Muita narsistin kanssa eläviä?

Tehdäänkö pariterapiassa oikeasti tällaisia diagnooseja? Ettei olisi vaan oma keksintösi iltapäivälehtien sivujen perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon lukenut narsismista, koska eksälläni oli paljon piirteitä, ei hän siagnoosia olisi saanut, mutta jotain häikkää hänessä on. Hänen kanssaan pärjäsi olemalla hyvin asiallinen ja järkevä. Kun ei reagoinut mihinkään tunteella tai lapselliesesti, vaan hyvin analyyttisesti.

Minua rasittaa, kun hänen kanssaan minun piti aina olla se aikuinen. Tapahtui mitä tahansa, minun piti olla rationaalinen ja puhua asiallisesti. Hän sai suuttua, minä en. Hän sai solvata, mutta jos minä en jaksanut olla asiallinen, niin kuulin olevani psyko.

Lopputuloksena oma elämänimkaventui, kun jouduin kontrolloimaan itseäni.

Voi voi, vai elämä kaventui, kun jouduit oikein kontrolloimaan itseäsi! Mietipä meitä, joilla on olut tuollainen henkilö äitinä tai isänä! Siinä elämä todellakin kaventui, eikä muuta mallia edes ollut! Mulla on kova työ laajentaa sitä elämää, ja ruikutat aikuisena elämäsi kaventuneen. Voit varmaan palata vapauteesi jonka osasit.

Tiedän, millaista se on lapsuudessa. Isäni oli nimittäin samanlainen. Siksihän minä kanteni valitsin.

Erosin 7 vuotta sitten ja olen nykyään uudelleen naimisissa. Ihmiset eivät enää edes ulkonäöllisesti tunnista minua - olen kuulemma ulkoisesti niin erinäköinen. Olen kuulemma nykyään näyttävän näköinen, ennen hiirulainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö. Diagnoosi tehtiin pari vuotta sitten pitkin hampain pariterapian jälkeen.

Olen miehen kanssa lasten vuoksi, mutta eroamme varmaan kun lapset ovat vähän vanhempia. Juuri nyt elämä on siedettävää, mutta tietystikään ei sellaiseen haluaisi tyytyä loppuelämän ajaksi.

Diagnoosin jälkeen opin käsittelemään häntä eri tavalla. Jos haluan puhua aiheesta, opin, että häneen tulee aina vedota hänen intressiensä kautta. Esimerkiksi jos en halua siivota vaan palkata jouluksi siivoojan, sanon että "en millään tahtoisi siivota, koska pelkään että näyttäisin sitten aivan rasittuneelta Ramin pikkujouluissa enkä ehtisi kampaajalle, eihän se olisi sinullekaan mukavaa?".

Onko muita narsistin kanssa eläviä ja miten te käsittelette puolisoitanne?

Aika järkevää, että olet oppinut puhumaan hänen kanssaan tavoilla, joilla saat jotain aikaankin. En silti usko, että elät narsistin kanssa, siinä ei nimittäin sulla ois enää identiteetti tai persoona kasassa tai terve.

Usko mitä haluat, sinulla on siihen täysi oikeus. Tämänkin opin terapiassa siitä, miten narsistin kanssa tulee elää. ;) Enkä nyt viittaa siihen, että sinäkin olisit narsisti. Narsistihan ei olisi kiinnostunut keskustelemaan tällaisesta aiheesta, sillä siinä ei puhuta hänestä. 

Mies on toki narsisti, mutta ei pidä sekoittaa sitä sosiopaattiin. Miehen suurin vamma on empatiakyvyn puute ja itsekeskeisyys. Ne ovat piirteitä, jotka vahva ihminen pystyy käsittelemään puolisossa, mutta väsyttäväähän se on. Jonkun herkemmän persoonan mies olisi voinut tuhota itsekeskeisyydellään ja tavallaan aivopestä ihmiset kiinnostumaan vaikka hänen kiinnostuksenkohteistaan. Oma pelastus on tainnut olla vahva jalansija omassa ammattimaailmassa. 

ap

Eikö miehestäsi löydy ollenkaan kiinnostusta tai empatiaa teille muille? En oikein usko. En usko tuohon diagnoosiin, se on tehty huonosti. Käsitykseni mukaan narsismista automaattisesti seuraa sen luonteen johdosta muiden satuttamista. Millä muka estät sen lapsillenne?

Ei narsisti satuta toisia niin kauaa kuin muut antavat hänelle sitä, mitä,hän tarvitsee. Narsisti satuttaa, kun toinen ei enää varauksettomasti ihaile, tai narsisti kohtaa häpeän tunteen, mihin hän ei pysty, vaan satuttaa sen vuoksi.

