Mielikuvat "Prismaperheestä" laskee lapsentekohaluja? Mikä keskiluokkaisessa ydinperheessä on niin kamalaa?

Tupunavaissi kirjoitti:

Voihan sitä saada molemmat. Itselläni elämä oli 35+-vuotiaaksi matkustelua, brunsseja, illanistujaisia, harrastamista ja uralla kiipimistä. Nyt 40+ kahden pikkulapsen äitinä kliseistä omakotitalossa asumista, kaksi muksua ja vähemmän omia menoja, mutta perheenä edelleen matkustelemme, myös pidemmälle. Äitiys on rakkainta ja raskainta, mitä tiedän. Miehen kanssa työnjako lastenhoidon suhteen 50/50. Kotiäitinä olosta en nauttinut, siinä ahdistavinta oli kotona olo/aivottomuus/intensiivisyys, ei lapset.

Siitähän tuossa artikkelissa juuri olikin kyse eli että lapset hankitaan vasta päälle kolmekymppisinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, suurin osa meistä on tullut prismaperheestä, jossa oli 2-3 lasta, itse rakennettu talo, farmariauto ja koira. Ja se lapsuus oli hyvä, täynnä rakkautta ja meistä tuli kunnon kansalaisia. Mutta samanlaisiksi emme halua?

Kapinaa

En usko, että kyse on kapinasta. Pikemminkin kyse on siitä, että yhä harvemmalla on varaa prismaperheen elämään. Vaikka käydäänkin töissä, palkka ei riitä tai työsuhteet eivät ole pysyviä, jotta saisi asuntolainaa. Tai ei ainakaan saada niin suurta lainaa, että sillä voisi ostaa omakotitalon. Nykyisin vielä vaaditaan tietty määrä säästöjä ensin, mutta millä säästät, kun vuokrat ovat niin korkeita? Jos vielä on lapsia, asuntolainaa varten säästäminen muuttuu entistäkin vaikeammaksi. Monet joutuvat jo nyt tekemään ostoksensa tarjousten mukaan ja sieltä, mistä edullisimmin saa. Jos niskassa olisi  vielä satojentuhansien eurojen asuntolaina, ei olisi varaa ostaa edes Prisman tarjousjauhelihaa. Lisäksi ajat, jolloin pankit myönsivät persaukisille suuria asuntolainoja, ovat jo ohi. 

Tästäkin ketjusta huomaa, että tyytyväisimpiä lasten hankintaan ovat ne, joilla on rahaa. Voidaan matkustella, harrastaa jne lapsista huolimatta. Vielä, jos on hyvät tukiverkostot, pääsee puolison kanssa kahdestaankin nauttimaan elämästä. Ketjusta puuttuvat kaikki ne, jotka joutuvat hakemaan Hopelta lapsilleen harrastustarvikkeet, Jouluapua-kampanjasta joululahjat ja jouluruuat jne. Kaikki ne, jotka joutuvat kouluikäisille lapsilleen sanomaan päivästä toiseen "ei", koska rahat nyt vaan eivät riitä asioihin, joita lasten kavereilla on. Kaikki ne, joiden ei viikoloppuisin tarvitse katsoa poliisisarjoja televisiosta, koska voi kurkata vuokrakasarmin ikkunasta ja äksöniä riittää livenä pihalla ja porraskäytävissäkin. 

Tuoreen tutkimuksen mukaan Suomessa joka neljäs mies jää lapsettomaksi ja naisistakin huomattava määrä, joskaan ei yhtä moni kuin miehistä. Kyse ei kuitenkaan ole vapaaehtoisesta lapsettomuudesta kun tarkastellaan koko hedelmällistä ikää. Vapaaehtoinen lapsettomuus on hyvin marginaalista kaikkialla muualla kuin saksankielisellä kielialueella, jossa sielläkään se ei ole mitään valtavirtaa. Pääasiassa kyse onkin siitä, että ei ole puolisoa eikä taloudellisia resursseja, jotta perheen pystyisi perustamaan. Lapsista onkin siis tulossa eräänlaisia statussymboleita. Hyvätuloiset ja koulutetut ihmiset hankkivat lapsia, joille pystyvät tarjoamaan aikaansa sillä kotihoidontukea käyttävät maksimaalisesti myös korkeakoulutetut naiset. Hyvätuloisilla on mahdollisuus järjestää lapsilleen kunnollinen hoito ja kotiinsa apua. Hyvätuloisten ei myöskään tarvitse karsia omista mukavuuksistaan kuten matkailusta mitenkään.

Totta. Lapseni on yli kolmekymppinen ja asuu edelleen yksiössä. Odottaa päivää, jolloin saisi sellaisen työsuhteen, että pankki myöntäisi asuntolainan ja voisi ostaa edes kaksion. Lainaa ei edes tarvitsisi hirveän suurta summaa, koska yksiö on hänen omansa ja velaton. Hänen työsuhteensa ovat kuitenkin aina lyhyitä pätkiä ja haaveet isommasta asunnosta karkaavat koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. 

Arvostan niitä, jotka perustavat perheen turvalliseen ympäristöön. Itse en rikkinäisen lapsuuden vuoksi ole koskaan haaveillut perheestä. Se saa jäädä kykenevien tehtäväksi minun puolestani. Eikä minulla olisi ollut hyvää tukiverkkoa sukulaisista, mikä on mielestäni tärkeä tuki arjen kiireen keskellä. Lapsia on elämässäni kuitenkin sukulaisten ja ystävien kautta. Olen myös vanhuuden varalle rakentanut ystäväverkostoa ettei tule yksinäistä myöhemmin lapsettomana.

