Mielikuvat "Prismaperheestä" laskee lapsentekohaluja? Mikä keskiluokkaisessa ydinperheessä on niin kamalaa?

Oma organisointikykyni ja tehokkuus ovat varmaan vaikuttaneet siihen, että olen luopunut todella harvoista asioista lasten takia ja niistäkin uskoakseni vain hetkellisesti. En siedä kaaosta, joten sitä ei meillä tule. Asiat ennakoidaan. Oksennustauti tulee yllättäen, mutta "ämpäri on valmiina".

Myös lasten saaminen melko nuorena on taannut sen, että nyt keski-ikäisenä oma aika on palautunut ennalleen. Tässäkin ketjussa puhutaan jostain hevisauruksista eli ihan selvästi alle kouluikäisistä lapsista. Odottakaa, kyllä ne kasvaa! Ja sitten on taas ihanaa, ellette mene yhdessä 14-vuotiaanne kanssa Prismaan huutamaan.

Keskiluokkaiset perheet eivät käy Prismassa vaan lähimarketissa tai -ruokakaupassa. Prismassa käyvät maalaiset, pienituloiset duunarit ja työttömät.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomia kohtaan iskevä kritiikki kertoo taas osaltaan yhteiskunnasta. Oli sitten epätäydellinen äiti tai vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnut - sinut tullaan tuomitsemaan aina.

En itsekään tiedä väliä missä olisin voinut hankkia lapsen "sosiaalisesti hyväksytyllä" tavalla. .

Mikä on tämä yhteiskunta jonka mielipiteistä sinä niin kauheasti välität? Miten se pakottaa sinut johonkin? Täällä vaikka kuinka moni kommentoija mouruaa siitä, että yhteiskunnan paineet ovat sitä taikka tätä? Miksi ei tehdä elämästään sellaista mitä siitä itse haluaa välittämättä muista. Minulle ei ole koskaan tuottanut ongelmia elää elämää kuten itse haluan välittämättä muiden mielipiteistä. 

On olemassa jatkumo, johon se oma tapa elää osuu. Täällä puhutaan vain hartaista lapsiperheistä ja kliseisesti bilettävistä sinkuista.....en ole kumpaakaan. Lapsia en halua, mutta en myöskään mitään helvetin Keski-Euroopassa vietettyjä viikonloppuja tai brunsseja. Whaat?

Olen lapseton, koska tiedän rajani ja olen erittäin laiska ja mukavuudenhaluinen. Ura minulla on, koska mielestäni ihmisen on pärjättävä omillaan. Ja elettävä niin, ettei vahingoita toisia.

Parasta, mitä tiedän, on tavallinen arki päivästä toiseen. Tykkään lukea ja syödä hyvin. Ei kiinnosta vittuakaan bilettää baareissa, harrastaa geokätkeilyä tai matkustaa miehen/naisen kanssa. Haluan olla itsekseni, hoitaa omat asiani, olla itsenäinen, ilman riippuvuutta toisista tai toisten riippuvuutta itsestä. On täällä työpaikalla noita ruuhkavuotelaisia, joilla työt, okt, koira ja kolme kakaraa ja aivan helvetiltä kuulostaa. Lapsia retuutetaan harrastuksissa, omaa aikaa ei ole, aina on kiire töihin, töistä pois tai hakemaan penskoja ympäri taajamaa.

Hullun hommaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus haastaa ja vastuuttaa ihmisen niin kokonaisvaltaisesti, että sitä ei lapseton voi ymmärtää. Se on yleensä loppuelämän pituinen matka täynnä yllätyksiä jokaiselle päivälle. Se on peiliin katsomista ja kasvamista. Se on tunteita syvästä rakkaudesta ja kiintymyksestä äärimmäiseen suruun ja pelkoon. Se on täysillä elämistä ja rohkeaa riskinottoa. Se on sitä, että niitä brunsseja ja Euroopan viikonloppuja ei oikeasti vanhemmuuteen kasvamisen jälkeen yhtään kaipaa. Kaikki tärkein ja kaikki mitä lopulta tarvitsee ja haluaa vaalia on lähellä.