Empatiakyvytön kasvattaja ei satuta muka lapsia? Mietipä vielä. Diagnoosiin en myöskään usko.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erittäin huolestuttavalta että elää narsistin kanssa. En halua pelotella mutta tiesithän että persoonallisuushäiriöt voivat "siirtyä" myös ympäristön vaikutuksesta? Varhaislapsuus ja varsinkin kolme ensimmäistä vuotta siinä määrittelee todellakin koko ihmisen loppuelämän. Koska persoonallisuushäiriö vaikuttaa ratkaisevasti vuorovaikutukseen voi sillä aiheuttaa lapselle persoonallisuushäiriön josta se myös muodostuu.

Muutenkaan tilanne ei ole lapsille terve koska elämä narsistin kanssa ei ole lainkaan normaalia. Suosittelen ehdottomasti että et odota lasten varttumista koska se ei missään nimessä ole heidän etunsa mukaista vaan päinvastoin. Ehdottomasti tätä asiaa tutki itse niin ymmärrät minkälaisesta mekanismista on kyse.

Jos tästä huolimatta tuntuu että et voi erota narsistista niin kannattaa miettiä missä määrin hän on jo vaikuttanut ajatteluusi tai itsenäisyyteen.

Missä määrin narsisti vaikuttaa lähipiirinsä voisi ajatella olevan yhtä voimakasta kuin esimerkiksi psykopaatin toimesta.

Olemme olleet yhdessä jo 15 vuotta ja joka vuosi tuntuu, että etäisyys häneen kasvaa ja näen hänet enemmän ja enemmän ulkopuolelta. On totta, että perheemme ei ole täysin normaali, onhan perheen isällä persoonallisuushäiriö. Aivan kuten sanot, on hänen lapsuudenperheessän nähtävissä samanlaista dynamiikkaa. Vaara siis omia lapsiani koskien on olemassa, mutta lapsissa ei näy merkkejä narsismista tai masennuksesta. Koska elämämme on kuitenkin pääosin tavallista, niin tiedän, että lapsille ero juuri nyt olisi liian iso kriisi. Tiedän, että vähä myöhemmin he kestävät sen eri tavalla. 

Joka tapauksessa he olisivat isänsä kanssa tekemisissä ja minua järkyttää ajatus, että olisimme eronneet ja hänellä olisi kotonaan 7- ja 12-vuotiaat lapsemme ja kenties uusi puoliso - ja hänen itsekeskeinen persoonansa siellä auktoriteettina. Vaarana olisi, että hän olisi harrastuksissaan ja uusi puoliso voisi olla vaikka kuinka ilkeä tai miehen huolimattomuutta lapsille sattuisi jotain. Hän on aika huolimaton lukuunottamatta omia kalliita kalastusvälineitään ja tietokonettaan, joista välittää. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Tehdäänkö pariterapiassa oikeasti tällaisia diagnooseja? Ettei olisi vaan oma keksintösi iltapäivälehtien sivujen perusteella.

Ei tietenkään tehdä. Mies suostui pariterapeutin kehotuksesta menemään tarkempiin tutkimuksiin. Siellä en ollut luonnollisesti mukana. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon lukenut narsismista, koska eksälläni oli paljon piirteitä, ei hän siagnoosia olisi saanut, mutta jotain häikkää hänessä on. Hänen kanssaan pärjäsi olemalla hyvin asiallinen ja järkevä. Kun ei reagoinut mihinkään tunteella tai lapselliesesti, vaan hyvin analyyttisesti.

Minua rasittaa, kun hänen kanssaan minun piti aina olla se aikuinen. Tapahtui mitä tahansa, minun piti olla rationaalinen ja puhua asiallisesti. Hän sai suuttua, minä en. Hän sai solvata, mutta jos minä en jaksanut olla asiallinen, niin kuulin olevani psyko.

Lopputuloksena oma elämänimkaventui, kun jouduin kontrolloimaan itseäni.

Voi voi, vai elämä kaventui, kun jouduit oikein kontrolloimaan itseäsi! Mietipä meitä, joilla on olut tuollainen henkilö äitinä tai isänä! Siinä elämä todellakin kaventui, eikä muuta mallia edes ollut! Mulla on kova työ laajentaa sitä elämää, ja ruikutat aikuisena elämäsi kaventuneen. Voit varmaan palata vapauteesi jonka osasit.

Tiedän, millaista se on lapsuudessa. Isäni oli nimittäin samanlainen. Siksihän minä kanteni valitsin.

Erosin 7 vuotta sitten ja olen nykyään uudelleen naimisissa. Ihmiset eivät enää edes ulkonäöllisesti tunnista minua - olen kuulemma ulkoisesti niin erinäköinen. Olen kuulemma nykyään näyttävän näköinen, ennen hiirulainen.

