Lue keskustelun säännöt.
Mielikuvat "Prismaperheestä" laskee lapsentekohaluja? Mikä keskiluokkaisessa ydinperheessä on niin kamalaa?
"Taajamassa sijaitseva iso omakotitalo, pihassa seisovat Volvo ja kultainennoutaja, samanlaisiin tuulipukuihin pukeutunut nelihenkinen ”prismaperhe”, joka suhaa automarketissa metsästämässä alennusjauhelihaa.
Tällaisia mielikuvia nuoret aikuiset liittävät lapsiperheisiin – ja muun muassa tällaiset mielikuvat heikentävät heidän perheellistymishalujaan, kertoo tuore Väestöliiton perhebarometri."
Kommentit (478)
Vierailija kirjoitti:
Henna 84 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Mä oon 33-vuotias ja mun mies 5 vuotta vanhempi.. Meillä on yksi 6–vuotias tyttö, eikä meillä ole ikinä ollut norovirusta eikä parvorojkoa..Matkustellaan säännöllisesti ja harrastetaan intensiivisesti ( myös seksiä) ...ollaan siitä onnellisessa asemassa että rahaa on , ja iso paritalo Helsingissä...Isovanhemmat asuvat vieressä ja vievät/hakevat eskarista, ja muutenkin haluavat nähdä tyttöä lähes joka päivä...pitää muistaa ettei kaikkien lapsiperheellisten elämä ole kamalaa, ehkä se salaisuus on siinä että hankkii vaan sen yhden lapsen..
Voi jeesus. :D Ei ole varmaan mitään tekemistä helppoudeswsa rahalla ja sillä, että isovanhemmat ovat koko ajan apuna? :D :D
Kokeilepa samaa pienituloisena ilman isovanhempia. Kuulen mielelläni, mitä kuvittelisit sen vaikuttavan? Ihanko edelleen vain se lapsiluku vaikuttaisi? :D
Älä muuta sano. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, oli niin älyvapaa kommentti tuo edellinen.
Itse olen äiti, jonka lapsia isovanhemmat näkevät hyvänä vuotena 2 krt vuodessa, enkä silloinkaan saa minkäänlaista apua lastenhoitoon. Mielestäni on aivan uskomatonta miten empatia-kyvyttömiä monet ovat. Itse on vallan etuoikeutetussa asemassa, mutta kuvittelee, että kaikki on oman erinomaisuuden ansiota. Jep jep. Ei minkäänlaista kykyä asettua toisen asemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
12121212 kirjoitti:
Siksi koska ennen tavallinen luotettava mies sai koko paketin, samoin kuin nainenkin.
Enää nainen ei halua tätä. Elämän tulee olla "matka". Siinä on vaiheita, tapahtumia, ja erilaisia miehiä.
18-vuotiaana seurustellaankin jännemmän pojan eikä tulevan insinörtin kanssa, vaikka sillä on vähän sellainen maine kun se petti Janicaa. Insinörtti odottelee vuoroaan.
28-vuotiaana insinörtti pääsee todistamaan juoksunsa juosseelle naiselle, playerien puolesta, etteivät kaikki miehet ole sikoja. Hän hankkii talon, matkat ja kaiken mitä perhe tarvitsee.
38-vuotiaana naisen puheissa alkaa toistumaan fraasit "ihanan kevyttä" ja "Uusi Minä". Nainen haluaa uuden koulutuksen, asunnon keskustasta ja sosiaalisia tapahtumia. Insinörtti vaihtuu boheemimieheen.
Ennen insinörtillä oli nuori ja nätti tyttöystävä, uskollinen vaimo ja turvattu vanhuus yhdessä oman kullan kanssa. Nyt insinörtti saa vain ruuhkavuodet. Miehet ovat syystäkin skeptisiä sen suhteen kannattaako leikkiiin ryhtyä.