Vierailija kirjoitti:

Itse jätän perheen tekemättä koska patriarkaalisuus ja se että naisia syrjitään edelleen perheissä. Sori, mutta liitto ei ole tasaveroinen jos perheen yhteinen nimi valitaan aina miehen edun mukaan perinteellä jonka tarkoitus on siirtää nainen miehen holhoukseen ja alaisuuteen.

On meitä jotka eivät halua alistua ja olla alempia omalla reviirillämme jossa teemme miestä enemmän työtä. Naiset ovat aina kannattaneet omaa syrjintäänsä, joten älkää nyt vain yrittäkö selittää miten itse haluatte ja siksi se on hyvä valinta.

Perheet edelleen halveksivat naisia ja pitävät naisia miestä arvottomampana. En oikein ymmärrä miten naiset voivat koulutettuinakin olla näin omanarvontunnottomia. Kuulostatte ihan kehitysmaan naisilta puoltaessanne paskaa asemaanne.

Sinä et ole näköjään vieläkään hakeutunut hoitoon ja kuvittelet eläväsi 1930-luvulla?

Kyllä se nekyään on mies, jolle jää luu kouraan joka tilanteessa. Oltiin yhdessä tai erottiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon. 

Plääh.Itse olen saanut paljon onnea, rakkautta ja iloa kolmesta lapsestani.Elämä ei pyöri oman navan ympärillä turhanpäiväisyyksiä analysoidessa ja saa paljon aikaan asioita.Olisi aivan kammottava aukko elämässä lapsettomana.

Sä olet siis tehnyt vain omaksi iloksesi tänne jo valmiiksi ylikansoitetulle maapallolle kolme lasta, joiden koko tulevaisuus on hyvin kyseenalainen ja epävarma mm. lukuisten ympäristöuhkien takia, mutta tietenkin juuri lapsettomat on tässä itsekeskeisiä. 

Kuulut siihen ihmisryhmään, joka lässyttää ylikansoituksesta ja epävarmuudesta kun ei vain kehtaa sanoa, että en jaksa ja haluan keskittyä itseeni koko elämäni. Ei siinä mitään pahaa ole ja se on jokaisen oma valinta, mutta miksi selitellä?

Ylikansoituksen ongelmia ei ratkaista sillä, että tällainen minikansa lopettaa lisääntymisen. Ylipäänsä kaiken lopettaminen ei ole ratkaisu mihinkään. Mitä taas epävarmuuteen tulee, koskaan ihmiskunnan historiassa ei ole olleet asiat niin hyvin kuin ne nyt ovat ja silti on aina lisäännytty.

Vierailija kirjoitti:

Maitseena kirjoitti:

Mä oon usein miettinyt miten mun olis köynyt jos en olis tullut "vahingossa" raskaaksi (joo, ihan omaa humalaista typeryyttä ja naivia uskoa ettei kerrasta nyt mitään satu ja jälkiehkäisy pelastaa). Mutta en siis ikinä ollut vauvakuumeillut, ikääkin oli vasta 23 joten en ehkä ollut edes ehtinyt haaveilla perheestä, en ikinä ollut ajatellut häitä tai ok-taloa tai mitään, nautin vaan nuoruudesta.

Mutta yhtäkkiä olin raskaana jahhvin vastuuntunnottomasti päätettiin sen yhden illan jutun kanssa pitää lapsi ja katsoa mihin homma vie.

26-vuotiaana rakennettiin talo, mentiin naimisiin ja nyt esikoinen on jo 16v. Onnellisia ollaan ja eletään hyvinkin keskiluokkaisesti, ulkomailla käydään 3-4 kertaavuodessa, käydäään teatterissa, nautitaan brunsseista ja illoista ystäväpariskunnan luona, on oma mökki ja vene, mutta ei koiraa eikä tule.

Harrastusrumbaa on kuopuksen kanssa, mut mulle lapset on parasta mitä oon saanut.

Ehkä tää on sitten paskaa elämää, mutta paremmasta en tiedä kun en sitä aikuisuutta ilman lasta oikein ehtinyt elää.

Toiset bilettää mun iässä vielä sanoin kun itse silloin parikymppisenä, kai se sitten on kuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja itsekin tykkään joskus baareissa käydä, mutta vähän sellainen eläää tuntuu tyhjältä.

Ja kumma yhtälö mielestäni on myös se että mun kaikki lapsettomat bilettäjä kaverini ovat aina rahattomia, asuvat vuokralla, ei omaisuutta, eikä ulkomaanmatkoja... välillä mietin miten ne tekee sen, kun ei edes lapsiin mene rahaa... pelkästään omas itseen.

Että itse en sillee näe kovin hohdokasta lapsetonta elämää ikäisilläni, mutta kenties mulla on suppea otanta.

No vähän vaikuttaa suppealta otannalta, kun itse (olen 32) ja kaikki muutkin lapsettomat kaverit on ihan päivätöissä, joskus illanistujaisia ja baareilua, ulkomaanmatkoja. Normaalia elämää ilman lapsia, en tiedä missä vaiheessa sitä kerkeäisi jotain tyhjyyttä tuntea :D Sulla ei itelläsi taida olla kovin kiireinen/haastava työ ja mies maksaa kaiken?