Ja höpsis! Kyllä minä olen kaivannut brunsseja, teatteri-iltoja ja Euroopan viikonloppuja koko lapsiperheajan. Nyt nautimme niistä taas täysillä miehen kanssa, kun lapset ovat jo aikuisia. Joskus lapsetkin tulevat mukaan noihin rientoihin puolisoineen. Minä olen nauttinut lasteni seurasta eniten nyt kun he ovat jo omillaan ja näen heitä harvemmin. Ja meillä on ollut onnellinen perhe, rakastan lapsiani kovasti. Mutta äitiys ei ole ollut minun elämäni suurin saavutus, eikä se määrittele minua ihmisenä.

Minusta sinun tekstisi on tekopyhää hurskastelua.

En ole ylle kirjoittanut, mutta selvää on, että me ajattelemme aivan eri tavalla. Olen aina ollut työorientoitunut kolmen lapsen äiti ja työssäni paljon merkittävää aikaan saanut, mutta siitä huolimatta pidän lapsiani parhaana aikaansaannoksenani. Toki myönnän kiirevuosien olleen rankkoja ja myös sen, että mitä isommaksi lapset ovat kasvaneet, sitä kivemmilta he tuntuvat. Olemme matkustelleet paljon yhdessä ja asuneet muutaman vuoden toisella mantereella, enkä tunne että lapset ovat minulta mitään pois vieneet, päin vastoin antaneet paljon. Mitä tarkoittaa, ettei äitiys "määrittele sinua ihmisenä"? Minusta kyllä määrittelee, sillä äitiys vaikuttaa ihmiseen siinä missä muutkin merkittävät asiat. 

Jotenkin tuntuu siltä, että nykyaika toistaa suurten ikäluokkien mokaa. He tekivät ennätyksellisen vähän lapsia siksi, että heitä oli ollut paljon ja toimiva ehkäisy oli löydetty. Siitä jäi jokin tyydyttämätön nälkä: mikään ei tuntunut riittävän vaan kaikki piti saada itselle.

Tarkoitan sitä, että verrattuna moniin ystäviini äitiys ei ole minulle kovin keskeinen asia. Heidän elämässään kaikki muu jäi kakkoseksi lasten vuoksi - työ, parisuhde, ystävät - ja jää edelleen. Joillain omat lapset ovat tosin jo jääneet kakkosiksi lastenlasten vuoksi. Minulle työni tutkijana ja oma puolisoni ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin lapset. En ole koskaan kokenut olevani ensisijaisesti äiti, ja juuri siksi vihasin pikkulapsiaikaa, koska siinä elämänvaiheessa on pakko elää aivan liikaa lapsen ehdoilla.

Olen onnellinen, että lapseni ovat nyt tasapainoisia aikuisia. Lapsenlapsia on yksi, ja häntä en hoida kuin hätätilassa, mieluummin maksan lapsilleni lapsenvahdin tai kotiapua. Tässäkin huomaa muuten sen ketjussa jo aiemmin esiin tulleen asian, että raha helpottaa suuresti elämää lasten (ja lastenlasten) kanssa.

gfhgdfh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maitseena kirjoitti:

Mä oon usein miettinyt miten mun olis köynyt jos en olis tullut "vahingossa" raskaaksi (joo, ihan omaa humalaista typeryyttä ja naivia uskoa ettei kerrasta nyt mitään satu ja jälkiehkäisy pelastaa). Mutta en siis ikinä ollut vauvakuumeillut, ikääkin oli vasta 23 joten en ehkä ollut edes ehtinyt haaveilla perheestä, en ikinä ollut ajatellut häitä tai ok-taloa tai mitään, nautin vaan nuoruudesta.

Mutta yhtäkkiä olin raskaana jahhvin vastuuntunnottomasti päätettiin sen yhden illan jutun kanssa pitää lapsi ja katsoa mihin homma vie.

26-vuotiaana rakennettiin talo, mentiin naimisiin ja nyt esikoinen on jo 16v. Onnellisia ollaan ja eletään hyvinkin keskiluokkaisesti, ulkomailla käydään 3-4 kertaavuodessa, käydäään teatterissa, nautitaan brunsseista ja illoista ystäväpariskunnan luona, on oma mökki ja vene, mutta ei koiraa eikä tule.