Minä en oikeasti usko, että sinä olet lapsuudessasi joutunut isäsi takia kontrolloimaan itseäsi, isäsi on kontrolloinut kyllä sinua.

Koska minä olen joutunut lapsuudessa kontrolloimaan itseäni sairaan kasvatukseni takia, ja sen takia en enää mene sellaisiin suhteisiin. Tai anteeksi, ehkä tilanteitamme ei voikaan täysin verrata ja unohdin jotain alkaessani kirjoittaa: Minulla oli kontrolloiva äiti, ja ehkä sen seurauksena yksi (1) kontrolloiva ystävä melko isona. Se oli kokemus, josta en ole toipunut vieläkään. Miehet eivät voi minua kontrolloida, mutta ehkä se johtuu siitä, että kontrolloija oli siis äitini. Ehkä me jokainen tarvitsemme sen yhden muun suhteen, kenties samaan sukupuoleen, kuin se kontrolloiva hahmokin oli, nähdäksemme, miten väärin se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö. Diagnoosi tehtiin pari vuotta sitten pitkin hampain pariterapian jälkeen.

Olen miehen kanssa lasten vuoksi, mutta eroamme varmaan kun lapset ovat vähän vanhempia. Juuri nyt elämä on siedettävää, mutta tietystikään ei sellaiseen haluaisi tyytyä loppuelämän ajaksi.

Diagnoosin jälkeen opin käsittelemään häntä eri tavalla. Jos haluan puhua aiheesta, opin, että häneen tulee aina vedota hänen intressiensä kautta. Esimerkiksi jos en halua siivota vaan palkata jouluksi siivoojan, sanon että "en millään tahtoisi siivota, koska pelkään että näyttäisin sitten aivan rasittuneelta Ramin pikkujouluissa enkä ehtisi kampaajalle, eihän se olisi sinullekaan mukavaa?".

Onko muita narsistin kanssa eläviä ja miten te käsittelette puolisoitanne?

Aika järkevää, että olet oppinut puhumaan hänen kanssaan tavoilla, joilla saat jotain aikaankin. En silti usko, että elät narsistin kanssa, siinä ei nimittäin sulla ois enää identiteetti tai persoona kasassa tai terve.

Usko mitä haluat, sinulla on siihen täysi oikeus. Tämänkin opin terapiassa siitä, miten narsistin kanssa tulee elää. ;) Enkä nyt viittaa siihen, että sinäkin olisit narsisti. Narsistihan ei olisi kiinnostunut keskustelemaan tällaisesta aiheesta, sillä siinä ei puhuta hänestä. 

Mies on toki narsisti, mutta ei pidä sekoittaa sitä sosiopaattiin. Miehen suurin vamma on empatiakyvyn puute ja itsekeskeisyys. Ne ovat piirteitä, jotka vahva ihminen pystyy käsittelemään puolisossa, mutta väsyttäväähän se on. Jonkun herkemmän persoonan mies olisi voinut tuhota itsekeskeisyydellään ja tavallaan aivopestä ihmiset kiinnostumaan vaikka hänen kiinnostuksenkohteistaan. Oma pelastus on tainnut olla vahva jalansija omassa ammattimaailmassa. 

ap

Eikö miehestäsi löydy ollenkaan kiinnostusta tai empatiaa teille muille? En oikein usko. En usko tuohon diagnoosiin, se on tehty huonosti. Käsitykseni mukaan narsismista automaattisesti seuraa sen luonteen johdosta muiden satuttamista. Millä muka estät sen lapsillenne?

Ei narsisti satuta toisia niin kauaa kuin muut antavat hänelle sitä, mitä,hän tarvitsee. Narsisti satuttaa, kun toinen ei enää varauksettomasti ihaile, tai narsisti kohtaa häpeän tunteen, mihin hän ei pysty, vaan satuttaa sen vuoksi.

Empatiakyvytön kasvattaja ei satuta muka lapsia? Mietipä vielä. Diagnoosiin en myöskään usko.

Mietipä itse vaikka sodan jälkeistä sukupolvea, sieltä löytyy useita traumatisoituneita ja siksi empatiakyvyttömiä isiä. Ei koko seuraava sukupolvi ollut kuitenkaan sekaisin. Monessa tapauksessa riittää, jos toinen vanhemmista on empattinen/normaali. 

Wtf? Uusi puoliso voi olla ilkeä tai lapsille sattuisi jotain, koska mies huolimaton? Mutta yhtään ei nyt huoleta, missä lapset elävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erittäin huolestuttavalta että elää narsistin kanssa. En halua pelotella mutta tiesithän että persoonallisuushäiriöt voivat "siirtyä" myös ympäristön vaikutuksesta? Varhaislapsuus ja varsinkin kolme ensimmäistä vuotta siinä määrittelee todellakin koko ihmisen loppuelämän. Koska persoonallisuushäiriö vaikuttaa ratkaisevasti vuorovaikutukseen voi sillä aiheuttaa lapselle persoonallisuushäiriön josta se myös muodostuu.