Vastaatko tähän ketjuun:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3046247/kuinka-moni-nainen-elanyt-tata-…
t. mamma, jota kiinnostaa
Niin no, itsehän olen koko 29-vuotiaan elämäni halunnut lasta mutta sellaista haluavaa miestä ei ole vierelle löytynyt :) Turha sitä naisia on syyllistää siitä ettei lapsia synny, kenes kanssa hankit kun ei miehet tunnu kammoksuvan mitään enempää kuin sitä arkista perhe-elämää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän elämä ois hohdokkaampaa ilman lapsia. Todellakin. Ei tarttis kantaa vastuuta kuin itsestään, joku ei ois jatkuvasti sekottamassa kämppää sitä mukaa kuin sitä saa siivottua, vois käyttää rahaa paljon vapaammin, aikatauluttaa elämänsä töineen/opiskeluineen/vapaa-aikoineen ihan miten huvittaa, syödä mitä huvittaa miettimättä että lapset haluaa sitä makaronilaatikkoa. Joskus nämä asiat harmittavat, ja kadehdin lapsettomia ystäviä.
Mutta mä halusin tulla äidiksi. Halusin todella palavasti. Ehkä se on puhdasta biologiaa. Jos olisin vain miettinyt järjellä, että on paljon hauskempaa olla lapseton, mua olisi jäänyt todella kalvamaan etten saa olla kenenkään äiti. Musta tuntuu ihmeelliseltä että joku ei tunne niin, mutta varmaan vapaaehtoisesti lapsettomista tuntuu ihmeelliseltä että joku haluaa lapsia. Ihan jopa niin kovasti, että tuntee ettei itsellä ole oikeastaan edes tarkoitusta jos ei lisäänny.
Tämän aloin ymmärtämään vasta näin 32 vuotiaana, uusi kumppani on hankittu ja nyt yhteinen koti pian, työelämä on ollut vakaana jo muutaman vuoden, tuli semmoinen tyhjyys jota joku täällä on kuvaillut, vaikka elämäni on mukavaa näin, niin tuntuu että jokin syvempi sisältö siihen puuttuu, hirvittää kyllä mitä kaikkia velvoitteita lapsi tuo mutta uskon että se on kaikki sen arvoista ja yhden kanssa jotenkin aina 2 aikuista ja 4 isovanhempaa jotka lupasi auttaa selviää :) Ymmärrän että joku ei ole vaan ikinä halunnut lapsia, itsekin heräsin koko asiaan vasta hiljattain ja nämä tunteet on ollut niin uusia ja ihmeellisiä. Uskon että vielä ehdin hyvin saamaan 1-2 lasta, jos hedelmällisyydessä tämän ikäisenä jo häikkää niin olisi ollut varmaan jo aiemminkin, alle kolmekymppisenä olin niin hukassa itseni kanssa etten olisi mitenkään ollut vanhemmaksi soveltuva.
Valitettavasti töissä ne ikävimmät tyypit on ne viisikymppiset lapsettomat naiset, toinen on elänyt vielä yksin koko elämänsä ja toinen onnettomassa parisuhteessa, niin kulmikkaita ja oma napa se tärkein, kovia arvostelemaan muita, lieneekö sattumaa...
Mun esikoiseni on sun ikäisesi. Sain hänet 24-vuotiaana. Siihen aikaan sanottiin, että ensin ammatti sekä työpaikka ja kun "juoksut on juostu", on lasten aika. Niitä "juoksuja" vaan oli siihen aikaan paljon vähemmän kuin nykyisin. Ei tavallinen vastavalmistunut sairaanhoitaja voinut uneksiakaan jostain Japanin tai Brasilian matkasta. Yhtä hyvin olisi voinut uneksia kuulennosta. "Juoksut tuli juostua" siis jo varsin nuorena ja sen vuoksi lasten aikakin oli nuorena.
Äitinikin sai minut vajaa 23 vuotiaana. Ennen elämä oli erilaista, varmasti tämä nykymeno vaikuttaa miksi lastenteko ei nuorena kiinnosta, mulla on paljon samanlaisia kavereita. Ennen oli normi perustaa perhe nuorena, nykyään saa elää vapaampaa elämää ja on paljon muuta mielenkiintoista. Haluan myös tehdä lapset onnelliseen liittoon, edellinen suhde päättyi 6v jälkeen, odotimme eri asioita suhteelta eikä lapsia siihen kaivattu, olimme hukassa ja yhdessä vääristä syistä, kummallakaan ei ollut aiemmin kuin 1 suhde joten aika kokemattomiakin olimme ja nuoria, aika kauan sinniteltiin yhdessä ja toivottiin parasta.Onneks näin, nykyisen mieheni kanssa osaan jopa kuvitella eläväni perhe-elämää. Äitinikin puhui että ennen vaan ihmiset pysyi yhdessä vaikka onnettomina, kun oli pakko, nykyään ihmiset toisaalta eroaa liiankin helposti.
t. nro 172
Mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja on todella paljon enemmän kuin aikaisemmin. Jo pelkästään nykynuorten kielitaito verrattuna meidän 60-70 -luvuilla koulumme käyneiden tankeroenglantiin mahdollistaa ihan erilaisia asioita. Lisäksi nuorilla on rohkeutta ja uskallusta tehdä asioita, joihin oma ikäluokkani ei olisi yksin uskaltautunut.