Harrastusrumbaa on kuopuksen kanssa, mut mulle lapset on parasta mitä oon saanut.

Ehkä tää on sitten paskaa elämää, mutta paremmasta en tiedä kun en sitä aikuisuutta ilman lasta oikein ehtinyt elää.

Toiset bilettää mun iässä vielä sanoin kun itse silloin parikymppisenä, kai se sitten on kuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja itsekin tykkään joskus baareissa käydä, mutta vähän sellainen eläää tuntuu tyhjältä.

Ja kumma yhtälö mielestäni on myös se että mun kaikki lapsettomat bilettäjä kaverini ovat aina rahattomia, asuvat vuokralla, ei omaisuutta, eikä ulkomaanmatkoja... välillä mietin miten ne tekee sen, kun ei edes lapsiin mene rahaa... pelkästään omas itseen.

Että itse en sillee näe kovin hohdokasta lapsetonta elämää ikäisilläni, mutta kenties mulla on suppea otanta.

No vähän vaikuttaa suppealta otannalta, kun itse (olen 32) ja kaikki muutkin lapsettomat kaverit on ihan päivätöissä, joskus illanistujaisia ja baareilua, ulkomaanmatkoja. Normaalia elämää ilman lapsia, en tiedä missä vaiheessa sitä kerkeäisi jotain tyhjyyttä tuntea :D Sulla ei itelläsi taida olla kovin kiireinen/haastava työ ja mies maksaa kaiken?

Ei ole kyllä kenelläkään lapsellisilla kavereillakaan mökkejä tai veneitä. Että omituinen on asetelmasi.

Jos nuo sinun aikuiset ystäväsi bilettelee rahattomina vuokralla, niin suosittelen hankkimaan parempia ystäviä ja lisäksi ehkä tarkastamaan ajatusmaailmaa siltä osin, että kenen tappio edes on ettei tuollaiset hanki lapsia? Hyvä vain.

Viimeistään nelikymppisenä se tyhjyys iskee, mutta eihän sitä nuorena tajua kun ei kukaan siitä varoita.

Ei varoita ei, tässäkin ketjussa lukuisia kertoja. 

Komppaan kirjoittajaa, joka totesi, että lapset kannattaa tehdä nuorena. Minä tulin vahinkoraskaaksi 19-vuotiaana, heti kotoa lähdettyä. Mies pysyi mukana ja on mukana edelleen. Ensimmäisen lapsen jälkeen teimme vielä nopeasti kaksi lasta lisää.

Hirveää hullunmyllyähän se oli, mutta koska minulla ei ollut käsitystä siitä, mitä itsenäinen ja vapaa elämä on, en osannut sitä kaivatakaan. Elimme hyvin pienillä tuloilla, mutta selvisimme kuitenkin ongelmitta, koska mitoitimme kaiken menojen mukaan. Esimerkiksi uusia vaatteita ei lapsille ostettu, vaan kaikki hankittiin käytettynä.

En voi sanoa, että olisin ollut pikkulapsiaikana onnellinen, mutta en kyllä ollut onnetonkaan. Se oli eräänlaista selviämistaistelua, jota en kyseenalaistanut, koska muustakaan en tiennyt.

Nyt kun lapseni ovat täysi-ikäisiä, tunnen heistä suurta tyytyväisyyttä ja tarkoitusta. Osaksi kokemukseeni vaikuttaa se, että omat lapseni olivat helppoja. Ei ollut käytöshäiriöitä, ei epämääräistä seuraa ja koulukin sujui niin hyvin, että tie jatko-opintoihin avautui helposti.

Ammattiin valmistuin vasta 30-vuotiaana, mutta nyt kun työuraa on takana 17 vuotta ja edessä kaiketi vähintään parikymmentä vuotta, niin eipä tuo harmita, vaikka minulla kiva akateeminen työ onkin. Ei minulle kuitenkaan työstä elämänsisällöksi ole.