Ei ole kyllä kenelläkään lapsellisilla kavereillakaan mökkejä tai veneitä. Että omituinen on asetelmasi.

Jos nuo sinun aikuiset ystäväsi bilettelee rahattomina vuokralla, niin suosittelen hankkimaan parempia ystäviä ja lisäksi ehkä tarkastamaan ajatusmaailmaa siltä osin, että kenen tappio edes on ettei tuollaiset hanki lapsia? Hyvä vain.

Viimeistään nelikymppisenä se tyhjyys iskee, mutta eihän sitä nuorena tajua kun ei kukaan siitä varoita.

Vierailija kirjoitti:

Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon. 

Tähän voin vain sanoa, että tehkää lapset nuorina ja mieluiten opiskeluaikana, niin ei pääse edes siihen leppoisan leveän elämän makuun. Tein näin ja muistelen pikkulapsivaiheen olleen elämäni onnellisinta aikaa. Rahat oli tiukilla, mutta niinhän ne olivat olleet koko ajan. 

gfhgdfh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maitseena kirjoitti:

Mä oon usein miettinyt miten mun olis köynyt jos en olis tullut "vahingossa" raskaaksi (joo, ihan omaa humalaista typeryyttä ja naivia uskoa ettei kerrasta nyt mitään satu ja jälkiehkäisy pelastaa). Mutta en siis ikinä ollut vauvakuumeillut, ikääkin oli vasta 23 joten en ehkä ollut edes ehtinyt haaveilla perheestä, en ikinä ollut ajatellut häitä tai ok-taloa tai mitään, nautin vaan nuoruudesta.

Mutta yhtäkkiä olin raskaana jahhvin vastuuntunnottomasti päätettiin sen yhden illan jutun kanssa pitää lapsi ja katsoa mihin homma vie.

26-vuotiaana rakennettiin talo, mentiin naimisiin ja nyt esikoinen on jo 16v. Onnellisia ollaan ja eletään hyvinkin keskiluokkaisesti, ulkomailla käydään 3-4 kertaavuodessa, käydäään teatterissa, nautitaan brunsseista ja illoista ystäväpariskunnan luona, on oma mökki ja vene, mutta ei koiraa eikä tule.

Harrastusrumbaa on kuopuksen kanssa, mut mulle lapset on parasta mitä oon saanut.

Ehkä tää on sitten paskaa elämää, mutta paremmasta en tiedä kun en sitä aikuisuutta ilman lasta oikein ehtinyt elää.

Toiset bilettää mun iässä vielä sanoin kun itse silloin parikymppisenä, kai se sitten on kuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja itsekin tykkään joskus baareissa käydä, mutta vähän sellainen eläää tuntuu tyhjältä.

Ja kumma yhtälö mielestäni on myös se että mun kaikki lapsettomat bilettäjä kaverini ovat aina rahattomia, asuvat vuokralla, ei omaisuutta, eikä ulkomaanmatkoja... välillä mietin miten ne tekee sen, kun ei edes lapsiin mene rahaa... pelkästään omas itseen.

Että itse en sillee näe kovin hohdokasta lapsetonta elämää ikäisilläni, mutta kenties mulla on suppea otanta.

No vähän vaikuttaa suppealta otannalta, kun itse (olen 32) ja kaikki muutkin lapsettomat kaverit on ihan päivätöissä, joskus illanistujaisia ja baareilua, ulkomaanmatkoja. Normaalia elämää ilman lapsia, en tiedä missä vaiheessa sitä kerkeäisi jotain tyhjyyttä tuntea :D Sulla ei itelläsi taida olla kovin kiireinen/haastava työ ja mies maksaa kaiken?

Ei ole kyllä kenelläkään lapsellisilla kavereillakaan mökkejä tai veneitä. Että omituinen on asetelmasi.

Jos nuo sinun aikuiset ystäväsi bilettelee rahattomina vuokralla, niin suosittelen hankkimaan parempia ystäviä ja lisäksi ehkä tarkastamaan ajatusmaailmaa siltä osin, että kenen tappio edes on ettei tuollaiset hanki lapsia? Hyvä vain.

Viimeistään nelikymppisenä se tyhjyys iskee, mutta eihän sitä nuorena tajua kun ei kukaan siitä varoita.

Puhut suoraan sanottuna paskaa.

N50

gfhgdfh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maitseena kirjoitti:

Mä oon usein miettinyt miten mun olis köynyt jos en olis tullut "vahingossa" raskaaksi (joo, ihan omaa humalaista typeryyttä ja naivia uskoa ettei kerrasta nyt mitään satu ja jälkiehkäisy pelastaa). Mutta en siis ikinä ollut vauvakuumeillut, ikääkin oli vasta 23 joten en ehkä ollut edes ehtinyt haaveilla perheestä, en ikinä ollut ajatellut häitä tai ok-taloa tai mitään, nautin vaan nuoruudesta.

Mutta yhtäkkiä olin raskaana jahhvin vastuuntunnottomasti päätettiin sen yhden illan jutun kanssa pitää lapsi ja katsoa mihin homma vie.

26-vuotiaana rakennettiin talo, mentiin naimisiin ja nyt esikoinen on jo 16v. Onnellisia ollaan ja eletään hyvinkin keskiluokkaisesti, ulkomailla käydään 3-4 kertaavuodessa, käydäään teatterissa, nautitaan brunsseista ja illoista ystäväpariskunnan luona, on oma mökki ja vene, mutta ei koiraa eikä tule.