Muutenkaan tilanne ei ole lapsille terve koska elämä narsistin kanssa ei ole lainkaan normaalia. Suosittelen ehdottomasti että et odota lasten varttumista koska se ei missään nimessä ole heidän etunsa mukaista vaan päinvastoin. Ehdottomasti tätä asiaa tutki itse niin ymmärrät minkälaisesta mekanismista on kyse.

Jos tästä huolimatta tuntuu että et voi erota narsistista niin kannattaa miettiä missä määrin hän on jo vaikuttanut ajatteluusi tai itsenäisyyteen.

Missä määrin narsisti vaikuttaa lähipiirinsä voisi ajatella olevan yhtä voimakasta kuin esimerkiksi psykopaatin toimesta.

Olemme olleet yhdessä jo 15 vuotta ja joka vuosi tuntuu, että etäisyys häneen kasvaa ja näen hänet enemmän ja enemmän ulkopuolelta. On totta, että perheemme ei ole täysin normaali, onhan perheen isällä persoonallisuushäiriö. Aivan kuten sanot, on hänen lapsuudenperheessän nähtävissä samanlaista dynamiikkaa. Vaara siis omia lapsiani koskien on olemassa, mutta lapsissa ei näy merkkejä narsismista tai masennuksesta. Koska elämämme on kuitenkin pääosin tavallista, niin tiedän, että lapsille ero juuri nyt olisi liian iso kriisi. Tiedän, että vähä myöhemmin he kestävät sen eri tavalla. 

Joka tapauksessa he olisivat isänsä kanssa tekemisissä ja minua järkyttää ajatus, että olisimme eronneet ja hänellä olisi kotonaan 7- ja 12-vuotiaat lapsemme ja kenties uusi puoliso - ja hänen itsekeskeinen persoonansa siellä auktoriteettina. Vaarana olisi, että hän olisi harrastuksissaan ja uusi puoliso voisi olla vaikka kuinka ilkeä tai miehen huolimattomuutta lapsille sattuisi jotain. Hän on aika huolimaton lukuunottamatta omia kalliita kalastusvälineitään ja tietokonettaan, joista välittää. 

ap

Ei minustakaan näkynyt merkkejä masennuksesta ennen (15-)17-vuoden ikää. Ja itseasiassa masennuin tuolloin varmaan siksi, että se ei-kontrolloiva vanhempani löysi uuden kumppanin ja jätti minut kuin nallin kalliolle. Vanhempani olivat siihekin saakka olleet asumuserossa siitä asti kun olin ihan pieni, ja jäin sille kontrolloijalle.

Eli lasten masennus tulee usein vasta aikuisena, kun pitäisi pärjätä tilanteissa, joista narsisti tai kontrolloija on nakertanut taidot pois tai estänyt niitä kehittymästä tai kasvamasta tai what ever.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tehdäänkö pariterapiassa oikeasti tällaisia diagnooseja? Ettei olisi vaan oma keksintösi iltapäivälehtien sivujen perusteella.

Ei tietenkään tehdä. Mies suostui pariterapeutin kehotuksesta menemään tarkempiin tutkimuksiin. Siellä en ollut luonnollisesti mukana. 

ap

Minkälaisista tutkimuksista oli kyse?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon lukenut narsismista, koska eksälläni oli paljon piirteitä, ei hän siagnoosia olisi saanut, mutta jotain häikkää hänessä on. Hänen kanssaan pärjäsi olemalla hyvin asiallinen ja järkevä. Kun ei reagoinut mihinkään tunteella tai lapselliesesti, vaan hyvin analyyttisesti.

Minua rasittaa, kun hänen kanssaan minun piti aina olla se aikuinen. Tapahtui mitä tahansa, minun piti olla rationaalinen ja puhua asiallisesti. Hän sai suuttua, minä en. Hän sai solvata, mutta jos minä en jaksanut olla asiallinen, niin kuulin olevani psyko.

Lopputuloksena oma elämänimkaventui, kun jouduin kontrolloimaan itseäni.

Voi voi, vai elämä kaventui, kun jouduit oikein kontrolloimaan itseäsi! Mietipä meitä, joilla on olut tuollainen henkilö äitinä tai isänä! Siinä elämä todellakin kaventui, eikä muuta mallia edes ollut! Mulla on kova työ laajentaa sitä elämää, ja ruikutat aikuisena elämäsi kaventuneen. Voit varmaan palata vapauteesi jonka osasit.

