Lue keskustelun säännöt.
Mikä saisi miehet pitämään kiinni ydinperheestä erityislapsenkin kanssa? Toivottavasti tästä saa puhua. Olen murtunut kuten muutkin äidit tässä tilanteessa.
30.11.2017 |
Meillä oli kolme tervettä lasta ja tahdoimme vielä neljännen. Olimme onnellinen perhe. Neljäs yllättäen olikin erityislapsi. Mies, ennen niin ihana ja rakastava isä, sekä aviomies, muuttui täysin. Väsynyt olin tietysti minäkin, mutta yritin aina jaksaa lasten vuoksi. Saihan lapsista energiaakin. Tietysti jokainen lapsi on myös yhtä rakas, vaikka yksi onkin erityislapsi. Mies alkoi vältellä kotiin tuloa. Nyt nuorimmaisemme ollessa 3-vuotias, mies lopulta myönsi löytäneensä toisen naisen. Hän muutti pois perheemme luota pari kuukautta sitten. Mies sanoi suoraan, ettei hänestä ole tällaiseen elämään.
Hain ja löysin vertaistukea muiden erityislasten äideiltä. Liian monen perheessä on sama surullinen tarina, eli mies ei kerta kaikkiaan kestä enää perhe-elämää erityislapsen kanssa, vaikka meilläkin elämä oli onnellista kolmen lapsen kanssa ja hänkin tahtoi neljännen. Neljännen ollessakin erityislapsi mies ei enää kestänytkään tätä elämää.
Olen todella vihainen ja katkera. Miksei mies voinut puhua avoimesti tunteistaan, ettei hän jaksa? Olinhan minäkin todella väsynyt, mutta sain perheestämme voimaa. Pakosti mietin myös, miksei mies saanut meistä, eli minusta ja lapsista, voimaa? Tiedän myös muutaman perheen, jossa erityislapsi aiheutti kyllä kovan kriisin parisuhteeseen, mutta he voittivat ongelmat yhdessä. Hakivat yhdessä apua ja saivat. Selvisivät yhdessä. Voi kunpa olisin toivonut samaa meillekin.
Eikö mies todellakaan ole ajatellut yhtään sitä, miten rankkaa tämä kaikki on minulle, lastensa äidille? Minä jäin neljän lapsen kanssa yksin, joista yksi on erityislapsi. Entä lapsille, kun isä vaan hylkää? Erityislapsi vie väksinkin enemmän huomiota ja aikaa. Nyt olen arjessa aivan yksin, jolloin terveet lapset jäävät vielä enemmän paitsioon. Kaksi vanhempaa sentään voisivat jakaa huomiotaan järkevämmin lasten kesken. Puhumattakaan kaikista kodin ja arjen askareista. Kaikista eniten olen kuitenkin surullinen siitä, kun mies rikkoi meidän perheen.
Saisikohan tähän mitenkään muutosta? Kuinka saada miehet paremmin sitoutumaan ydinperheeseen silloin, kun siihen kuuluu erityislapsi? Tämä meidän surullinen tarina on liian yleinen tarina erityislasten perheissä. Ero pilaa niin monen ihmisen elämän kertaheitolla. Olen neuvoton ja täysin loppu, mutta toivoisin yleistä muutosta tähän. Ihan vaan vielä syntymättömienkin erityislasten vuoksi.
Kommentit (41)
Mietteliääksi vetää. Että kun ihan tavallinenkin lapsi on monelle miehelle riittävä karkotin, niin kyllä sen erityisen täytyy olla erityistehokas siinäkin. Tuo kohtalolle alistumisen pohtija taisi olla yllättävän oikeassa.