Harrastusrumbaa on kuopuksen kanssa, mut mulle lapset on parasta mitä oon saanut.

Ehkä tää on sitten paskaa elämää, mutta paremmasta en tiedä kun en sitä aikuisuutta ilman lasta oikein ehtinyt elää.

Toiset bilettää mun iässä vielä sanoin kun itse silloin parikymppisenä, kai se sitten on kuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja itsekin tykkään joskus baareissa käydä, mutta vähän sellainen eläää tuntuu tyhjältä.

Ja kumma yhtälö mielestäni on myös se että mun kaikki lapsettomat bilettäjä kaverini ovat aina rahattomia, asuvat vuokralla, ei omaisuutta, eikä ulkomaanmatkoja... välillä mietin miten ne tekee sen, kun ei edes lapsiin mene rahaa... pelkästään omas itseen.

Että itse en sillee näe kovin hohdokasta lapsetonta elämää ikäisilläni, mutta kenties mulla on suppea otanta.

No vähän vaikuttaa suppealta otannalta, kun itse (olen 32) ja kaikki muutkin lapsettomat kaverit on ihan päivätöissä, joskus illanistujaisia ja baareilua, ulkomaanmatkoja. Normaalia elämää ilman lapsia, en tiedä missä vaiheessa sitä kerkeäisi jotain tyhjyyttä tuntea :D Sulla ei itelläsi taida olla kovin kiireinen/haastava työ ja mies maksaa kaiken?

Ei ole kyllä kenelläkään lapsellisilla kavereillakaan mökkejä tai veneitä. Että omituinen on asetelmasi.

Jos nuo sinun aikuiset ystäväsi bilettelee rahattomina vuokralla, niin suosittelen hankkimaan parempia ystäviä ja lisäksi ehkä tarkastamaan ajatusmaailmaa siltä osin, että kenen tappio edes on ettei tuollaiset hanki lapsia? Hyvä vain.

Viimeistään nelikymppisenä se tyhjyys iskee, mutta eihän sitä nuorena tajua kun ei kukaan siitä varoita.

Jep, näin kävi, lapsi tuli enkä päivääkään kadu. Osa 40+ kavereista elelee sitä cityhumppaa vieläkin lapsettomina. Töitä, brunsseja, taidenäyttelyitä ja matkailua. Kotona ei juuri viihdytä vaikka parisuhteet onkin. Eletään sitä kaksikymppisen elämää vuodesta toiseen, toki käyttövarat ajan mittaan kasvavat, mutta omistusasuntoja ei ole silti kenelläkään ja puhun nyt akateemisista ihmisistä. Ihmettelen silti, kun itsellä on jo omistusasuntoja parikin kappaletta ja lapseen muka menee niin hirveästi rahaa.

Mulle tulee usein tämä klisee mieleen, kun poikkean marketissa ja kultainennoutaja odottelee farkkuvolvon takapaksissa. Lapsia ei ole, niin että voi tälläistä prismaperheen elämää elää muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

"Taajamassa sijaitseva iso omakotitalo, pihassa seisovat Volvo ja kultainennoutaja, samanlaisiin tuulipukuihin pukeutunut nelihenkinen ”prismaperhe”, joka suhaa automarketissa metsästämässä alennusjauhelihaa.

Tällaisia mielikuvia nuoret aikuiset liittävät lapsiperheisiin – ja muun muassa tällaiset mielikuvat heikentävät heidän perheellistymishalujaan, kertoo tuore Väestöliiton perhebarometri."

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005486892.html

Menkääs joskus Prismaan ilman niitä omia lapsianne ja seuratkaa kaikessa rauhassa niitä muita lapsiperheitä ja mitä ne tekevät. 

Ei ihme ettei ole halua perustaa perhettä.

Kuvailemasi vapaus kuulostaa iki-ihanalta myös näin mummon näkökulmasta. Aikoinaan tein yhden lapsen, joka vei elämästäni monta vuotta. On kuin olisin ollut kiinni sidottu. Matkustaminenkin pienen lapsen kanssa oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa. Nyt olen valitettavasti kahden pienen mummi ja tunnen velvollisuudekseni auttaa tytärtäni ainakin pahimpina aikoina :( Jos olisin saanut valita, en olisi halunnut yhtään lastenlasta, sillä hekin osaltaan sitovat isovanhempiaan, ellei sitten aivan tunteeton ole. Kyllä lapset sitovat vanhempiaan vielä aikuisenakin.

Nyt odotan kauhulla joulua, koska puolisoni aikuiset lapset omine lapsineen ja bounuslapsineen..)haluavat välttämättä kaikki viettää joulua isänsä luona. (Vähintään 10 henkeä on tulossa yöpymään..)Joudun luopumaan lasten takia-vaikkakaan en tällä kertaa omieni- rauhallisesta ja rentouttavasta joulusta, josta voin vain unelmoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus haastaa ja vastuuttaa ihmisen niin kokonaisvaltaisesti, että sitä ei lapseton voi ymmärtää. Se on yleensä loppuelämän pituinen matka täynnä yllätyksiä jokaiselle päivälle. Se on peiliin katsomista ja kasvamista. Se on tunteita syvästä rakkaudesta ja kiintymyksestä äärimmäiseen suruun ja pelkoon. Se on täysillä elämistä ja rohkeaa riskinottoa. Se on sitä, että niitä brunsseja ja Euroopan viikonloppuja ei oikeasti vanhemmuuteen kasvamisen jälkeen yhtään kaipaa. Kaikki tärkein ja kaikki mitä lopulta tarvitsee ja haluaa vaalia on lähellä.