Tiedän, millaista se on lapsuudessa. Isäni oli nimittäin samanlainen. Siksihän minä kanteni valitsin.

Erosin 7 vuotta sitten ja olen nykyään uudelleen naimisissa. Ihmiset eivät enää edes ulkonäöllisesti tunnista minua - olen kuulemma ulkoisesti niin erinäköinen. Olen kuulemma nykyään näyttävän näköinen, ennen hiirulainen.

Minä en oikeasti usko, että sinä olet lapsuudessasi joutunut isäsi takia kontrolloimaan itseäsi, isäsi on kontrolloinut kyllä sinua.

Koska minä olen joutunut lapsuudessa kontrolloimaan itseäni sairaan kasvatukseni takia, ja sen takia en enää mene sellaisiin suhteisiin. Tai anteeksi, ehkä tilanteitamme ei voikaan täysin verrata ja unohdin jotain alkaessani kirjoittaa: Minulla oli kontrolloiva äiti, ja ehkä sen seurauksena yksi (1) kontrolloiva ystävä melko isona. Se oli kokemus, josta en ole toipunut vieläkään. Miehet eivät voi minua kontrolloida, mutta ehkä se johtuu siitä, että kontrolloija oli siis äitini. Ehkä me jokainen tarvitsemme sen yhden muun suhteen, kenties samaan sukupuoleen, kuin se kontrolloiva hahmokin oli, nähdäksemme, miten väärin se on.

Kyllä isäni kontrolloi minua, mutta kyllä minäkin kontrolloin itse itseäni mitä pystyin puhumaan tai tekemään. Opin aika varhain kuinka pitää käyttäytyä, jotta isä ei suutu. Opin, ettei omia tunteita saa kuunnella. Opin, ettei omaan itseen saa luottaa. Opin, että isä tietää absoluuttisen totuuden.

Kyllä se oli pitkä ja kivinen tie oppia näistä pois.

Luuletko että eron tullessa 2-3 vuoden sisällä (tai toivottavasti nyt heti) lapsesi haluaisivat nähdä isäänsä? Koska yli 12-vuotiaiden ei ole erossa ainakaan pakko nähdä. Ainakin minulla on lähipiirissä tapaus, jossa lapset eivät tavanneet äitiään, joka lähti toisen miehen matkaan. Koska eivät siis halunneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö. Diagnoosi tehtiin pari vuotta sitten pitkin hampain pariterapian jälkeen.

Olen miehen kanssa lasten vuoksi, mutta eroamme varmaan kun lapset ovat vähän vanhempia. Juuri nyt elämä on siedettävää, mutta tietystikään ei sellaiseen haluaisi tyytyä loppuelämän ajaksi.

Diagnoosin jälkeen opin käsittelemään häntä eri tavalla. Jos haluan puhua aiheesta, opin, että häneen tulee aina vedota hänen intressiensä kautta. Esimerkiksi jos en halua siivota vaan palkata jouluksi siivoojan, sanon että "en millään tahtoisi siivota, koska pelkään että näyttäisin sitten aivan rasittuneelta Ramin pikkujouluissa enkä ehtisi kampaajalle, eihän se olisi sinullekaan mukavaa?".

Onko muita narsistin kanssa eläviä ja miten te käsittelette puolisoitanne?

Aika järkevää, että olet oppinut puhumaan hänen kanssaan tavoilla, joilla saat jotain aikaankin. En silti usko, että elät narsistin kanssa, siinä ei nimittäin sulla ois enää identiteetti tai persoona kasassa tai terve.

Usko mitä haluat, sinulla on siihen täysi oikeus. Tämänkin opin terapiassa siitä, miten narsistin kanssa tulee elää. ;) Enkä nyt viittaa siihen, että sinäkin olisit narsisti. Narsistihan ei olisi kiinnostunut keskustelemaan tällaisesta aiheesta, sillä siinä ei puhuta hänestä. 

Mies on toki narsisti, mutta ei pidä sekoittaa sitä sosiopaattiin. Miehen suurin vamma on empatiakyvyn puute ja itsekeskeisyys. Ne ovat piirteitä, jotka vahva ihminen pystyy käsittelemään puolisossa, mutta väsyttäväähän se on. Jonkun herkemmän persoonan mies olisi voinut tuhota itsekeskeisyydellään ja tavallaan aivopestä ihmiset kiinnostumaan vaikka hänen kiinnostuksenkohteistaan. Oma pelastus on tainnut olla vahva jalansija omassa ammattimaailmassa. 

ap

Eikö miehestäsi löydy ollenkaan kiinnostusta tai empatiaa teille muille? En oikein usko. En usko tuohon diagnoosiin, se on tehty huonosti. Käsitykseni mukaan narsismista automaattisesti seuraa sen luonteen johdosta muiden satuttamista. Millä muka estät sen lapsillenne?