Jos lapsia ei tee nuorena, niin helpostihan siinä käy niin, että tottuu vapauteen ja rahan tuloon, minkä jälkeen lapsista tulee jonkinlainen projekti, joka on sovitettava johonkin väliin. Oma projektini alkoi vahingossa 19-vuotiaana. Nuorimmaisenikin muutti pois kotoa, kun olin 44. Nyt tässä on aikaa tehdä ja harrastaa ja suoraan sanoen tuntuisi hirveältä ajatella, että pitäisi vielä tällä iällä elää pienten lasten kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Keskiluokkaiset perheet eivät käy Prismassa vaan lähimarketissa tai -ruokakaupassa. Prismassa käyvät maalaiset, pienituloiset duunarit ja työttömät.

No tämä keskituloinen perheenäiti lähtee nyt asiantuntijatyöstään tuonne Prismaan ostoksille.

Esim. Helsingin Viikin Prismassa on asiakaskunta aika kaukana maalaisista tai työttömistä...

Mun kokemus lapsiperheistä on tää keskustelu-palsta. :D

Toiveissa siis lapsi, mutta en tee meistä Prisma-perhettä. Uskokaa tai älkää.

Tätä lukiessa tuli mieleen, että enpä ole koskaan käynyt brunssilla. Mitäköhän olen menettänyt?

Vierailija kirjoitti:

Kuten aiempi kirjoittaja totesi, se kuulostaa tylsältä. Ja keskinkertaiselta. Ja kunnianhimottomalta. Ja pysähtyneeltä. Ja kulahtaneelta. Ja pakotetulta.

jos nyt han tarkkoja ollaan, niin vaatii kumminkin aika hyvää tulotasoa, jos haluaa juurikin vaikka ison omakotitalon, pari kunnon autoa ja rotukoiran. Kunnianhimoa täytyy olla sen verran, että saa hankittua itselleen ja perheelleen elintason, jolla tuo on mahdollista. Itse elän kolmen lapsen, miehen ja koiran kanssa isossa omakotitalossa. Olen rutiköyhistä oloista kotoisin, alkoholistiperheestä. Olen onnellinen ja tyytyväinen, että olen omalla työlläni ja hyvällä tuurilla päässyt tälle tulotasolle, joka mahdollistaa tämän „keskiluokkaisen“elämän. mieluummin tukevasti keskiluokassa kuin sillan alla. Eteenpäin on menty ja mennään, kunnianhimoa on ollut ja on edelleen, etenemme molemmat uralla, pysähtyneisyydestä ei ole tietoakaan. Jos jonkun muun mielikuvissa tällanen elämä vaikuttaa kulahtaneelta ja pysähtyneeltä niin sille en tietenkään mitään voi. Itse olen onnellinen näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten aiempi kirjoittaja totesi, se kuulostaa tylsältä. Ja keskinkertaiselta. Ja kunnianhimottomalta. Ja pysähtyneeltä. Ja kulahtaneelta. Ja pakotetulta.

jos nyt han tarkkoja ollaan, niin vaatii kumminkin aika hyvää tulotasoa, jos haluaa juurikin vaikka ison omakotitalon, pari kunnon autoa ja rotukoiran. Kunnianhimoa täytyy olla sen verran, että saa hankittua itselleen ja perheelleen elintason, jolla tuo on mahdollista. Itse elän kolmen lapsen, miehen ja koiran kanssa isossa omakotitalossa. Olen rutiköyhistä oloista kotoisin, alkoholistiperheestä. Olen onnellinen ja tyytyväinen, että olen omalla työlläni ja hyvällä tuurilla päässyt tälle tulotasolle, joka mahdollistaa tämän „keskiluokkaisen“elämän. mieluummin tukevasti keskiluokassa kuin sillan alla. Eteenpäin on menty ja mennään, kunnianhimoa on ollut ja on edelleen, etenemme molemmat uralla, pysähtyneisyydestä ei ole tietoakaan. Jos jonkun muun mielikuvissa tällanen elämä vaikuttaa kulahtaneelta ja pysähtyneeltä niin sille en tietenkään mitään voi. Itse olen onnellinen näin.

Juuri näin. Osa noista arvostelijoista ei hanki elämässään kuin maksakirroosin.