Ja höpsis! Kyllä minä olen kaivannut brunsseja, teatteri-iltoja ja Euroopan viikonloppuja koko lapsiperheajan. Nyt nautimme niistä taas täysillä miehen kanssa, kun lapset ovat jo aikuisia. Joskus lapsetkin tulevat mukaan noihin rientoihin puolisoineen. Minä olen nauttinut lasteni seurasta eniten nyt kun he ovat jo omillaan ja näen heitä harvemmin. Ja meillä on ollut onnellinen perhe, rakastan lapsiani kovasti. Mutta äitiys ei ole ollut minun elämäni suurin saavutus, eikä se määrittele minua ihmisenä.

Minusta sinun tekstisi on tekopyhää hurskastelua.

En ole ylle kirjoittanut, mutta selvää on, että me ajattelemme aivan eri tavalla. Olen aina ollut työorientoitunut kolmen lapsen äiti ja työssäni paljon merkittävää aikaan saanut, mutta siitä huolimatta pidän lapsiani parhaana aikaansaannoksenani. Toki myönnän kiirevuosien olleen rankkoja ja myös sen, että mitä isommaksi lapset ovat kasvaneet, sitä kivemmilta he tuntuvat. Olemme matkustelleet paljon yhdessä ja asuneet muutaman vuoden toisella mantereella, enkä tunne että lapset ovat minulta mitään pois vieneet, päin vastoin antaneet paljon. Mitä tarkoittaa, ettei äitiys "määrittele sinua ihmisenä"? Minusta kyllä määrittelee, sillä äitiys vaikuttaa ihmiseen siinä missä muutkin merkittävät asiat. 

Jotenkin tuntuu siltä, että nykyaika toistaa suurten ikäluokkien mokaa. He tekivät ennätyksellisen vähän lapsia siksi, että heitä oli ollut paljon ja toimiva ehkäisy oli löydetty. Siitä jäi jokin tyydyttämätön nälkä: mikään ei tuntunut riittävän vaan kaikki piti saada itselle.

Vierailija kirjoitti:

gfhgdfh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maitseena kirjoitti:

Mä oon usein miettinyt miten mun olis köynyt jos en olis tullut "vahingossa" raskaaksi (joo, ihan omaa humalaista typeryyttä ja naivia uskoa ettei kerrasta nyt mitään satu ja jälkiehkäisy pelastaa). Mutta en siis ikinä ollut vauvakuumeillut, ikääkin oli vasta 23 joten en ehkä ollut edes ehtinyt haaveilla perheestä, en ikinä ollut ajatellut häitä tai ok-taloa tai mitään, nautin vaan nuoruudesta.

Mutta yhtäkkiä olin raskaana jahhvin vastuuntunnottomasti päätettiin sen yhden illan jutun kanssa pitää lapsi ja katsoa mihin homma vie.

26-vuotiaana rakennettiin talo, mentiin naimisiin ja nyt esikoinen on jo 16v. Onnellisia ollaan ja eletään hyvinkin keskiluokkaisesti, ulkomailla käydään 3-4 kertaavuodessa, käydäään teatterissa, nautitaan brunsseista ja illoista ystäväpariskunnan luona, on oma mökki ja vene, mutta ei koiraa eikä tule.

Harrastusrumbaa on kuopuksen kanssa, mut mulle lapset on parasta mitä oon saanut.

Ehkä tää on sitten paskaa elämää, mutta paremmasta en tiedä kun en sitä aikuisuutta ilman lasta oikein ehtinyt elää.

Toiset bilettää mun iässä vielä sanoin kun itse silloin parikymppisenä, kai se sitten on kuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja itsekin tykkään joskus baareissa käydä, mutta vähän sellainen eläää tuntuu tyhjältä.

Ja kumma yhtälö mielestäni on myös se että mun kaikki lapsettomat bilettäjä kaverini ovat aina rahattomia, asuvat vuokralla, ei omaisuutta, eikä ulkomaanmatkoja... välillä mietin miten ne tekee sen, kun ei edes lapsiin mene rahaa... pelkästään omas itseen.

Että itse en sillee näe kovin hohdokasta lapsetonta elämää ikäisilläni, mutta kenties mulla on suppea otanta.

No vähän vaikuttaa suppealta otannalta, kun itse (olen 32) ja kaikki muutkin lapsettomat kaverit on ihan päivätöissä, joskus illanistujaisia ja baareilua, ulkomaanmatkoja. Normaalia elämää ilman lapsia, en tiedä missä vaiheessa sitä kerkeäisi jotain tyhjyyttä tuntea :D Sulla ei itelläsi taida olla kovin kiireinen/haastava työ ja mies maksaa kaiken?

Ei ole kyllä kenelläkään lapsellisilla kavereillakaan mökkejä tai veneitä. Että omituinen on asetelmasi.

Jos nuo sinun aikuiset ystäväsi bilettelee rahattomina vuokralla, niin suosittelen hankkimaan parempia ystäviä ja lisäksi ehkä tarkastamaan ajatusmaailmaa siltä osin, että kenen tappio edes on ettei tuollaiset hanki lapsia? Hyvä vain.

Viimeistään nelikymppisenä se tyhjyys iskee, mutta eihän sitä nuorena tajua kun ei kukaan siitä varoita.