Ei narsisti satuta toisia niin kauaa kuin muut antavat hänelle sitä, mitä,hän tarvitsee. Narsisti satuttaa, kun toinen ei enää varauksettomasti ihaile, tai narsisti kohtaa häpeän tunteen, mihin hän ei pysty, vaan satuttaa sen vuoksi.

Tuo on mielestäni vähän turhan uhrimainen näkökulma. Kannattaa muistaa, että ei narsistikaan ole tahallaan paha eikä välttämättä edes laskelmoiva. Narsisti on tunnekyvyiltään vammainen ja tunnetasolla jäänyt 5-vuotiaan tasolle. Hän ei siis voi itselleen mitään ja väite siitä, että hän satuttaa muita kun ei saa mitä haluaa on virheellinen. Narsisti yleensä siirtyy sinne, missä hän saa lämpöä tai hyötyä, mutta ei siirtyminen tapahdu läheskään aina mitenkään tahallisen ilkeästi. Sen sijaan jätetty voi pohtia, että hänet hylättiin. Narsisti ei mieti hylättyä tai hylkäämistään (joskus toki saa siitä nautintoa, jos on tullut loukatuksia), vaan yksinomaan Omia Tarpeitaan. Pointti on, että narskut eivät ole aina laskelmoivia piruja vaan vain omaa nautintoa metsästäviä tunnevammaisia ikilapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö. Diagnoosi tehtiin pari vuotta sitten pitkin hampain pariterapian jälkeen.

Olen miehen kanssa lasten vuoksi, mutta eroamme varmaan kun lapset ovat vähän vanhempia. Juuri nyt elämä on siedettävää, mutta tietystikään ei sellaiseen haluaisi tyytyä loppuelämän ajaksi.

Diagnoosin jälkeen opin käsittelemään häntä eri tavalla. Jos haluan puhua aiheesta, opin, että häneen tulee aina vedota hänen intressiensä kautta. Esimerkiksi jos en halua siivota vaan palkata jouluksi siivoojan, sanon että "en millään tahtoisi siivota, koska pelkään että näyttäisin sitten aivan rasittuneelta Ramin pikkujouluissa enkä ehtisi kampaajalle, eihän se olisi sinullekaan mukavaa?".

Onko muita narsistin kanssa eläviä ja miten te käsittelette puolisoitanne?

Mä en nyt oikein ymmärrä, miksi ihmeessä joku EI VETOAISI toisen tarpeisiin halutessaan jotain? Ketä ne sun tarpeesi ap tai muutkaan aidosti ja oikeasti kiinnostaa? Ei ketään. Kannattaa aina kierrättää omat toiveet ja elämä niin, että niistä on nimenomaan hyötyä muille.

No en minä ainakaan. Rakkaus, empatia ja hyvä tahto mm ovat ilmiöitä jotka saavat ihmisen tekemään asioita vilpittömästi, kiinnostumaan muiden tarpeista ja siirtämään omansa sivuun. Terveessä ihmissuhteessa toisen tunteet kiinnostavat. Sen sijaan tuo mitä sinä harrastat on manipulointia ja se on yleistä mm persoonallisuushäiriöisten keskuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paljon lukenut narsismista, koska eksälläni oli paljon piirteitä, ei hän siagnoosia olisi saanut, mutta jotain häikkää hänessä on. Hänen kanssaan pärjäsi olemalla hyvin asiallinen ja järkevä. Kun ei reagoinut mihinkään tunteella tai lapselliesesti, vaan hyvin analyyttisesti.

Minua rasittaa, kun hänen kanssaan minun piti aina olla se aikuinen. Tapahtui mitä tahansa, minun piti olla rationaalinen ja puhua asiallisesti. Hän sai suuttua, minä en. Hän sai solvata, mutta jos minä en jaksanut olla asiallinen, niin kuulin olevani psyko.

Lopputuloksena oma elämänimkaventui, kun jouduin kontrolloimaan itseäni.

Voi voi, vai elämä kaventui, kun jouduit oikein kontrolloimaan itseäsi! Mietipä meitä, joilla on olut tuollainen henkilö äitinä tai isänä! Siinä elämä todellakin kaventui, eikä muuta mallia edes ollut! Mulla on kova työ laajentaa sitä elämää, ja ruikutat aikuisena elämäsi kaventuneen. Voit varmaan palata vapauteesi jonka osasit.

Tiedän, millaista se on lapsuudessa. Isäni oli nimittäin samanlainen. Siksihän minä kanteni valitsin.