Vierailija kirjoitti:
Hyvää kannattaa odottaa kirjoitti:
Mielikuva suomalaisesta prismaperheestä on ainakin näin naimattoman 30+ miehen näkökulmasta suorastaan puistattava: Minut redusoitaisiin aseksuaaliksi vaippakassien kantajaksi ja autonkuljettajaksi, jolla on pelkkiä velvollisuuksia ja pelkkä välinearvo. Kun seuraa ruuhkavuosia elävien perheellisten kavereiden stressaavaa elämää, ei mielikuva juuri muuksi muutu.
Ei sillä, että vaippakasseissa ja lasten kuskaamisessa olisi lopulta yhtään mitään vikaa; kyse on enemmän mielikuvista ja arvomaailmasta, sekä siitä miten yhteiskunta konkreettisesti tukee (tai on tukematta) näitä.
Oma näkemykseni hyvästä perhe-elämästä on enemmän latinalaisen maailman kaltainen, jossa miehen paikkaan perheen päänä liitetään yhteiskunnallisestikin tietynlaista tervettä ylpeyttä, arvokkuutta, ja jopa seksuaalista voimaa. Suomessa tällaista mallia ei juurikaan näe - päinvastoin.
Myös sellainen perhemalli voisi mahdollisesti toimia, jossa miehellä on varallisuutta niin että pystyy hyppäämään pois oravanpyörästä, ja elättämään nuoremman vaimonsa ja perheensä. Kun yhteiskunnallinen status on lunastettu varallisuudella eikä työelämä stressaa liikaa, käy vaippakassienkin kuskaus hymyssä suin. :)
Sinun pitää arvostaa itse itseäsi enemmän eikä etsiä ulkopuolelta arvostusta ja nostoa jonkinlaiseen machon asemaan. Jokaisessa kulttuurissa on kipupisteensä! Luultavasti sopisit hyvin isäksi, joka huomaa rakastavansa lastaan ja lapsensa äitiä ihan normaalisti riittävällä tavalla.
Kiitos poikkeuksellisen rakentavasta kommentista. Varmasti asia on osittain näinkin. Halusin kuitenkin tuoda esiin niitä mielikuvia ja ajatuksia, joita prismaperhe-elämään liittyy.
Vaikka kyse onkin enimmäkseen mielikuvista, ei niiden vaikutusta voi mitätöidä. Itse olen jo päättänyt että perhe perustetaan vasta yli 40 vuotiaana, ja nuorempaa puolisoa voisi olla hyvä sitten aikanaan katsella myös ulkomailta - lähipiiristä löytyy muutama rohkaiseva esimerkki tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut näitä viestejä ja mieleeni on noussut muutama kysymys. Onko ihmisten "perusvietti" pariutumiseen kokonaan hävinnyt? Onko tilalle tullut kaveriporukat/sinkkuus? Onko taustalla pelko epäonnistumisesta vai halu kulkea omia polkuja? Mikä on se "ihan todellinen syy"? Olisi mielenkiintoista tietää.
Kiinnostunut kuulemaan kirjoitti:
Olen lukenut näitä viestejä ja mieleeni on noussut muutama kysymys. Onko ihmisten "perusvietti" pariutumiseen kokonaan hävinnyt? Onko tilalle tullut kaveriporukat/sinkkuus? Onko taustalla pelko epäonnistumisesta vai halu kulkea omia polkuja? Mikä on se "ihan todellinen syy"? Olisi mielenkiintoista tietää.