Jep, näin kävi, lapsi tuli enkä päivääkään kadu. Osa 40+ kavereista elelee sitä cityhumppaa vieläkin lapsettomina. Töitä, brunsseja, taidenäyttelyitä ja matkailua. Kotona ei juuri viihdytä vaikka parisuhteet onkin. Eletään sitä kaksikymppisen elämää vuodesta toiseen, toki käyttövarat ajan mittaan kasvavat, mutta omistusasuntoja ei ole silti kenelläkään ja puhun nyt akateemisista ihmisistä. Ihmettelen silti, kun itsellä on jo omistusasuntoja parikin kappaletta ja lapseen muka menee niin hirveästi rahaa.

Noin onnelliseksi ihmiseksi ihmeen.paljon kiinnostaa lapsettomien menot ja varallisuus...;)

Tsemppiä vaan sinne omaisuushelvettiin

Vierailija kirjoitti:

Itsellä yksi syy siihen etten halua seurata tuota kaavaa on se, ettei se yksinkertaisesti ole turvallista enää - tuskin on koskaan ollutkaan.

Liian monta uutista joissa "täydellisen" juuri täsmälleen tuollaisen perheen isä tappaa koko perheen tai vähintäänkin suurimman osan ja yleensä lopulta myös itsensä. Aina ihmetellään että "ei olisi uskonut" ja "varmaan oli pinnan alla jotain mätää".

Niin. Se, että jahdataan väkipakolla jotakin vain siksi että "tuntuu että pitäisi" tai "koska vanhemmat toivoivat" tai "yhteiskunta sanoo että tämä on minulle parasta pienestä pitäen joten sitten se kai on".

Ei vain voi luottaa siihen että täysin tasapainoinenkaan oikeasti haluaisi sitä elämää. Lopun elämää olisi aina se riski että toinen onkin tavoitellut tätä vain siksi että "tuntui että oli pakko" ja lopulta napsahtaa. Tai luoja varjele että itse napsahtaisi, tai joku lapsista.

Anteeksi että naurattaa, mutta ajatelkaas nyt itse: yksi paasaa, ettei halua perhettä, koska se on niin turvatonta, kun mies kuitenkin tulee ja tappaa koko porukan.

Ja 75% kommentoineista hymistelee, että joo näin on! 

Nyt oikeesti, vähän tolkkua kehiin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

gfhgdfh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maitseena kirjoitti:

Mä oon usein miettinyt miten mun olis köynyt jos en olis tullut "vahingossa" raskaaksi (joo, ihan omaa humalaista typeryyttä ja naivia uskoa ettei kerrasta nyt mitään satu ja jälkiehkäisy pelastaa). Mutta en siis ikinä ollut vauvakuumeillut, ikääkin oli vasta 23 joten en ehkä ollut edes ehtinyt haaveilla perheestä, en ikinä ollut ajatellut häitä tai ok-taloa tai mitään, nautin vaan nuoruudesta.

Mutta yhtäkkiä olin raskaana jahhvin vastuuntunnottomasti päätettiin sen yhden illan jutun kanssa pitää lapsi ja katsoa mihin homma vie.

26-vuotiaana rakennettiin talo, mentiin naimisiin ja nyt esikoinen on jo 16v. Onnellisia ollaan ja eletään hyvinkin keskiluokkaisesti, ulkomailla käydään 3-4 kertaavuodessa, käydäään teatterissa, nautitaan brunsseista ja illoista ystäväpariskunnan luona, on oma mökki ja vene, mutta ei koiraa eikä tule.

Harrastusrumbaa on kuopuksen kanssa, mut mulle lapset on parasta mitä oon saanut.

Ehkä tää on sitten paskaa elämää, mutta paremmasta en tiedä kun en sitä aikuisuutta ilman lasta oikein ehtinyt elää.

Toiset bilettää mun iässä vielä sanoin kun itse silloin parikymppisenä, kai se sitten on kuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja itsekin tykkään joskus baareissa käydä, mutta vähän sellainen eläää tuntuu tyhjältä.

Ja kumma yhtälö mielestäni on myös se että mun kaikki lapsettomat bilettäjä kaverini ovat aina rahattomia, asuvat vuokralla, ei omaisuutta, eikä ulkomaanmatkoja... välillä mietin miten ne tekee sen, kun ei edes lapsiin mene rahaa... pelkästään omas itseen.

Että itse en sillee näe kovin hohdokasta lapsetonta elämää ikäisilläni, mutta kenties mulla on suppea otanta.

No vähän vaikuttaa suppealta otannalta, kun itse (olen 32) ja kaikki muutkin lapsettomat kaverit on ihan päivätöissä, joskus illanistujaisia ja baareilua, ulkomaanmatkoja. Normaalia elämää ilman lapsia, en tiedä missä vaiheessa sitä kerkeäisi jotain tyhjyyttä tuntea :D Sulla ei itelläsi taida olla kovin kiireinen/haastava työ ja mies maksaa kaiken?

Ei ole kyllä kenelläkään lapsellisilla kavereillakaan mökkejä tai veneitä. Että omituinen on asetelmasi.

Jos nuo sinun aikuiset ystäväsi bilettelee rahattomina vuokralla, niin suosittelen hankkimaan parempia ystäviä ja lisäksi ehkä tarkastamaan ajatusmaailmaa siltä osin, että kenen tappio edes on ettei tuollaiset hanki lapsia? Hyvä vain.

Viimeistään nelikymppisenä se tyhjyys iskee, mutta eihän sitä nuorena tajua kun ei kukaan siitä varoita.