Elämä on niin ihanan mustavalkoista. Lapsiperhe = tylsää elämää, pelkkää prismaa, työtä ja lasten harrastuksia. Ei aikaa itselle.

Lapseton = kosmopoliitti uratykki, matkustelua ja bisneslounaita.

Itse olen kirjaimellisesti tällaisen Prisma-perheen lapsi: molemmat vanhempani ovat duunareita, joilla on kuitenkin pienellä paikkakunnalla varaa omakotitaloon ja pariin koiraan. Viikon-parin ruokatarvikkeet haettiin aina lähimmän kaupungin Prismasta ja jostain syystä minut ja kaksi sisarustani napattiin usein mukaan näille reissuille. 

Samanlainen tulevaisuus ei houkuttele tipan tippaa. Muistan omista lapsuusvuosistani parhaiten sen, miten stressaantuneita molemmat vanhempani olivat töiden ja meidän lasten takia ja purkivat ahdistuksensa meihin huutamalla milloin mistäkin. Perheessämme "ei riidelty", sillä vain aikuiset huusivat ja lapset itkivät, eikä liioin pyydelty anteeksi tai kerrottu että meistä lapsista välitetään. Lukioikäisenä vielä kotona asuessani äitini tunnusti minulle, ettei enää välttämättä lähtisi perustamaan perhettä, mutta silloin se oli "ajan henki". 

Ei saisi varmaan nillittää, kun on saanut vaatteet päälle ja vatsan täyteen, mutta pakko myöntää, että tuo tunnustus ja lapsuuden kokemukset vaikuttavat yhä elämääni ja nykyisiin suhteisiini: minun on vaikea kiintyä ihmisiin ja puhua tunteistani, ja toisaalta itsetuntoni horjuu pienistäkin vastoinkäymisistä. En koe, että vanhempani olisivat koskaan olleet erityisen kiinnostuneita minusta tai ajatuksistani, esimerkiksi haaveammateistani tai siitä, mitä olisin halunnut harrastaa.

Itse olen päättänyt valita toisin, kun siihen on kerran mahdollisuus. Olen kaksikymppinen, viimeistelen ensimmäistä yliopistotutkintoani ja harkitsen lisäkouluttautumista töiden ohella parempien ansioiden perässä. Tällä hetkellä haaveilen juurikin siitä matkustamisesta: lapsuuteni lomareissut koostuivat kotimaan kylpylöistä ja yhdestä koko perheen Tallinnan-matkasta, toki opiskelijabudjetillakin olen ehtinyt reissata vähän, mutta haluaisin vaihtaa jo hostellit hotelleihin. Harkitsen myös vakavasti (omakustanteisen) terapian aloittamista lähitulevaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Tätä lukiessa tuli mieleen, että enpä ole koskaan käynyt brunssilla. Mitäköhän olen menettänyt?

Oletko käynyt viikonloppuisin hotellissa aamupalalla noin klo 10-11, sinne pelmahtaa viikonloppuisin kuplasinkut kavereineen brunssille... samat on pöperöt 😁

Vierailija kirjoitti:

Elämä on niin ihanan mustavalkoista. Lapsiperhe = tylsää elämää, pelkkää prismaa, työtä ja lasten harrastuksia. Ei aikaa itselle.

Lapseton = kosmopoliitti uratykki, matkustelua ja bisneslounaita.

Tää on hauska. Eipä näin kosmopoliittina uratykkinä ja neljän lapsen äitinä ole juuri sinkkunaisia tullut vastaan. Suurin osa uranaisista on perheellisiä myös ulkomailla:) He eivät ehdi ottaa businesslounas-kuvia instagrammiin tai asukuvia. Taitavat ne instagramin nuoret "businessnaiset" olla ihan muissa busineksissa...

Vierailija kirjoitti:

Ovatkohan ne nuorten omat lapsuuden perheet sitten tuollaisia.

Minun on ainakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomia kohtaan iskevä kritiikki kertoo taas osaltaan yhteiskunnasta. Oli sitten epätäydellinen äiti tai vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnut - sinut tullaan tuomitsemaan aina.

En itsekään tiedä väliä missä olisin voinut hankkia lapsen "sosiaalisesti hyväksytyllä" tavalla. .