Voin tietenkin puhua vain itseni puolesta, mutta ainakaan minun pariutumisviettini ei ole hävinnyt, ja kaikilla ystävilläkin on kumppani, tai ainakin haku päällä. Mitään viettiä lisääntyä mulla tai osalla ystävistä ei sen sijaan ole. Joskus teininä ajattelin haluavani lapsia, koska kuvittelin, että lapsia vain kuuluu hankkia. Sitten tajusin, että toisinkin voi tehdä, ja aloin suunnitella elämääni lapsettomana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No eikö se sitten ole keskiluokkaista kun vuosikymmen toisensa perään nautitaan niistä vtun brunsseista ja illanistujaisista? Minusta ainakin alkaa olla tosi puuduttavaa ja tylsää ja itseään toistavaa sillai kymmenen vuoden jälkeen. Eletään niinku tosi siistii ja spontaanii elämää. Pyöritään oman navan ympärillä ja loputtomassa elämysten ja hedonismin pyörteessä. Tämähän on just sitä lammasmaista keskiluokkaista elämää jota meille tyrkytetään. Kaikki samanlaisia tylsimyksiä vaikka jokainen esittää olevansa oman elämän supertähtiä. Tämä on massaa nykypäivänä.
Tämä. Kun te puhutte elämästä nauttimisesta, te puhutte todellisuudessa kuluttamisesta. Kuinka monta ulkomaanmatkaa ihminen voi tehdä elämässään? Kuinka monta ihanaa illallista kaverien kesken? Voi olla kiva käydä Levillä ryyppäämässä kavereitten kanssa kun 32-vuotias, mutta teettekö samaa vuodesta toiseen, vielä sitten kun olette 52-vuotiaita? Matkustaminen ja ulkona syöminen ja kuluttaminen on ihan kivaa, mutta se on vain kuluttamista. Ehkäpä kyse on siitä, että lapsista saa jotain paljon syvempää kuin mitä kulutuskeskeisestä elämäntavasta saa.
Kiinnostunut kuulemaan kirjoitti:
Olen lukenut näitä viestejä ja mieleeni on noussut muutama kysymys. Onko ihmisten "perusvietti" pariutumiseen kokonaan hävinnyt? Onko tilalle tullut kaveriporukat/sinkkuus? Onko taustalla pelko epäonnistumisesta vai halu kulkea omia polkuja? Mikä on se "ihan todellinen syy"? Olisi mielenkiintoista tietää.
Ei varmasti ole vain yhtä oikeaa syytä. Mutta omalla kohdallani syitä on juuri mm. se, ettei minulla ole minkäänlaista pariutumisviettiä. Jos joskus kohtaan jonkun ihmisen, joka herättää minussa tälläisen halun, olkoon sitten niin - mutta jos niin ei käy, ei haittaa. Viihdyn hyvin yksikseni. Myös tuon epäonnistumisen pelon tunnistan itsessäni: mitä jos satuttaisin lastani, mitä jos en pystyisi suojelemaan häntä pahuudelta, mitä jos hän alkaisi vihata elämää takiani. Lisäksi pelkään liikaa sitä huolta, jota lapsi aiheuttaisi. Murehdin sukulaistenikin puolesta jatkuvasti, ja joka päivä valmistaudun henkisesti siihen, jos joku heistä tänään kuolee 😂 pelkään, että huoli omasta lapsesta tekisi minut hulluksi.
En siis sulje pois lapsen hankkimista joskus - näen vain sen tällä hetkellä erittäin epätodennäköisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eikö se sitten ole keskiluokkaista kun vuosikymmen toisensa perään nautitaan niistä vtun brunsseista ja illanistujaisista? Minusta ainakin alkaa olla tosi puuduttavaa ja tylsää ja itseään toistavaa sillai kymmenen vuoden jälkeen. Eletään niinku tosi siistii ja spontaanii elämää. Pyöritään oman navan ympärillä ja loputtomassa elämysten ja hedonismin pyörteessä. Tämähän on just sitä lammasmaista keskiluokkaista elämää jota meille tyrkytetään. Kaikki samanlaisia tylsimyksiä vaikka jokainen esittää olevansa oman elämän supertähtiä. Tämä on massaa nykypäivänä.
Tämä. Kun te puhutte elämästä nauttimisesta, te puhutte todellisuudessa kuluttamisesta. Kuinka monta ulkomaanmatkaa ihminen voi tehdä elämässään? Kuinka monta ihanaa illallista kaverien kesken? Voi olla kiva käydä Levillä ryyppäämässä kavereitten kanssa kun 32-vuotias, mutta teettekö samaa vuodesta toiseen, vielä sitten kun olette 52-vuotiaita? Matkustaminen ja ulkona syöminen ja kuluttaminen on ihan kivaa, mutta se on vain kuluttamista. Ehkäpä kyse on siitä, että lapsista saa jotain paljon syvempää kuin mitä kulutuskeskeisestä elämäntavasta saa.