Jep, näin kävi, lapsi tuli enkä päivääkään kadu. Osa 40+ kavereista elelee sitä cityhumppaa vieläkin lapsettomina. Töitä, brunsseja, taidenäyttelyitä ja matkailua. Kotona ei juuri viihdytä vaikka parisuhteet onkin. Eletään sitä kaksikymppisen elämää vuodesta toiseen, toki käyttövarat ajan mittaan kasvavat, mutta omistusasuntoja ei ole silti kenelläkään ja puhun nyt akateemisista ihmisistä. Ihmettelen silti, kun itsellä on jo omistusasuntoja parikin kappaletta ja lapseen muka menee niin hirveästi rahaa.

Noin onnelliseksi ihmiseksi ihmeen.paljon kiinnostaa lapsettomien menot ja varallisuus...;)

Tsemppiä vaan sinne omaisuushelvettiin

Niin, yleensä ihmiset juttelee kavereidensa kanssa tekemisistään. Ei niistä sen enempiä tarvitse olla kiinnostunut. Katsos kyllä lapselliset ja lapsettomat voi olla kavereita.

ahdistunutmummo kirjoitti:

Kuvailemasi vapaus kuulostaa iki-ihanalta myös näin mummon näkökulmasta. Aikoinaan tein yhden lapsen, joka vei elämästäni monta vuotta. On kuin olisin ollut kiinni sidottu. Matkustaminenkin pienen lapsen kanssa oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa. Nyt olen valitettavasti kahden pienen mummi ja tunnen velvollisuudekseni auttaa tytärtäni ainakin pahimpina aikoina :( Jos olisin saanut valita, en olisi halunnut yhtään lastenlasta, sillä hekin osaltaan sitovat isovanhempiaan, ellei sitten aivan tunteeton ole. Kyllä lapset sitovat vanhempiaan vielä aikuisenakin.

Minullekin äitini aikanaan joulupöydässä sanoi, että yhtään lastenlasta ei aio hoivata. Me aikuiset lapset siinä sitten tuumattiin porukalla että worry not, me ei tähän rumbaan aleta.

No jaa, itse luulen, että nykyään on mahdollista harkita lasten hankintaa enemmän. Nuoret ovat tajunneet sen, että ei tarvitse hankkia lapsia vain sen vuoksi kun "kuuluuhan se lapsi tehdä" tai "se nyt vaan pitää olla". Musta se on ainoastaan hyvä juttu, ehkä siten vältetään myös katkerien marttyyriäitien syntyminen...

Itse olen sisarussarjan kuopus, ja täytyy myöntää että olen oikeastaan onnekas, että mun isosisarukset ovat sen verran mua vanhempia, että ovat tehneet lapset...olen sitten saanut sivusta seurata ja huomata millaista se lapsiperheessä on. Tulos: olen koko ajan varmempi, että en tee lapsia. Vaikka pisimmät ajat, jonka olen ollut esim. siskoni luona kylässä, on ollut viikon, niin ei jumalaare, kyllä mä mietin silloin että ei ikinä mulle tätä. Ensinnäkin: haluan nukkua. Ihan ihmisen perustarve. En halua arjet-pyhät herätä lapsen kimakkaan ääneen klo 7. Toisekseen, haluan paljon omaa aikaa. Ja ei, se mun "oma aika" ei ole surffausta/sukellusta/biletystä, vaan ihan sitä, että saan vaikka maata rauhassa sohvalla lukemassa. Lapsiperheessä ei sellaiseen ole niin paljon (huom, niin paljon!) aikaa, mitä minä tarvitsen. Lisäksi, en vain halua siihen koulumaailma-kaverisynttäri-eihän lastani kiusata, eihän se kiusaa ite-mihin kakara hoitoon kun päikky/koulu on kiinni -ongelmaratkaisuvyyhtiin. Tiedän, että jotkut satunnaiset "aaw..ihana äitienpäiväkortti" -hetket, eivät kompensoisi koko muuta arkisen elämän raskautta. Ja kun ei se huoli ja raskaus äitiydestä lopu siihen, että lapsi muuttaa kotoa.

Ehkä lapsia hankkivat eivät mieti asioita lopulta niin pitkälle, tai sitten he ovat vain perusoptimistisempia ("kaikki järjestyy!") ihmisiä, mitä itse olen. Enpä tiedä. Ja toisaalta, samapa tuo - tunnen itseni sen verta  hyvin, ja minähän sen päätöksen lapsen hankinnasta/hankkimatta jättämisestä teen ja seuraukset kannan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

gfhgdfh kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maitseena kirjoitti:

Mä oon usein miettinyt miten mun olis köynyt jos en olis tullut "vahingossa" raskaaksi (joo, ihan omaa humalaista typeryyttä ja naivia uskoa ettei kerrasta nyt mitään satu ja jälkiehkäisy pelastaa). Mutta en siis ikinä ollut vauvakuumeillut, ikääkin oli vasta 23 joten en ehkä ollut edes ehtinyt haaveilla perheestä, en ikinä ollut ajatellut häitä tai ok-taloa tai mitään, nautin vaan nuoruudesta.

Mutta yhtäkkiä olin raskaana jahhvin vastuuntunnottomasti päätettiin sen yhden illan jutun kanssa pitää lapsi ja katsoa mihin homma vie.

