niin lujaa kun ääntä lähti, nuo samat vastaukset ja vaihdoin vielä seuraavana päivänä vielä varuiksi numeroa, sen jälkeen ei ole tämä nainen soitellut.

Ihmettelen edelleen että mistä tämä nainen oli salaisen numeroni saanut ja miksi ei puhetta uskonut mutta toivottavasti se Katri nyt on kumminkin löytynyt..

Humalassa naputellut numeron väärin ja sitten valinnut saman numeron aina uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi vahemmat tekivät vuorotyötä. Ylensä jompi kumpi oli kotona, mutta välillä vuorot menivät tunnin tai pari päällekkäin, joten olin jo noin 10 vanhasta saakka välillä kotona pari tuntia yksin.

Olin ehkä 11 kun olin kotona yksin ja ovikello soi. Sääntönä oli, että saan avata oven vain jos siellä on joku tuttu, joten menin kurkkaamaan ovisilmästä. Oven takana seisoi sivuttain selkä enemmän oveen päin noin teinin kokoinen ja siten pukeutunut poika, ja noin 4-5 v poika. En tunnistanut heitä, mutta koska olin utelias jäin katsomaan ovisilmästä. He seisoivat hievahtamatta tässä asennossa monta minuuttia. Tässä vaiheessa minua alkoi pelottamaan, joten lähdin ovelta ajatuksina soittaa isälle. Heti kun käännyin ovelta päin, kuulosti siltä kun joku olisi ravistanut kahvaa. Kun kurkkasin uudestaan ovisilmästä hätääntyneenä, nämä kaksi hahmoa olivat yhä samassa asennossa kuin äsken. Pihatieltä alkoi kuulua auton ääntä, ja tämä oli ainoa hetki kun tämä teinipoika vilkaisi ovelle. Ovisilmä tietty vääristää, mutta voisin vannoa että hänen silmänsä olivat kokonaan mustat.

Kun isä tuli sisälle kerroin mitä tapahtui, hän kiersi pihan ja sanoi että ketään ei näy.

Tapahtuneesta on noin 15 vuotta aikaa, ja silti vieläkin mahanpohjasta ottaa kun muistelen sitä. Toki olen alkanut miettimään kävikö mielikuvitus silloin vain kierroksilla ja aika on mielessä dramatisoinut tapahtunutta...

Joissakin Aasian maissahan uskotaan, että ovella voi käydä koputtelemassa mustasilmäisiä ihmisen näköisiä olentoja. Niille ei kuulema saa avata ovea. En muista millä nimellä näitä kutsutaan, englanniksi googlaamalla varmaan löytyy lisätietoa :)

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Black-eyed_children

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi vahemmat tekivät vuorotyötä. Ylensä jompi kumpi oli kotona, mutta välillä vuorot menivät tunnin tai pari päällekkäin, joten olin jo noin 10 vanhasta saakka välillä kotona pari tuntia yksin.

Olin ehkä 11 kun olin kotona yksin ja ovikello soi. Sääntönä oli, että saan avata oven vain jos siellä on joku tuttu, joten menin kurkkaamaan ovisilmästä. Oven takana seisoi sivuttain selkä enemmän oveen päin noin teinin kokoinen ja siten pukeutunut poika, ja noin 4-5 v poika. En tunnistanut heitä, mutta koska olin utelias jäin katsomaan ovisilmästä. He seisoivat hievahtamatta tässä asennossa monta minuuttia. Tässä vaiheessa minua alkoi pelottamaan, joten lähdin ovelta ajatuksina soittaa isälle. Heti kun käännyin ovelta päin, kuulosti siltä kun joku olisi ravistanut kahvaa. Kun kurkkasin uudestaan ovisilmästä hätääntyneenä, nämä kaksi hahmoa olivat yhä samassa asennossa kuin äsken. Pihatieltä alkoi kuulua auton ääntä, ja tämä oli ainoa hetki kun tämä teinipoika vilkaisi ovelle. Ovisilmä tietty vääristää, mutta voisin vannoa että hänen silmänsä olivat kokonaan mustat.

Kun isä tuli sisälle kerroin mitä tapahtui, hän kiersi pihan ja sanoi että ketään ei näy.

Tapahtuneesta on noin 15 vuotta aikaa, ja silti vieläkin mahanpohjasta ottaa kun muistelen sitä. Toki olen alkanut miettimään kävikö mielikuvitus silloin vain kierroksilla ja aika on mielessä dramatisoinut tapahtunutta...

Joissakin Aasian maissahan uskotaan, että ovella voi käydä koputtelemassa mustasilmäisiä ihmisen näköisiä olentoja. Niille ei kuulema saa avata ovea. En muista millä nimellä näitä kutsutaan, englanniksi googlaamalla varmaan löytyy lisätietoa :)

"The children are usually pale, with light-colored hair. They generally wear modern clothes, although a few witnesses have reported them wearing old-fashioned or “Mennonite” clothes. They might wear sunglasses or grow long bangs to conceal their eyes.

The children usually travel in pairs, which doubles their ability to intimidate their victims. They can be boys or girls, ranging from 6 to 16 years old. Usually, one child in the pair is several years older than the other."

Pelottavan paljon yhtäläisyyksiä