Olen eri mieltä kaikesta. En vain yksinkertaisesti näe vanhemmuudessa mitään hohtoa. Vasten tahtoaanko niitä lapsia sitten pitäisi tehdä?
No mua ainakin hirvittää ajatus, että minä ja mieheni ajauduttaisiin lasten hankinnan takia erillemme. Nyt ollaan tosi läheisiä, puhutaan kaikesta ja seksiä on oikeastaan päivittäin. Entä lasten jälkeen? Monta vuotta putkeen yövalvomista. Kämppä ihan sotkussa, vaikka kuinka yrittäisi pitää sen siistinä. Kumpikin oltais koko ajan kireitä, väsyneitä ja kiukkuisia, ei puhuta enää toisillemme (paitsi lastenhoitoon liittyvistä asioista) eikä kumpaakaan haluta. Ja sitten vielä ne helvetilliset kauppareissut lasten kanssa. Kaveritkin kaikkoaa.
Enkä tosiaan keksi tätä omasta päästäni, vaan olen nähnyt esimerkkejä ihan kavereissa ja lähisuvussa. Ja lähes jokaisella kauppareissulla. Ehkä mekin vielä joku päivä päädytään hankkimaan lapsia, mutta mieluummin kolmenkympin tuolla puolen. Kumpikaan meistä ei ole vielä läheskään valmis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Mistähän nuo järjettömät kuvitelmat tulee?
Äitiyttä ei ole pakko suorittaa tuolla lailla. Itse tunnistan noista ainoastaan lisääntyneet flunssat. Ja sekin vaihe meni aika pian ohi. Brunsseja ja matkustelua olemme harrastaneet aina, vuoden tauko oli opiskeluaikana rahapulan takia.
Ja oikeasti se nyt vaan on maailman isoin ilo ja rakkaus, mitä omista lapsistaan saa. Ehkä tätä epäaineellista puolta pitäisi tuoda enemmän esiin. Ja vapautta valita se, miten perheenä haluaa elää.
Ps. Meillä on aina nukuttu pitkään. Lapsetkin.
N50, 2 lasta
Kiinnostunut kuulemaan kirjoitti:
Olen lukenut näitä viestejä ja mieleeni on noussut muutama kysymys. Onko ihmisten "perusvietti" pariutumiseen kokonaan hävinnyt? Onko tilalle tullut kaveriporukat/sinkkuus? Onko taustalla pelko epäonnistumisesta vai halu kulkea omia polkuja? Mikä on se "ihan todellinen syy"? Olisi mielenkiintoista tietää.
Mulla ei ole koskaan ollut mitään pariutumisen perusviettiä. En oikeastaan edes tiedä, mitä sellainen on. Sitäkö, että avatessani vaatekaapin totean, että kylläpä täällä on paljon tyhjää tilaa ja kokisin jotain pakottavaa tarvetta saada jonkun toisen tavaroita kaappeihini? Vai sitä, että ruokaa laittaessani kaipaan jotakuta sanomaan, että ei saa laittaa sipulia, koska hän ei pidä siitä? Vai tarkoititko seksiä? Sitähän aina saa, jos vain haluaa eikä ole liian ronkeli. Omalla kohdallani kyse on varmasti halusta kulkea omia polkujani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
12121212 kirjoitti:
Siksi koska ennen tavallinen luotettava mies sai koko paketin, samoin kuin nainenkin.
Enää nainen ei halua tätä. Elämän tulee olla "matka". Siinä on vaiheita, tapahtumia, ja erilaisia miehiä.
18-vuotiaana seurustellaankin jännemmän pojan eikä tulevan insinörtin kanssa, vaikka sillä on vähän sellainen maine kun se petti Janicaa. Insinörtti odottelee vuoroaan.
28-vuotiaana insinörtti pääsee todistamaan juoksunsa juosseelle naiselle, playerien puolesta, etteivät kaikki miehet ole sikoja. Hän hankkii talon, matkat ja kaiken mitä perhe tarvitsee.