Jos elettäisiin kulttuurissa, jossa itse pärjäämisen sijaan arvostettaisiin ryhmätyötä, tilanne voisi olla helpompi. Voitaisiin keskittää vaikkapa TE-toimistojen sijaan resursseja erityislasten viikonloppuhoitopaikkoihin. Tosin mikään ryhmätyö ei auta miestä käsittelemään tunteitaan, jos hän päättelee asian niin päin, että kaikki nuo muut kykenevät mutta hän on liian paska kestämään. Mutta tosi moni poika saa kasvaa lusmuuteen. Kukaan ei pääse opettamaan vastuuntuntoa, koska pojat oppivat toisiltaan nimenomaan sitä, että tosimies ei alistu.
Kaipa meidän pitäisi opettaa miehet puhumaan rehellisesti tilanteesta ennen kuin ollaan lähtöpisteessä. Sitten vain ensiapuryhmä kehiin ja laitettaisiin mies ammattivoimien ympäröimänä käsittelemään tilanne ja hoitamaan lasta samalla kun äiti lähetettäisiin lepäämään. Vaadittaisiin sitä vastuunottoa ja autettaisiin käsittelemään nousevat tunteet. Sitten selvitettäisiin, millä prosenttitasolla mies kykenee osallistumaan, ja lähdettäisiin siitä liikkeelle.
Naiset opetetaan sekä ripustautumaan mieheen että vaatimaan moralistisesti parempaa suoritusta, jos tämä alkaa rakoilla. Tämä kuitenkin vain pahentaa asiaa. Miestä kohdellaan infantiilina, vaikka hän on leikki-ikäinen. Se loukkaa ja taannuttaa sinne vauvatasolle, sen sijaan että saataisiin mies kasvamaan pikavauhtia edes teini-ikäisen tasolle.
Minun puolestani suomalaisessa kulttuurissa voitaisiin nyt kertaheitolla alkaa vaatia miehiltä ikätasoista käytöstä kautta linjan. Mutta sen paineen pitää tulla koko kulttuurilta ja toisilta miespuolisilta. Parisuhteessa se alkaa olla myöhäistä ja on omiaan vain repimään liitot rikki ennen kuin niitä on edes tosissaan päästy korjaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani puolestasi, mutta en käsitä tuo fraasin "saada perheestä voimaa" käyttöä. Et sinä saa lyödä sillä ketään päähän. Vai olisiko sinusta oikein, jos minä nyt sanoisin, että et sinä voi olla loppu ja väsynyt, koska onhan sinulla kolme tervettä lasta, joista saat voimaa?
Vierailija kirjoitti:
Poikia ja miehiä ei opeteta alistumaan kohtaloonsa. Kun mies alistuu kohtaloonsa, hän myös masentuu ja syrjäytyy. Kukaan ei halua masentua ja syrjäytyä, joten mies pyrkii pääsemään eroon tilanteesta, jossa hänen pitäisi alistua kohtaloonsa.
Tuo nyt on ihan täyttä soopaa. Mies opetetaan kantamaan vastuunsa vaikka verta pierren. Pakko sanoa, etten pidä ap:n miestä minään miehenä. Vastuuta pakoileva paskakasa.
Elämässä asiat eivät aina mene putkeen ja se on otettava huomioon ennakkoon. Jos halutaan yhteinen lapsi, eikä kaikki menekään ruusuilla tanssiessa, niin mikä helvetin oikeus on sysätä koko taakka toiselle ja lähteä livohkaan? Mies tekee, mitä miehen pitää tehdä ja paskahousut ryhytyvät rintamakarkureiksi.
Ei kai tuossa "perheestä voimaa" siitä ollut kyse ettei koskaan saisi olla väsyksissä, varmasti molemmat vanhemmat ovat. Mutta laajemmin ajateltuna, perhe kuitenkin olisi se jonka eteen ja hyväksi molemmat jaksavat nähdä vaivaa.
En osaa sanoa mikä saisi miehen pysymään erityislapsiperheessä. Vastuuntunto joka menee omien halujen ohi?
Omien tavallisten lasteni isä ei kestänyt arkea kanssamme vaan halusi "oman elämän" yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Ei siinä painanut pitkä parisuhde eikä reippaasti alaikäiset lapset.
