Mietittekö koskaan, miten jaksatte elää koko elämän?

Ei, enemmän murehdin sitä että joskus tää elämä loppuu

Ainoa mitä mietin jaksanko rasittavaa eukkoani elämäni loppuun asti. Kriittinen paikka on erityisesti silloin, kun lapset lentävät ulos pesästä. Töissä onneksi viihdyn mainiosti.

Ei tässä onneks enää paljon oo jäljellä luulisin max 20 v.

Mä jaksaisin elää vaikka 500 vuotta jos se vaan olisi mahdollista. Inhottaa ajatus että täältä täytyy joku pvä lähteä. Rakastan elämää vaikka ei mammonaa tai luksusta olekaan.

Juu, joskus käy kyllä mielessä. Tylsää puurtamista ja rutiineja, ei ole odotettavissa mitään muutoksia ainakaan parempaan. Puolivälissä olen minäkin ja lasken jo vuosia eläkkeeseen. En vaan tiedä miksi sitäkään odotan, sitten on odotettavissa tylsää oleskelua köyhyydessä.

Nuorena oli ihanaa suunnitella elämää. Silloin ei vielä ollut tietoa elämän raadollisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, vaan ainoastaan terveyttä uhkuva nuoruus, kauneus ja valtava elämänjano.

Nyt näin kohta kuusikymppisenä ainoa pelko on tuleva ja kenties kivulias ja/tai yksinäinen vanhuus syöpätaisteluineen. Elämä on nyt "tärkeimmältä osin" eletty ja vääriä päätöksiä tehty. Olkoon niin. Loppupätkä sitten vaan vielä, niin kaikki on paketissa. Eipä tämä kummoinen juttu ole ollut, ja niin hemmetin lyhyt, ettei ainakaan vielä ole jaksaminen loppunut. Tulevaa tässä vaan miettii, ja nyt onkin alkanut panostaminen terveyden vaalimiseen (ylipainosta eroon, liikuntaa enemmän ja ruokavaliota koko ajan paremmaksi). Lyhyt kuin lapsella paita, niinhän jossain on sanottu...

No kun oon melkeinpä lapsesta asti ajatellu että en elä paljon yli 20-vuotiaaksi ja nyt oon 28, niin kyllähän joku 50 vuotta "hyvällä" tuurilla vois joutua vielä täällä roikkumaan. En kyllä tiedä että mitä helvetin vittua tekisin vielä monta kymmentä vuotta! Ehkä tää ryyppääminen kuitenkin lyhentää ikää niin kaipa se loppu vielä joskus tulee tavalla tai toisella ja jos tästä ei ainakaan kurjemmaksi muutu niin kyllä se siinä menee.

T. Pitkäaikaistyötön, sinkku, lapseton mt-ongelmainen juoppo luuseri

Ei noin voi ajatella että puolet vielä jäljellä. Ensi viikolla voi olla sinun tai minun hautajaiset.

joka päivä mietin

Jep. Olen ihan perus onnellinen, mutta kyllästyn niin helposti.. Pakko olla joku "projekti" aina menossa johon keskityn ja mistä olen innostunut. Joskus se on laihdutus ja kuntoilu, joskus lapsi, joskus talon kunnostus, joskus säästäminen..

Elämä on aika pitkä ja turha. Onneksi olen ymmärtänyt ettei sillä oikeastaan ole mitään merkitystä mitä ihminen tekee, voi hyvin tehdä sitämikä tekee onnelliseksi, sillä mitä muut siitä ajattelevat ei ole mitään merkitystä.

Minä en osaa elää, enkä usko, että raha toisi elämään sisältöä.

Mulla on jo kaikki mitä olen halunnut, vain mielekäs tulevaisuus puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Ei noin voi ajatella että puolet vielä jäljellä. Ensi viikolla voi olla sinun tai minun hautajaiset.

No kai nyt jokainen tämän tiedostaa. On kuitenkin ehkä mielekkäämpää  suunnitella tulevaa, kuin hautajaisiaan. "Kiitos kutsusta, mutta en pääse mitenkään tulemaan, koska ensi viikolla minua ei ehkä ole"...

Aika usein. Mä oon niin kova murehtimaan ja ahdistumaan, että se haittaa elämää...

Mut johtuu vastoinkäymisistä, perheenjäsenten kuolemista jne.

Toisaalta pelkään kuolemaa, en halua lähteä"liian aikaisin", eli kai mä kuitenkin jossain taka-ajatuksissa toivon, että jotain hyvää vielä tulis. Ja haluan nähdä kun mun lapset kasvaa aikuiseksi.

Toisaalta sekin ahdistaa, kun pelkään meneekö kaikilla hyvin vai mitä ongelmia hekin joutuvat kohtaamaan.

Tiedän että silloinkin murehtisin lasteni vuoksi ihan älyttömästi.

Ja usein mietin, että voi kun voisi vielä tuntea "normaalisti", niinkuin joskus ennen, kauan sitten.

On aika raskasta välillä elää näin hermoheikkona... Eikä se edes näy kenellekään ulospäin, yksin pyörittelen murheita ja pahaa oloa.