38-vuotiaana naisen puheissa alkaa toistumaan fraasit "ihanan kevyttä" ja "Uusi Minä". Nainen haluaa uuden koulutuksen, asunnon keskustasta ja sosiaalisia tapahtumia. Insinörtti vaihtuu boheemimieheen.
Ennen insinörtillä oli nuori ja nätti tyttöystävä, uskollinen vaimo ja turvattu vanhuus yhdessä oman kullan kanssa. Nyt insinörtti saa vain ruuhkavuodet. Miehet ovat syystäkin skeptisiä sen suhteen kannattaako leikkiiin ryhtyä.
Vastaatko tähän ketjuun:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3046247/kuinka-moni-nainen-elanyt-tata-…
t. mamma, jota kiinnostaa
Kuten muutkin vastaavat ketjut, tämäkin poistettiin.
Aihe on palstalla tabu.
Miksiköhän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskiluokkainen lapsiperhe-elämä kuulostaa tylsältä, jos sitä vertaa keskiluokkaiseen kahden keskituloisen aikuisen elämään. Luovut brunsseista, illanistujaisista kaveripariskunnilla, pitkistä viikonlopuista Keski-Euroopassa ja intensiivisestä harrastamisesta. Tilalle saat noroviruksen ja parvorokon, ruuhkaisen Prisman, loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sen, ettei ole aikaa ja/tai varaa tehdä enää niitä asioita, jotka aiemmin tuottivat iloa, kun aika menee päiväkodin joulujuhlaan/kurahousujen ostamiseen/lapsen nukuttamiseen 1,5 h joka ilta ja raha niihin kurahousuihin/terveysvakuutukseen/päivähoitoon.
Mistähän nuo järjettömät kuvitelmat tulee?
Äitiyttä ei ole pakko suorittaa tuolla lailla. Itse tunnistan noista ainoastaan lisääntyneet flunssat. Ja sekin vaihe meni aika pian ohi. Brunsseja ja matkustelua olemme harrastaneet aina, vuoden tauko oli opiskeluaikana rahapulan takia.
Ja oikeasti se nyt vaan on maailman isoin ilo ja rakkaus, mitä omista lapsistaan saa. Ehkä tätä epäaineellista puolta pitäisi tuoda enemmän esiin. Ja vapautta valita se, miten perheenä haluaa elää.
Ps. Meillä on aina nukuttu pitkään. Lapsetkin.
N50, 2 lasta
Taas näitä kommentteja. Sovitaan vaan, että se on maailman isoin ilo ja rakkaus. Jään siitä mielelläni paitsi. Suostun oikeastaan mihin tahansa, kunhan ei tarvitse hankkia lapsia.
Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että mitkään sanat tai teot eivät voi muuttaa sitä tosiasiaa, että kaikki eivät halua lapsia?
Kiinnostunut kuulemaan kirjoitti:
Olen lukenut näitä viestejä ja mieleeni on noussut muutama kysymys. Onko ihmisten "perusvietti" pariutumiseen kokonaan hävinnyt? Onko tilalle tullut kaveriporukat/sinkkuus? Onko taustalla pelko epäonnistumisesta vai halu kulkea omia polkuja? Mikä on se "ihan todellinen syy"? Olisi mielenkiintoista tietää.
Pariutuminen on kivaa kun löytää kivan tyypin. Kivan tyypin kanssa olen ollut melkein 10 vuotta, me ei olla naimisissa eikä ole lapsia. Yksi koira on. Mutta kumpikin rakastaa itsensä kehittämistä ja kouluttautumista niin töiden kuin vapaa ajan harrastuksien saralla. Itselleni ajatus perheestä ei ole suljettu, mutta se ei ole prioriteetti numero yksi. Nautin elämästäni näin, kyse ei ole esim. kavereista vaan ihan siitä, että minulla ei ole tunnetta että tästä puuttuisi jotain. Monille suosittelen omasta boxista ulos tulemista ja omien rajojen rikkomista, voit löytää elämästäsi suurempaa sisältöä kun kuuntelet sydäntäsi. Jollekin se voi olla lapsen hankinta, minulle se olisi velvollisuus. Olen löytänyt alan itselleni ihan viime vuosina jolla on merkitystä, sen tarkoituksen toteuttaminen antaa järjellisen ja toivontäyteisen sisällön elämälleni. (En puhu uskon asioista, vaikka saattaa siltä hieman kuulostaa.) Etsikää ihmiset oikeasti omia unelmianne. Hakekaa haasteita elämässänne. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa se ei ole ollut helpompaa. Varsinkin jos olet syntynyt Suomessa.