Erosin 7 vuotta sitten ja olen nykyään uudelleen naimisissa. Ihmiset eivät enää edes ulkonäöllisesti tunnista minua - olen kuulemma ulkoisesti niin erinäköinen. Olen kuulemma nykyään näyttävän näköinen, ennen hiirulainen.

Minä en oikeasti usko, että sinä olet lapsuudessasi joutunut isäsi takia kontrolloimaan itseäsi, isäsi on kontrolloinut kyllä sinua.

Koska minä olen joutunut lapsuudessa kontrolloimaan itseäni sairaan kasvatukseni takia, ja sen takia en enää mene sellaisiin suhteisiin. Tai anteeksi, ehkä tilanteitamme ei voikaan täysin verrata ja unohdin jotain alkaessani kirjoittaa: Minulla oli kontrolloiva äiti, ja ehkä sen seurauksena yksi (1) kontrolloiva ystävä melko isona. Se oli kokemus, josta en ole toipunut vieläkään. Miehet eivät voi minua kontrolloida, mutta ehkä se johtuu siitä, että kontrolloija oli siis äitini. Ehkä me jokainen tarvitsemme sen yhden muun suhteen, kenties samaan sukupuoleen, kuin se kontrolloiva hahmokin oli, nähdäksemme, miten väärin se on.

Kyllä isäni kontrolloi minua, mutta kyllä minäkin kontrolloin itse itseäni mitä pystyin puhumaan tai tekemään. Opin aika varhain kuinka pitää käyttäytyä, jotta isä ei suutu. Opin, ettei omia tunteita saa kuunnella. Opin, ettei omaan itseen saa luottaa. Opin, että isä tietää absoluuttisen totuuden.

Kyllä se oli pitkä ja kivinen tie oppia näistä pois.

Minulle opetettiin että minun pitää kontrolloida myös itseäni niin, että toiset eivät suutu, ja kyse oli nimenomaan sellaisesta suht sairaasta kontrollista, ei mistään oiekasta ja aidosta muiden tunteitten välittämisestä, ettei siis oikeasti pahoita heidän mieltään. Sitä ei oikeastaan opetettu lainkaan, ei varmaan, koska kontrolloijallahan ei itsellään ollut siitä mitään hajua. Minuakin satutti ja loukkasi useita kertoja, eikä mielestään mitään ollut tapahtunut, mulle siis sellaista, mistä oisin voinut satuttaa itseni.

Mulle meni todella ihon alle se teennäisyys miten muut aina voivat suuttua yks kaks ihan mistä tahansa ja sitten se on mun vika. Eli kuka tahansa hiukan epävakaa työtoveri pomo tai ystävä voi lamaannuttaa minut uskomaan, että tein jotain pahaa.

Koska se oli yh-äiti, joka näin kohteli en ole päässyt tuosta vielä pois, vaikutus on se suurin mahdollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö. Diagnoosi tehtiin pari vuotta sitten pitkin hampain pariterapian jälkeen.

Olen miehen kanssa lasten vuoksi, mutta eroamme varmaan kun lapset ovat vähän vanhempia. Juuri nyt elämä on siedettävää, mutta tietystikään ei sellaiseen haluaisi tyytyä loppuelämän ajaksi.

Diagnoosin jälkeen opin käsittelemään häntä eri tavalla. Jos haluan puhua aiheesta, opin, että häneen tulee aina vedota hänen intressiensä kautta. Esimerkiksi jos en halua siivota vaan palkata jouluksi siivoojan, sanon että "en millään tahtoisi siivota, koska pelkään että näyttäisin sitten aivan rasittuneelta Ramin pikkujouluissa enkä ehtisi kampaajalle, eihän se olisi sinullekaan mukavaa?".

Onko muita narsistin kanssa eläviä ja miten te käsittelette puolisoitanne?

Mä en nyt oikein ymmärrä, miksi ihmeessä joku EI VETOAISI toisen tarpeisiin halutessaan jotain? Ketä ne sun tarpeesi ap tai muutkaan aidosti ja oikeasti kiinnostaa? Ei ketään. Kannattaa aina kierrättää omat toiveet ja elämä niin, että niistä on nimenomaan hyötyä muille.

No en minä ainakaan. Rakkaus, empatia ja hyvä tahto mm ovat ilmiöitä jotka saavat ihmisen tekemään asioita vilpittömästi, kiinnostumaan muiden tarpeista ja siirtämään omansa sivuun. Terveessä ihmissuhteessa toisen tunteet kiinnostavat. Sen sijaan tuo mitä sinä harrastat on manipulointia ja se on yleistä mm persoonallisuushäiriöisten keskuudessa.