Vierailija kirjoitti:
Miäkään en tunne kauheasti sympatiaa ap:tä kohtaan, sillä olin juuri tilaisuudessa kolmena päivänä havainnoimassa erityslapsia koskevissa terapia yms. tilanteissä ja 8/10 lapsen kanssa tilaisuuksissa oli isä eikä äiti, mitä ihmettelin suuresti. Isä oli ottanut paljon suuremman vastuun perheen erityislapsesta.
Keskusteluissa kävi ilmi, että perheissä oli yleisesti n. 3 lasta.
eli eivät ne äidit ole aina uhreja.
t. äiti ja isoäiti
Et tunne sympatiaa aloittajaa kohtaan koska on olemassa myös perheitä joissa isä on ottanut vastuun erityislapsesta? En kyllä ymmärrä logiikkaasi lainkaan, miten ne muut perheet liittyy ap:n tilanteeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mieltä ekan vastaajan kanssa: vuoroviikkosysteemi. Neljä lasta on yhdellä aikuiselle älyttömän paljon, saatikka sitten, että yksi heistä on erityislapsi. Ota myös selvää, voisitteko saada jotain tukea erityislapsen hoitoon.
Mua ihmetyttää mitä liikkuu sen toisen naisen päässä, kuka ylipäänsä huolii tuollaisen vastuunpakoilijan kumppanikseen? Ei siinä huonossa parisuhteessa tarvitse roikkua väkisin, mutta että hylkää jälkikasvunsa tiukan paikan tullen ei lupaa hyvää uudellekaan suhteelle jos ollaan vakavissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
14 muistaa kuitekin nyt miettiessään yhden asian, jota teimme miehen kanssa usein ja mikä saattoi auttaa selviämiseen. Jos oli vähänkään löysää lepohetkeä, yleensä illalla lasten nukkumaan mentyä, me istuimme ulkorappusilla katselemassa taivaalle ja juomassa kahvia tai joskus jopa viiniä ja kehuimme toisiamme ja perhettämme ja itseämme. Toisteltiin toisillemme, kuinka hyvin me loppujen lopuksi olosuhteisiin nähden pärjättiin, kuinka taas oltiin selvitty vaikeasta paikasta, kuinka paljon saatu tehtyä sen lapsen hyväksi ja kuinka, kaikesta huolimatta, lapsesta vielä varmaan kasvaisi onnellinen aikuinen tai ainakin juuri me oltaisiin taatusti tehty sen eteen kaikki mahdollinen. Kerran viikossa keskinäistä kehumista ja kannustusta saattaa lisätä yhteisyyden tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa olevien kannattaisi ennen lasten tekemistä käydä pitkä keskustelu siitä että miten toimitaan jos erityislapsi tulee osaksi perhettä. Harva mies varmaan kehtaisi myöntää luikkivansa siinä tilanteessa käpälämäkeen, mutta miehen asenteesta aiheeseen voi jo päätellä paljon.
Suht helppo erityislapseen on varautua keskusteluissa, todellisuus voi silti molemmille olla aivan toinen kuin tilanne mistä on keskusteltu. Erityislapseen syntyminen on sekä vanhemmille henkilökohtainen kriisi että perheen yhteinen kriisi. Todellisuutta miten kriisissä käyttäydyn en voi aina tietää itsestänikään saati sitten toisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän ap käynyt niin että sinun mielestä voimaa olisi ollut lupa saada vain perheestä ja terveistä lapsista. Unohditte hakea voimaa parisuhteesta, yhteisestä ajasta, omista harrastuksista, aikuisten asioista jne. Ilman niitä meidän suhde ei olisi kestänyt kahta erityislasta. Ei lapset sinänsä riitä arjen kestämiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa olevien kannattaisi ennen lasten tekemistä käydä pitkä keskustelu siitä että miten toimitaan jos erityislapsi tulee osaksi perhettä. Harva mies varmaan kehtaisi myöntää luikkivansa siinä tilanteessa käpälämäkeen, mutta miehen asenteesta aiheeseen voi jo päätellä paljon.