Luulen että kyse on enemmänkin epäonnistumisen pelosta.
Alisuorittaja ei uskalla ryhtyä perheelliseksi, koska pelkää epäoonistumista.
Lapsiperhe-elämä on mediassa leimattu vaativaksi touhuksi.
Vierailija kirjoitti:
Pin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa ja kamalaa...No, en minä ainakaan halua luopua edes harrastuksistani, vaikka olen tosiaan ihan tavisharrastelija, en ollenkaan huippu/tavoitteellinen.
Ja kun naisia aina parjataan niin kuinka moni 20-40-vuotias mieskään on kiinnostunut lopettamaan futiksen/lumilautailun/salilla käymisen/juoksun/golfin/tenniksen ja vaihtamaan tämän päivittäiseen vaunutteluun lähipuistossa? Lauantai-illan leffan/illanistujaisten/keikan/matsin/pelisession/saunomisen tilalle legolinnan rakentaminen ja purku, siivousta ja iltasatua? Töistä pois kotitöitä tekemään vähintään vuodeksi? Oman Spotify-listan vaihtaminen hevisaurukseen ja fröbelin palikoihin? Lomalla Valioliigan matsin tai Malediivien sijaan autoreissu Puuhamaahan ha Muumimaailmaan? Kavereitten synttäreiden ja tupareiden sijaan viikonlopuksi anoppilaan perunamaata kääntämään ja nurmikkoa leikkaamaan ja leikittämään lapsen serkkuja? Kavereiden häihin autolla vaippalaukku kainalossa ja kotiinlähtö viimeistään klo 19? Kesäpäivänä rannan ja terassin sijaan ohjelmassa hiekkalaatikolla istuminen, keinulle vauhdin antaminen ja oksennuksen siivoaminen auton takapenkiltä? Töistä ei lepäämään/harrastuksiin vaan kaasu pohjassa päiväkodille ja kokkaamaan?
Se on just tuollaista, jos teet siitä sellaista. :D
No miten voi olla tekemättä? Viemällä lapsi hoitoon heti kun sen saa kohdusta ulos? Ja voihan kersan toki rahdata Malediiveille jos vaan rahat enää riittää isomman asunnon jne hankkimisen jälkeen, mutta ei siellä sitten snorklata ja oteta aurinkoa, päivällä pari kaljaa ja illalla syömään minkä jälkeen kiihkeää seksiä. Vaan vahditaan ja leikitetään lasta minkä jälkeen mennään päiväuniajaksi hotellihuooneeseen ja sitten taas vahditaan ja leikitetään ja mennään hotellihuoneeseen viimeistään klo 19.30 eikä poistuta ennen aamua, seksiä ei ole kun lapsi nukkuu tietty samassa huoneessa. Ruuat haetaan kaupasta ja korkeintaan syödään hotellin aularavintolassa, koska a) lapsi syö n. 6 krt päivässä, b) lapsi huutaa jos ei saa ruokaa kitusiin heti kun mieli tekee, c) lapsi ei jaksa kävellä pitkiä matkoja eikä sitä huvita helteessä kantaa eikä rattaita ole järke hilata malediiveille eikä niillä kyllä rantagiekadsa etenekään jn, d) kukaan ei halua että lapsi saa paskataudin reissussa joten parempi syödä vakuumipakattua jne jne.
Minun viikko-ohjelmani on seuraavanlainen:
Ma vielä flunssassa. Töihin lähtö klo 7.35, töistä suoraan harrastukseen ja siitä kauppaan, kotona 20.30 ja pikaisen syömisen jälkeen nukahdin sohvalle ja nukuin yhtä soittoa aamuun.
Ti töitä klo 17.45 saakka (atk-järjestelmäpäivitys eli kaikki kusee), kotona pikainen vaatteidenvaihto n. 3 min, harrastukseen, lemmikkieläinliikkeeseen (harrastuspaikan vieressä), koti klo 20, syöminen, nyt chillailua ja kohta iltasuihku.