Mikä on tämä yhteiskunta jonka mielipiteistä sinä niin kauheasti välität? Miten se pakottaa sinut johonkin? Täällä vaikka kuinka moni kommentoija mouruaa siitä, että yhteiskunnan paineet ovat sitä taikka tätä? Miksi ei tehdä elämästään sellaista mitä siitä itse haluaa välittämättä muista. Minulle ei ole koskaan tuottanut ongelmia elää elämää kuten itse haluan välittämättä muiden mielipiteistä. 

Se yhteiskunta, jossa tiedän etten voisi hankkia lasta mikäli minua kiinnostaa uralla eteneminen omalla alallani. Pelkästään jo naiseus (riski potentiaaliseen lisääntymiseen) hankaloittaa tilannetta jo alkujaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No eikö se sitten ole keskiluokkaista kun vuosikymmen toisensa perään nautitaan niistä vtun brunsseista ja illanistujaisista? Minusta ainakin alkaa olla tosi puuduttavaa ja tylsää ja itseään toistavaa sillai kymmenen vuoden jälkeen. Eletään niinku tosi siistii ja spontaanii elämää. Pyöritään oman navan ympärillä ja loputtomassa elämysten ja hedonismin pyörteessä. Tämähän on just sitä lammasmaista keskiluokkaista elämää jota meille tyrkytetään. Kaikki samanlaisia tylsimyksiä vaikka jokainen esittää olevansa oman elämän supertähtiä. Tämä on massaa nykypäivänä.

Tämä.  Kun te puhutte elämästä nauttimisesta, te puhutte todellisuudessa kuluttamisesta. Kuinka monta ulkomaanmatkaa ihminen voi tehdä elämässään? Kuinka monta ihanaa illallista kaverien kesken? Voi olla kiva käydä Levillä ryyppäämässä kavereitten kanssa kun 32-vuotias, mutta teettekö samaa vuodesta toiseen, vielä sitten kun olette 52-vuotiaita? Matkustaminen ja ulkona syöminen ja kuluttaminen on ihan kivaa, mutta se on vain kuluttamista. Ehkäpä kyse on siitä, että lapsista saa jotain paljon syvempää kuin mitä kulutuskeskeisestä elämäntavasta saa.

Olen eri mieltä kaikesta. En vain yksinkertaisesti näe vanhemmuudessa mitään hohtoa. Vasten tahtoaanko niitä lapsia sitten pitäisi tehdä?

Älä missään tapauksessa edes harkitse. Sinun kaltaisten takia on juuri niitä surullisia ja rakkaudettomia lapsuuksia jo liian monta.

Vierailija kirjoitti:

– aloitin liikunnan harrastamisen vasta lapsen (nyt 4 v.) syntymän jälkeen

* No minäpä harrastan jo nyt, ja lajeja joihin lapsi ei voi millään tavalla osallistua ja joissa lapsiparkkeha ei tunneta. Vaikken kilpaile tms niin en kuitenkaan halua heittää lajeihin käyttämiäni vuosia hukkaan ja vaihtaa hölkkäämiseen tai elixiatouhuun.

– lauantai-iltana voi sekä koota legoja että (lapsen mentyä nukkumaan) katsoa esim. leffaa

*Eli mainitsemistani asioista 1 ainoa on mahdollisesti toteuttavissa

– meidän lapsella on erittäin hyvä musiikkimaku, ja lastenmusiikkia ei kuunnella käytännössä yhtään

*Tämä on minusta vähän outoa jopa. Toki lapsi voi tykätä aikuismusiikista, mutta eikö teidän lapsenne ole kuullut esim. päiväkodissa, kavereilla tms lastenmusiikkia tai edes muuta musiikkia, josta hän pitää mutta vanhemmat eivät?

– ollaan tehty lapsen kanssa lukuisia ulkomaanmatkoja, mukaan lukien 3 (pian 4) kaukomatkaa; Muumimaailmassa ollaan käyty kerran ja se oli aikuisellekin kiva paikka

*Kyllä, mutta olette toki tehneet lomalla ihan eri asioita kuin lapsettomana. Lue yläpuolelta kommenttini Malediiveista.