Suht helppo erityislapseen on varautua keskusteluissa, todellisuus voi silti molemmille olla aivan toinen kuin tilanne mistä on keskusteltu. Erityislapseen syntyminen on sekä vanhemmille henkilökohtainen kriisi että perheen yhteinen kriisi. Todellisuutta miten kriisissä käyttäydyn en voi aina tietää itsestänikään saati sitten toisesta.
Ei se itse asiassa ole niin kovin vaikeata. Oikeasti ihminen käyttäytyy yhdessä kriisissä aika lailla samoja latuja kun toisessakin ja ylipäätään kriisissä samalla tavalla kun muutenkin vastoinkäymisten kohdalla.
Toisin sanoen, jos yleensäkin vastoinkäymisten kohdalla pyrit järjestämään asian, kantamaan vastuusi ja pitämään sopimuksesi, ja huolehtimaan muista ympärillääolijoista parhaalla ahdillisella tavalla, todennäköisesti teet niin myös kriisitilanteessa. Jos taas tavallisten vastoinkäymisten aikana pyrit jättämään ne muiden hoidettavaksi, toteamaan ettei ollut sun vika ja ajattelet ensin ja lähinnä omaa selviytymistäsi, on todennäköistä, että teet niin kriisitilanteessakin.
Mitä pitmpään kriisi jatkuu, sitä todennäköisempää tämä on. Ja erityislapsen kohdallahan kriisi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En viitsi edes lukea näitä miesten mollaus juttuja. Sanonpahan vaan, että meillä se oli nainen joka rikkoi ydinperheen, kun erityislapsi uuvutti meidät ja näivetti parisuhteemme. Minä olisin jaksanut vielä yrittää ja pitää perheemme koossa.
Ei mulla muuta.
Vierailija kirjoitti:
Miäkään en tunne kauheasti sympatiaa ap:tä kohtaan, sillä olin juuri tilaisuudessa kolmena päivänä havainnoimassa erityslapsia koskevissa terapia yms. tilanteissä ja 8/10 lapsen kanssa tilaisuuksissa oli isä eikä äiti, mitä ihmettelin suuresti. Isä oli ottanut paljon suuremman vastuun perheen erityislapsesta.
Keskusteluissa kävi ilmi, että perheissä oli yleisesti n. 3 lasta.
eli eivät ne äidit ole aina uhreja.
t. äiti ja isoäiti
Idiootti. Äiti oli muiden lasten kanssa kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen todella vihainen ja katkera. Miksei mies voinut puhua avoimesti tunteistaan, ettei hän jaksa? Olinhan minäkin todella väsynyt, mutta sain perheestämme voimaa. Pakosti mietin myös, miksei mies saanut meistä, eli minusta ja lapsista, voimaa?
Miehet jaksaa naisten takia, kestää lapsetkin jos nainen on tarpeeksi hyvä. Mies sai sinusta voimaa, kunnes sinulla ei enää ollut aikaa/energiaa miehelle. Eikä tässä syytetä sinua, lapsi tulee ensin.
Vierailija kirjoitti:
En viitsi edes lukea näitä miesten mollaus juttuja. Sanonpahan vaan, että meillä se oli nainen joka rikkoi ydinperheen, kun erityislapsi uuvutti meidät ja näivetti parisuhteemme. Minä olisin jaksanut vielä yrittää ja pitää perheemme koossa.
Ei mulla muuta.
Näitä mollausjuttuja ei tulisi jos miehet kantaisivat vastuunsa. Jos olet itse kunnollinen niin se on hienoa. Yritä ymmärtää, että täällä asioita käsitellään yleisestä perspektiivistä eikä yksi puhtoinen lammas laumassa tilastoja pahemmin hetkauta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miäkään en tunne kauheasti sympatiaa ap:tä kohtaan, sillä olin juuri tilaisuudessa kolmena päivänä havainnoimassa erityslapsia koskevissa terapia yms. tilanteissä ja 8/10 lapsen kanssa tilaisuuksissa oli isä eikä äiti, mitä ihmettelin suuresti. Isä oli ottanut paljon suuremman vastuun perheen erityislapsesta.