26-vuotiaana rakennettiin talo, mentiin naimisiin ja nyt esikoinen on jo 16v. Onnellisia ollaan ja eletään hyvinkin keskiluokkaisesti, ulkomailla käydään 3-4 kertaavuodessa, käydäään teatterissa, nautitaan brunsseista ja illoista ystäväpariskunnan luona, on oma mökki ja vene, mutta ei koiraa eikä tule.

Harrastusrumbaa on kuopuksen kanssa, mut mulle lapset on parasta mitä oon saanut.

Ehkä tää on sitten paskaa elämää, mutta paremmasta en tiedä kun en sitä aikuisuutta ilman lasta oikein ehtinyt elää.

Toiset bilettää mun iässä vielä sanoin kun itse silloin parikymppisenä, kai se sitten on kuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja itsekin tykkään joskus baareissa käydä, mutta vähän sellainen eläää tuntuu tyhjältä.

Ja kumma yhtälö mielestäni on myös se että mun kaikki lapsettomat bilettäjä kaverini ovat aina rahattomia, asuvat vuokralla, ei omaisuutta, eikä ulkomaanmatkoja... välillä mietin miten ne tekee sen, kun ei edes lapsiin mene rahaa... pelkästään omas itseen.

Että itse en sillee näe kovin hohdokasta lapsetonta elämää ikäisilläni, mutta kenties mulla on suppea otanta.

No vähän vaikuttaa suppealta otannalta, kun itse (olen 32) ja kaikki muutkin lapsettomat kaverit on ihan päivätöissä, joskus illanistujaisia ja baareilua, ulkomaanmatkoja. Normaalia elämää ilman lapsia, en tiedä missä vaiheessa sitä kerkeäisi jotain tyhjyyttä tuntea :D Sulla ei itelläsi taida olla kovin kiireinen/haastava työ ja mies maksaa kaiken?

Ei ole kyllä kenelläkään lapsellisilla kavereillakaan mökkejä tai veneitä. Että omituinen on asetelmasi.

Jos nuo sinun aikuiset ystäväsi bilettelee rahattomina vuokralla, niin suosittelen hankkimaan parempia ystäviä ja lisäksi ehkä tarkastamaan ajatusmaailmaa siltä osin, että kenen tappio edes on ettei tuollaiset hanki lapsia? Hyvä vain.

Viimeistään nelikymppisenä se tyhjyys iskee, mutta eihän sitä nuorena tajua kun ei kukaan siitä varoita.

Jep, näin kävi, lapsi tuli enkä päivääkään kadu. Osa 40+ kavereista elelee sitä cityhumppaa vieläkin lapsettomina. Töitä, brunsseja, taidenäyttelyitä ja matkailua. Kotona ei juuri viihdytä vaikka parisuhteet onkin. Eletään sitä kaksikymppisen elämää vuodesta toiseen, toki käyttövarat ajan mittaan kasvavat, mutta omistusasuntoja ei ole silti kenelläkään ja puhun nyt akateemisista ihmisistä. Ihmettelen silti, kun itsellä on jo omistusasuntoja parikin kappaletta ja lapseen muka menee niin hirveästi rahaa.

Noin onnelliseksi ihmiseksi ihmeen.paljon kiinnostaa lapsettomien menot ja varallisuus...;)

Tsemppiä vaan sinne omaisuushelvettiin

Niin, yleensä ihmiset juttelee kavereidensa kanssa tekemisistään. Ei niistä sen enempiä tarvitse olla kiinnostunut. Katsos kyllä lapselliset ja lapsettomat voi olla kavereita.

Joo, sä vaikutatkin tosi mukavalta kaverilta...

Tässä ja muissakin aihetta koskevissa ketjuissa on keskitytty puhumaan vain lapsista ja Prismasta. Muu osa artikkelista on sivuutettu kokonaan. Itse kysyisinkin, miksi joku kaupungin keskustassa tai sen liepeillä hyvien kulkuyhteyksien päässä asuva alle 30-vuotias haluaisi muuttaa taajamaan? Siis sen ikäinen ihminen, joka haluaa käydä erilaisissa tapahtumissa, kahviloissa, elokuvissa jne sekä käyttää erilaisia palveluita? Työmatkakin pitenisi ja olisi hankittava auto, jolla körötellä aamu- ja iltaruuhkissa töihin ja töistä kotiin. Löytyykö työpaikan läheisyydestä edes riittävästi parkkipaikkoja? Mitä taajamilla on tarjota 20-30-vuotiaille? 

On paljon ihmisiä, jotka eivät halua muuttaa taajamaan yli 30-vuotiaanakaan. Kaikki eivät todellakaan kaipaa omakotitaloa. Monet asuvat erittäin mielellään kerrostaloissa. Varsinkin, jos ovat asuneet sellaisissa koko ikänsä. Mitä paremmat palvelut ympärillä, sitä tyytyväisempiä ollaan. Läheskään kaikki kaupungissa syntyneet ja asuneet eivät hanki edes ajokorttia. Eivät koe sellaista tarpeelliseksi, koska kaikki tarpeellinen on kävelymatkan päässä tai ainakin julkinen liikenne toimii hyvin. Jokainen auton omistaja tietää, ettei auton hankkiminen ja ylläpitäminen ole mitään halpaa lystiä. Senkin rahan voi käyttää johonkin mukavampaan. 

Iso omakotitalo taajamassa, Volvo (tai oikeammin kaksi, jos ollaan parisuhteessa) pihassa ja kultainen noutaja ei siis enää nykyisin ole jokaisen suomalaisen unelma. Olipa lapsia tai ei, asioipa Prismassa tai ei.