Ei se ole manipulointia, koska ei se ole siltä toiselta mitenkään pois. Vain hänen oma ahneutensa saattaa saada hänet suostumaan asioihin, jotka hyödyttivät minua liikaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö. Diagnoosi tehtiin pari vuotta sitten pitkin hampain pariterapian jälkeen.

Olen miehen kanssa lasten vuoksi, mutta eroamme varmaan kun lapset ovat vähän vanhempia. Juuri nyt elämä on siedettävää, mutta tietystikään ei sellaiseen haluaisi tyytyä loppuelämän ajaksi.

Diagnoosin jälkeen opin käsittelemään häntä eri tavalla. Jos haluan puhua aiheesta, opin, että häneen tulee aina vedota hänen intressiensä kautta. Esimerkiksi jos en halua siivota vaan palkata jouluksi siivoojan, sanon että "en millään tahtoisi siivota, koska pelkään että näyttäisin sitten aivan rasittuneelta Ramin pikkujouluissa enkä ehtisi kampaajalle, eihän se olisi sinullekaan mukavaa?".

Onko muita narsistin kanssa eläviä ja miten te käsittelette puolisoitanne?

Mä en nyt oikein ymmärrä, miksi ihmeessä joku EI VETOAISI toisen tarpeisiin halutessaan jotain? Ketä ne sun tarpeesi ap tai muutkaan aidosti ja oikeasti kiinnostaa? Ei ketään. Kannattaa aina kierrättää omat toiveet ja elämä niin, että niistä on nimenomaan hyötyä muille.

No en minä ainakaan. Rakkaus, empatia ja hyvä tahto mm ovat ilmiöitä jotka saavat ihmisen tekemään asioita vilpittömästi, kiinnostumaan muiden tarpeista ja siirtämään omansa sivuun. Terveessä ihmissuhteessa toisen tunteet kiinnostavat. Sen sijaan tuo mitä sinä harrastat on manipulointia ja se on yleistä mm persoonallisuushäiriöisten keskuudessa.

Ja rakkautta, empatiaa ja hyvää tahtoa ei suomalaisperheissä noin vain ole jaossa. Ei tarvitse olla kauhean narsistisesta perheestä, kun nuo ovat täysin tuntematon käsite jälkeläisille. Ei mulle ainakaan lapsena ollut ollenkaan selvää, että mun vanhemmat tekivät MITÄÄN noista kolmesta minun takiani. Ei koskaan.

> uusi puoliso voisi olla vaikka kuinka ilkeä

Miksi ajattelet, että uusi puoliso olisi ilkeä?

En elä, mutta miehen ex on aika lähellä, tosin ilman diagnoosia. Joten perheemme on koko ajan manipuloinnin, valheiden ja kiusaamisen kohteena. Olemme hakeneet ammatti-apua, ja oppineet asian kanssa elämään. Lapsen kautta tilanne tullee jatkumaan kunnes ex löytää muita uhreja. Ja ikävä kyllä vaikuttaa tietysti lapseen. Olemme kyllä varautuneet siihen, että lapsi saa tarvitsemansa avun. Kaikki ihmiset exän ympärillä pelkäävät häntä , eikä tilanne ole mennyt kuin huonommaksi. Tuo ap:n ratkaisu on ollut liikaa vaadisttu, ehkä hänen mielistelynsä olis helpottanut asioita, muttameidän perhettäei olis olemassakaan, hänen täytyisi saada hallita ja kontrolloida kaikkea, sitten hän ehkä olis vähemmän inhottava. Nyt on vaan selkeät rajat.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko että eron tullessa 2-3 vuoden sisällä (tai toivottavasti nyt heti) lapsesi haluaisivat nähdä isäänsä? Koska yli 12-vuotiaiden ei ole erossa ainakaan pakko nähdä. Ainakin minulla on lähipiirissä tapaus, jossa lapset eivät tavanneet äitiään, joka lähti toisen miehen matkaan. Koska eivät siis halunneet.

Mieheni ei ole lapsia kohtaan väkivaltainen, nimittelevät tai alistava, vain minua. Fyysisesti ei ole käynyt käsiksi minuunkaan. Mies on sanonut, että jos eroan niin tapaamme sitten oikeudessa ja hän yrittää taistella huoltajuuden itselleen (ja saa sen koska olen hullu ja saan työstäni niin pientä palkkaa).

Lähinnä hänen persoonansa ongelma on meidän välisemme ja lapsiin se heijastuu etäisyytenä. Mies onneksi tekee työtä, joka vie hänet lähes joka toinen viikko pois kotoa, joten etäisyys menee toivottavasti myös sen piikkiin lasten mielissä. Toki asiaan kuuluu sekin, että tuolla työskentelykaupungissa miehellä oli ollut nainen vuoden ajan, joka oli uskonut että mies on sinkku. 

ap