Keskusteluissa kävi ilmi, että perheissä oli yleisesti n. 3 lasta.
eli eivät ne äidit ole aina uhreja.
t. äiti ja isoäiti
Et tunne sympatiaa aloittajaa kohtaan koska on olemassa myös perheitä joissa isä on ottanut vastuun erityislapsesta? En kyllä ymmärrä logiikkaasi lainkaan, miten ne muut perheet liittyy ap:n tilanteeseen?
Tuosta kommentoijasta ei tarvitse välittää. Ei edes tajunnut, että äidit olivat kotona hoitamassa muita lapsia. Logiikka muutenkin outoa.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään jokainen lapsi tuntuu olevan "Erityislapsi". no kai se erityinen on joku vammanen, varmaan kans iha saadanan ruma! LoL
Ja sinä taas olet äärimmäisen tyhmä. Tulet olemaan sitä koko ikäsi. Katso nyt, mitä kirjoitit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa olevien kannattaisi ennen lasten tekemistä käydä pitkä keskustelu siitä että miten toimitaan jos erityislapsi tulee osaksi perhettä. Harva mies varmaan kehtaisi myöntää luikkivansa siinä tilanteessa käpälämäkeen, mutta miehen asenteesta aiheeseen voi jo päätellä paljon.
Suht helppo erityislapseen on varautua keskusteluissa, todellisuus voi silti molemmille olla aivan toinen kuin tilanne mistä on keskusteltu. Erityislapseen syntyminen on sekä vanhemmille henkilökohtainen kriisi että perheen yhteinen kriisi. Todellisuutta miten kriisissä käyttäydyn en voi aina tietää itsestänikään saati sitten toisesta.
Ei se itse asiassa ole niin kovin vaikeata. Oikeasti ihminen käyttäytyy yhdessä kriisissä aika lailla samoja latuja kun toisessakin ja ylipäätään kriisissä samalla tavalla kun muutenkin vastoinkäymisten kohdalla.
Toisin sanoen, jos yleensäkin vastoinkäymisten kohdalla pyrit järjestämään asian, kantamaan vastuusi ja pitämään sopimuksesi, ja huolehtimaan muista ympärillääolijoista parhaalla ahdillisella tavalla, todennäköisesti teet niin myös kriisitilanteessa. Jos taas tavallisten vastoinkäymisten aikana pyrit jättämään ne muiden hoidettavaksi, toteamaan ettei ollut sun vika ja ajattelet ensin ja lähinnä omaa selviytymistäsi, on todennäköistä, että teet niin kriisitilanteessakin.
Mitä pitmpään kriisi jatkuu, sitä todennäköisempää tämä on. Ja erityislapsen kohdallahan kriisi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
En kyllä usko että suhde on kovin kestävällä pohjalla kun menet sanomaan erityislapseen saaneelle (vaikka hän olisi pitkäaikainen puolisosi) "tiedän kyllä miten sinä asiaan suhtaudutaan ja miten asian käsittelet, ei se nyt noin vaikeaa voi olla kun ei aiemmat kauan kriisit sitä olleet".
Miksi laitat miehen lähdön lapsen syyksi? Hänhän jätti sinut. Löysi toisen. Onko sinulle helpompaa ajatella, että lähtö johtui lapsesta? Ei kukaan eroa lapsen takia, jos rakkautta edelleen on.
Parisuhteessa olevien kannattaisi ennen lasten tekemistä käydä pitkä keskustelu siitä että miten toimitaan jos erityislapsi tulee osaksi perhettä. Harva mies varmaan kehtaisi myöntää luikkivansa siinä tilanteessa käpälämäkeen, mutta miehen asenteesta aiheeseen voi jo päätellä paljon.