Sini Ariell-casesta tuli mieleen: miksi se on hirveä tabu, että jotkut ovat parempia äitejä kuin toiset?

Vierailija kirjoitti:

Aina, kun joku hehkuttaa äitiyden ja vauva-ajan ihanuutta, sitä pidetään ulkokultaisena feikkaamisena? Onko se niin helvetin vaikeaa myöntää, että kaikki eivät vihaa lasten kanssa touhuamista, hiekkalaatikolla istuskelua tai vauva-aikaa? Oma äitini touhusi kanssani kaiken vapaa-aikansa kun olin lapsi, ja nautti siitä. Ja kyllä, koen, etten itse ole niin hyvä äiti. Itse en juurikaan jaksa touhuta lasten kanssa, vaikka niitä neljä kappaletta onkin. Enkä nauttinut vauva-ajasta tippaakaan. Minun ei ole vaikeaa tunnustaa, että joku muu on minua parempi ja aikaansaavampi äiti. Jotkut ovat oikein luotuja äideiksi, ja sitten olemme me jotka selviämme jotenkuten tai olemme riittävän hyviä. Ja ovatpa jotkut täysin surkeitakin. Usein ne surkeimmat ovat ensimmäisenä lyttäämässä ja haukkumassa toisia "yliäideiksi" tai "superäideiksi". Tulee mieleen että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa... Eikä kyse ole suinkaan siitä, että kaikkien pitäisi olla äitiydessä mestareita. Mutta ne jotka aidosti ovat, ansaitsevat siitä tunnustusta, eivätkä lyttäämistä kateellisilta nartuilta.

Sikäli kuin itse olen nähnyt niin monesti ne täydelliset äidit vetävät roolia. Ne jotka ovat rehellisiä, uskaltavat sitä olla koska heillä ei ole salattavaa. Ei kulisseja.

Ihan oikeasti on olemassa ihania, lapsirakkaita ihmisiä, ilman roolia. Olen yhden sellaisen tavannut, ja hän oli isoisoisäni.

Sekin on myös tabu että joskus se yhden lapsen äiti voi olla parempi äiti kuin kymmenen lapsen. Elämä vaan heitellyt niin, ettei ole ollut mahdollisuutta saada useampaa lasta.

Tässä kyynisessä ilmapiirissä hyväsydämisyys ja lapsirakkaus koetaan feikiksi esittämiseksi.

Olin hetken aikaa töissä eräässä koulussa, jossa kohtelin lapsia tasa-arvoisesti ja pidin kaikista lapsista aidosti, silti minua epäiltiin eräiden kyynisten ja katkerien tahojen osalta ja arvuuteltiin, että persoonani muuttuu hirviöksi kotosalla ja kaikki kivuus onkin vain feikkiä - sillä olin "liian" kiva ja lempeä enkä menettänyt hermojani, se oli heistä epäilyttävää.

Mun mielestä enemmän kertoo näistä epäilijöistä ja millaisia ihmisiä he pohjimmiltaan ovat ja luulevat siksi muidenkin olevan.

Ja miksi on niin kauhea tabu, että jotkut katuvat lapsiaan? Joillekin sopii äitiys paremmin kuin toisille. Joistain ei pitäisi tulla äitejä ollenkaan. Miksi tästä ei puhuta, niin moni jättäisi hankkimatta lapset? Moni hankkii lapset vähän pakosta, kun muillakin on.

Vierailija kirjoitti:

Tässä kyynisessä ilmapiirissä hyväsydämisyys ja lapsirakkaus koetaan feikiksi esittämiseksi.

Olin hetken aikaa töissä eräässä koulussa, jossa kohtelin lapsia tasa-arvoisesti ja pidin kaikista lapsista aidosti, silti minua epäiltiin eräiden kyynisten ja katkerien tahojen osalta ja arvuuteltiin, että persoonani muuttuu hirviöksi kotosalla ja kaikki kivuus onkin vain feikkiä - sillä olin "liian" kiva ja lempeä enkä menettänyt hermojani, se oli heistä epäilyttävää.

Mun mielestä enemmän kertoo näistä epäilijöistä ja millaisia ihmisiä he pohjimmiltaan ovat ja luulevat siksi muidenkin olevan.

Minun mielipiteeni taustalla on ihan se karu tosiasia että eräs nuori yh-ystäväni feikkasi aikoinaan että kaikki on ok mutta ovien takana oli masennusta ja lopulta väkivaltaa joka johti pienen lapsen huostaanottoon. Olisipa hän vain ollut rehellinen ennenkuin tilanne kärjistyi! Hän olisi saanut tarvitsemansa avun!

Mielestäni olen todella empaattinen, auttavainen ihminen mutta kokemus saa epäilemään.

Koska se mitä pitää hyvänä äitiytenä on mielipiteestä kiinni

Sini ariellin häät nyt Netflixissä!

Hyvä kirjoitus! Kävin aikanaan perhekerhossa, jossa oli äideille keskusteluryhmä. Tietysti on hyvä, että siellä sai valittaakin, mutta kun oli sellainen olo, että elämä on kivaa ja lapset ihania, niin kyllä siellä vetäjä alkoi ahdistella, että kai nyt sentään olet väsynyt tms. Oli joku oletusarvo, että kotiäidit ovat masentuneita sekopäitä, joilla seinät kaatuvat päälle. Koin itse ahdistusta, kun "olisi pitänyt pyrkiä elämässä pidemmälle" kuin "vain hoitaa lapsia" ja valitettavasti se vei hohtoa niiltä vuosilta. Nyt lapset ovat jo isompia ja suren ihan hirveästi sitä, että ne pikkulapsivuodet ovat nyt ohi. Harkitsen perhepäivähoitajaksi alkamista, koska se lasten kanssa touhuaminen nyt vaan kerta kaikkiaan on ollut kivointa mitä minulla on elämässäni ollut.

Vierailija kirjoitti:

Ja miksi on niin kauhea tabu, että jotkut katuvat lapsiaan? Joillekin sopii äitiys paremmin kuin toisille. Joistain ei pitäisi tulla äitejä ollenkaan. Miksi tästä ei puhuta, niin moni jättäisi hankkimatta lapset? Moni hankkii lapset vähän pakosta, kun muillakin on.

Mulla oli yks työkaveri, joka ihan aidosti kertoi meille, että olisi jättänyt tekemättä ainoan lapsensa, jos olisi etukäteen tiennyt millaista se on.

Että on näitäkin.