Ke normaali työpäivä mutta alkuviikon rästit tehtävä pois eli voi mennä pitkäksi. Ei pakollisia menoja. Käytännössä menen töiden jälk. tekemään joululahjaostokset.
To töistä harrastukseen, kotona taas n. klo 20. Matkalaukun pakkaaminen jos en ole ke viitsinyt.
Pe töitä aamusta klo 22-00 saakka minkä jälkeen oltava aamuun klo 10 saakka puhelimen päässä ja valmiina tarv. olemaan työpaikalla 30 min sisään puhelusta. Puheluita voi tulla 0-20 kpl, ei voi tietää.
La kaverin juhlat. Ajoa klo 12-15, valmistautuminen, juhlat, jatkot, nukkumaan n klo 04. Su vapaata, käyn kaupungilla ja tapaan yhtä töistä ystävää (juhlat siis toisessa kaupungissa kuten ehkä voi päätellä, ajoa n. klo 19-22 kotiin, tavaroiden purku, nukkumaan.
Lasta voisin siis hoitaa pari tuntia päivässä, ke ja su enemmän. Isänä sitä lasta hoitaisi tuon kaiken muun ajan? Joku kolmekymppinen mies, jolla omat harrastukset, kaverit, juhlat? Salli mun nauraa.
Teet kyllä aika helvetisti töitä, mä en jaksaisi tuollaista arkea. Ethän sä ehdi tehdä juuri tehdä muuta kuin töitä.Mä olen ratkaissut asian niin, että teen vain osa-aikaisesti töitä. Vaihdellen, keskimäärin 10-20 h viikossa, joskus max 30 h. Aika paljon on omaa aikaa kun lapset ovat koulussa/harrastuksissa/kavereille.
Lapsia rakastan enemmän kuin mitään ja ennen lapsia ollut ura tuntuu aikas tyhjältä elämältä nykyiseen verrattuna. En kyllä vaihtaisi takaisin tuollaiseen elämään, jossa ei ole kuin työ! Kannattaa ottaa rennosti, ei lapsiperheessä ole pakko elää mitään stressaavia ruuhkavuosia!
Vierailija kirjoitti:
No mua ainakin hirvittää ajatus, että minä ja mieheni ajauduttaisiin lasten hankinnan takia erillemme. Nyt ollaan tosi läheisiä, puhutaan kaikesta ja seksiä on oikeastaan päivittäin. Entä lasten jälkeen? Monta vuotta putkeen yövalvomista. Kämppä ihan sotkussa, vaikka kuinka yrittäisi pitää sen siistinä. Kumpikin oltais koko ajan kireitä, väsyneitä ja kiukkuisia, ei puhuta enää toisillemme (paitsi lastenhoitoon liittyvistä asioista) eikä kumpaakaan haluta. Ja sitten vielä ne helvetilliset kauppareissut lasten kanssa. Kaveritkin kaikkoaa.
Enkä tosiaan keksi tätä omasta päästäni, vaan olen nähnyt esimerkkejä ihan kavereissa ja lähisuvussa. Ja lähes jokaisella kauppareissulla. Ehkä mekin vielä joku päivä päädytään hankkimaan lapsia, mutta mieluummin kolmenkympin tuolla puolen. Kumpikaan meistä ei ole vielä läheskään valmis.
Kumpi kiinnostaa enemmän romanttinen parisuhde vai lisääntyminen?
Kun ympärilleen katsoo niin tuntuu vähän niinkuin joko tai valinnalta. Ainakin omassa ystäväpiirissä suurimman osan romanttinen parisuhde on kuollut lapsen tulon myötä ja suurin osa onkin päätynyt eroon n. 4n vuoden sisällä syntymästä. Niin tavallinen ja harmittava näky, kun entiset rakastavaiset ovat muuttuneet lähinnä riiteleviksi työkavereiksi univajeen ja lisääntyneen stressin myötä.
Kukas se tässä vouhottaa? :D Ihmettelen vaan, että jos ketjun tarkoitus on kerätä lapsettomien näkemyksiä siitä, miksi perhe-elämä ei houkuttele, ja millaisia mielikuvia heillä on lapsiperheistä, niin mitä annettavaa "lapsellisilla" voi siihen näkökulmaan olla? Eikö siitä lapsiarjen ihanuudesta voi keskustella ketjussa, jonka tarkoitus onkin keskustella juuri siitä?