– lapsensaanti ei millään tapaa velvoita kääntämään anopin perunamaata tai leikittämään lapsen serkkuja!

*Minusta suvun riistäminen lapselta on aika julmaa. Itselleni mummut ja papat ja monet serkut olivat lapsena todella tärkeitä. En haluaisi evätä lapseltani näitä asioita vaan sinnittelisin, lapsen tähden.

– lapsenkin kanssa voi käydä rannalla ja kahviloissa (ollaan viety lasta vauvasta asti kahviloihin ja ravintoloihin, joten hän osaa käyttäytyä niissä varsin mallikelpoisesti)

*Taas mennään lapsen ehdoilla eikä tehdä sitä mitä oikeasti haluttaisiin. Kyllä mä mieluummin istun hyvän kaverin kanssa ja puhutaan tunteja ja otetaan pari siideriä kuin istun vartiksi syömään jäätelön (minkä jälkeen pyyhin jäätelöä erilaisilta pinnoilta, talutan lapsen vessaan, pyyhin, pakotan pesemään kädet jne). Kyllä lapsen kanssa voi tehdä, mutta tekeminen on järjestettävä lasta aina ajatellen. Esim. Tarantinon uusin ei käy, mutta seksistinen ja typerä korviavihlovilla äänitehosteilla ruuditettu prinsessaleffa käy. Ratsastustunti sulle ei käy, mutta maneesin laidalla värjötteleminen kun lapsi ratsastaa käy. Festarit ei käy, mutta käyskentely päiväaikaan lasten musatapahtumassa käy. Rannalle voi mennä, mutta et voi lukea ja rentoutua ja uida vaan vahdit haukkana kusesta lämmenneessä rantavedessä pentua ettei se huku tai kylmety tai kakkaa tai pala. Yksin lähdet rannalle vetäisemällä biksut, shortsit ja topin päälle ja pyyhe ja kirja ja vesipullo mukaan. Lapsen kanssa on käytävä pisulla ja kakilla ja puettava se uv-pukuun ja missä hellehattu ja kylmälaukku on oltava ja sinne evästä ja viltti ja kaikki uimahärpäkkeet ja ämpäri ja lapio ja vitusti aurinkorasvaa ja kun saa kaiken rontattua autoon niin jo se kiljuu kun kuuma ja renklaa turvavyötä auki vaikka molemmat ettei saa ja sitten tehdäänkin uukkari ja painutaan kotiin koska lasta on kasvatettava ja sitten ei voikaan loppupäivänä tehdä mitään kivaa ja kylmälaukku on purettava ja uv-puku riisuttava ja lapsi huutaa kuin hinaaja sohvanreunaan kuolaten kun ei päässyt rannalle jajaja...

– töistä lähden samaan aikaan kuin ennen lapsensaantia, kotona laitan ruokaa mutta sitäkin tein jo ennen lapsensaantia; illemmalla saatan rötköttää sohvalla, kun lapsi esim. piirtää tai lukee kirjaa vieressäni taikka sitten lähden salille.

*Kaikkien työ ei ole säännöllistä päivätyötä eikä kaikista töistä voi lähteä tietyllä kellonlyömällä. Sohvalla rötköttäessäkin joudut olemaan välittömässä valmiudessa vastaamaan lapsen tarpeisiin etkä voi esim. torkahtaa ellei lapsi ole jo iso

Kun perheessä on 2 aikuista, niin monikin näistä esimerkeistä onnistuu vaikka perheessä on lapsia; sohvalle voi hyvin torkahtaa, rannalla voi yksin lukea ja rentoutua (mies hoitaa osansa ja lastenkerhot on olemassa), sukulaiset ovat tiiviisti lapsen elämässä ja jopa lapsenvahtina niin, että seksisessiot keskellä päivääkin on monena viikonloppuna mahdollisia....

toki moni asia vaatii järjestelyä eri tavalla, kuin lapsettomalle, mutta moni asia on myös täysin samalla tavalla mahdollinen ja toteutettavissa, kuin velan elämässä. Sen puoleen lapset "ei vie" osaa elämästä vaan tuovat siihen lisämaustetta ja monipuolisuutta.