Se fiilis kun ei ole sosiaalista elämää

Ap:lle sanoisin että vietät vapaa-aikaa ihan hyvin. Liikuntaa, viihdettä, sosiaalisuutta täällä.

Olet ainakin poissa pahanteosta.

Tänäänkin moni sinkku on kavereiden kanssa kuppilassa ja jatkoilla, herää aamulla jonkin retaleen vierestä, lompakko hukassa, kauhee päänsärky ja mitään kortsuja käytetty. Äijä sanoo että nyt pitäis lähtee, etpä mikään ruusu ole.

Kivaa uintireissua, ota kovat löylyt ja hyvä leffa ja muista irtokarkit!

Hmm, minä olen kokeillut mm. seuraavaa:

* Työkaverit: suurin osa 10-20v vanhempia perheellisiä miehiä. Nuoremmat juttelevat kyllä kahvitunnilla, mutta eivät halua viettää vapaa-aikaa kanssani. Olen kysynyt mm. salille tai erilaisiin tapahtumiin, mahdollisimman epä-treffimäisesti. Pari on lähtenyt kerran, mutta koska eivät itse ehdota mitään, en ole halunnut ahdistella yksipuolisella kaveeraamisella.

* Opiskelu: ekan tutkinnon aikana olin ainoa nainen, pojat kaveerasi kyllä koulussa mutta ei vapaa-ajalla. Sama ilmiö kuin yllä työkaverien kanssa.  Tokan tutkinnon aikana olin keskimäärin 15v vanhempi kuin suurin osa opiskelijoista. Aikuisopiskelijat eivät ole halunneet vapaa-ajan rientoihin (huom. mihinkään, en puhu ryyppyjuhlista), ja nuo nuoremmat ovat kyllä kohteliaita, mutta selkeästi näkevät minut ulkopuolisena kun olen mm. opiskelijajuhliin osallistunut. 

* Harrastukset: olen käynyt vuosia salilla ja jonkin verran ryhmäliikunnoissa. Smalltalkiini ei vastata kuin muutamalla sanalla, mahdoton tutustua.

* Naapurit: sama kuin harrastusten kanssa, ei ihmiset halua naapureihinsa tutustua. 

* Suku: ei ole. 

* Miehen kaverit: yhtä kapea sosiaalinen elämä kuin itsellä. Niillä parilla kaverilla ei ole tyttökavereita joihin tutustua. 

* Internet: olen käynyt joidenkin ryhmien tapaamisissa, ja jonkin aikaa välillä kaveerannut siellä tavattujen ihmisten kanssa. KAIKKI nämä ovat kuitenkin kuivuneet kasaan, kun olen äkkiä huomannut olevani ainoa yhteydenpitäjä ja aloitteen tekijä. Kun olen jäänyt odottelemaan toisen yhteydenottoa, on ihmissuhde päättynyt siihen. En koe saavani mitään väkisin ylläpidetystä yksipuolisesta kaveruudesta. 

* Lapsia ei ole, joten ei myöskään mitään vauva/lapsikerhoja tms. Vapaaehtoistöihin ei riitä aika.

Lopputuloksena esim. se, että nykyisessä kotikaupungissani olen asunut 10+ vuotta, eikä ole yhtä ainoaa edes kahvitteluseuraa. Jos joku syyttää yrittämisen puutteesta, niin en tiedä itkisinkö vai nauraisinko... Yhtään enempää kun ei voi yrittää saamatta ahdistelijan mainetta ja lähestymiskieltoja.

Musta tuntuu että tämä on myös kulttuurista johtuvaa, suomalaiset on keskimäärin kotona perheen kanssa kökkijöitä, ja sitten jos tulee ero niin ollaan mieluummin yksin tai niiden alakouluaikaisten kavereiden kanssa, jos nekin eronneet. Ulkomailla on ollut paljon helpompi saada kavereita. Täällä on tärkeää olla järkevä ja asiallinen ja kuolla kotiin yksin ketään vaivaamatta.

Itseäni päinvastoin ahdistaa ajatus, että pitäisi viettää jonkun kanssa aikaa. Olen ollut aina yksin ja niin tottunut siihen, että kaikki muu olisi outoa ja väärin.

minua ei saa vapaa-ajalla oikein mihinkään sosialisoitumaan...oma seurani on parasta. Kaikkea pientä puuhastelen: käyn urheilemassa, saunomassa, luen, laitan ruokaa, katson Netflixiä, kuuntelen musiikkia, käyn kahvilla, leivon...En jaksa ihmisiä kun niitä näkee töissä ihan riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No enpä tiedä, onko oma valinta. Itse olen sosiaalinen ihminen, tulen töissä hyvin toimeen työkavereideni kanssa. Jotain yhteistä tekemistä heidän kanssaan onkin. Mutta. Omia ystäviä ei oikein enää ole. Pidän aikanani yhteyttä ystäviini, mutta kun se muuttui yksipuoliseksi (siis aina minä otin yhteyttä) niin pikkuhiljaa ovat hiipuneet ne ystävyyssuhteet.

Jos et asu autottomana keskellä ei-mitään, niin mikään ei estä lähtemästä esimerkiksi elokuviin, ulos syömään, baariin, jollekin klubille/keikalle. Ellet ole ihan peeaa niin mikään ei estä lähtemästä viikonlopun viettoon johonkin toiseen kaupunkiin, kylpylään, Tallinnaan tms (tänä viikonloppuna on ehkä jo hieman myöhäistä). Jos olet terve ja toimintakykyinen, niin pystyt varmasti osallistumaan johonkin yhdistystoimintaan tai muuhun sosiaaliseen aktiviteettiin, jossa tutustut uusiin ihmisiin ja tulee tekemistä viikonlopuiksi(kin).

Minä säälin vanhoja ihmisiä, jotka eivät enää edes halutessaan kykene lähtemään ulos kotoaan, mutta en terveitä aikuisia, joille netissä roikkuminen on puhtaasti oma valinta.

Miltä tuntuu kököttää yksin Tallinnan lautalla tai kylpylän altaassa? Oon ollut yksin keikoilla ja on sekin aika höhlää. Ja istunut yksin baaripöydässä. Aika äkkiä haluaa lähteä kotiin.

Joillakin masennus tekee sen, ettei jaksa jututtaa ja viihdyttää kaveria, siivota ja kokata vieraalle.

Ei siellä lautalla tai kylpylän altaassa nimenomaan kuulu kököttää yksin. Siellä voi jutella muiden ihmisten kanssa. Ja masennus kannattaa hoitaa. Ei aloittaja edes puhunut mitään masennuksesta, vain sosiaalisen elämän puutteesta.

Lähes kaikki on noissa paikoissa jonkun kanssa liikkeellä. Se on äärimmäisen hankalaa alkaa heittämään juttua, kun ei tiedä ketä edes kiinnostaa tuntemattoman hölinät. Ehkä pari lausetta vaihtaa, ja se on sitten siinä. Ahdistavaa ja masentavaa, ellei satu oleman hyvin sosiaalinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Hmm, minä olen kokeillut mm. seuraavaa:

* Työkaverit: suurin osa 10-20v vanhempia perheellisiä miehiä. Nuoremmat juttelevat kyllä kahvitunnilla, mutta eivät halua viettää vapaa-aikaa kanssani. Olen kysynyt mm. salille tai erilaisiin tapahtumiin, mahdollisimman epä-treffimäisesti. Pari on lähtenyt kerran, mutta koska eivät itse ehdota mitään, en ole halunnut ahdistella yksipuolisella kaveeraamisella.

* Opiskelu: ekan tutkinnon aikana olin ainoa nainen, pojat kaveerasi kyllä koulussa mutta ei vapaa-ajalla. Sama ilmiö kuin yllä työkaverien kanssa.  Tokan tutkinnon aikana olin keskimäärin 15v vanhempi kuin suurin osa opiskelijoista. Aikuisopiskelijat eivät ole halunneet vapaa-ajan rientoihin (huom. mihinkään, en puhu ryyppyjuhlista), ja nuo nuoremmat ovat kyllä kohteliaita, mutta selkeästi näkevät minut ulkopuolisena kun olen mm. opiskelijajuhliin osallistunut. 

* Harrastukset: olen käynyt vuosia salilla ja jonkin verran ryhmäliikunnoissa. Smalltalkiini ei vastata kuin muutamalla sanalla, mahdoton tutustua.

* Naapurit: sama kuin harrastusten kanssa, ei ihmiset halua naapureihinsa tutustua. 

* Suku: ei ole. 

* Miehen kaverit: yhtä kapea sosiaalinen elämä kuin itsellä. Niillä parilla kaverilla ei ole tyttökavereita joihin tutustua. 

* Internet: olen käynyt joidenkin ryhmien tapaamisissa, ja jonkin aikaa välillä kaveerannut siellä tavattujen ihmisten kanssa. KAIKKI nämä ovat kuitenkin kuivuneet kasaan, kun olen äkkiä huomannut olevani ainoa yhteydenpitäjä ja aloitteen tekijä. Kun olen jäänyt odottelemaan toisen yhteydenottoa, on ihmissuhde päättynyt siihen. En koe saavani mitään väkisin ylläpidetystä yksipuolisesta kaveruudesta. 

* Lapsia ei ole, joten ei myöskään mitään vauva/lapsikerhoja tms. Vapaaehtoistöihin ei riitä aika.

Lopputuloksena esim. se, että nykyisessä kotikaupungissani olen asunut 10+ vuotta, eikä ole yhtä ainoaa edes kahvitteluseuraa. Jos joku syyttää yrittämisen puutteesta, niin en tiedä itkisinkö vai nauraisinko... Yhtään enempää kun ei voi yrittää saamatta ahdistelijan mainetta ja lähestymiskieltoja.

Onpas tutun kuuloista! oh, itse keittelisin sulle heti kahvit, jos olisit täällä päin :)