Te, jotka olette jo varhaisessa vaiheessa tienneet haluavanne lapsettomiksi, miten teitte päätöksen?

Ihan jo lapsena päätin, että haluan lapsettomaksi, lehmättömäksi, lentolupakirjattomaksi, vietnamin kielen taidottomaksi ja kuussa käymättömäksi. 

Paras ystäväni oli päättänyt asian jo 13-vuotiaana, kun tutustuttiin. Edelleen on samaa mieltä, kuten on aviomiehensäkin, jonka kanssa on ollut yli 10 vuotta yhdessä. Ollaan nyt reilu kolmekymppisiä. Ystävä kyllä tykkää lapsista, tulee toimeen pienten kanssa ja onkin esikoisemme sylikummi. Ei vain ole itse halunnut tehdä muksuja. :)

Usein mieli muuttuu suuntaan tai toiseen, mutta kyllä jotkut tietävät jo hyvin nuorina haluavatko lapsia vai eivät. Kyllähän monet (esim. minä:D ) ovat haaveilleet äitiydestäkin pikkutytöstä asti, vaikka eivät mitenkään konkreettisesti ole voineet tietää millaista on olla vanhempi.

age is just a number kirjoitti:

Mä tiesin n. 13-vuotiaasta asti, kun aloin kelvata sukulaisten lapsien lapsenlikaksi. Tiesin, että lapsi vaatii ihan älyttömästi aikaa ja energiaa ja varastaa henkilökohtaista vapautta - ja tiesin myös etten itse ikinä kykenisi moisiin kompromisseihin.

Nyt 43, ei lapsia, eikä kaduta. 

Mulla vähän sama juttu. En jaksaisi sitä, kun pitäisi koko ajan ottaa toinen huomioon ja asettaa itsensä edelle. Lisäksi tää maailmantilanne ei näytä hyvältä eikä ainakaan etene valoisaan suuntaan, joten tuntui vain luontevalta olla lapseton loppuelämän ajan.

Olen kuitenkin vielä nuori ja vaihtoehtot avoinna, niin jos innostunkin äitiydestä, ehdottomasti adoptoin.

En ole koskaan päättänyt, vaan aina tiennyt että en halua. Miksi tätä ihmetellään niin kovasti? Voisin minäkin kysyä mammoilta, että no mites sä nyt päätit lapsia haluta, tai että kyllä mieles tulee vielä muuttumaan ja kadut.

Kuinka voisi "haluta lapsettomaksi"? Jos siis on lapseton (ja heille ap kai on kysymyksensä esittänyt)?

Ihminen, jolla on lapsia, voi kyllä ehkä "haluta lapsettomaksi", siis jos voisi kääntää kelloa.

Täälläkin yksi esikoinen, joka sai jo lapsena (inho)realistisen kuvan vauvoista ja pikkulapsista nuorempien sisarusten ansiosta. Pienet lapset eivät koskaan ole herättäneet mitään tunteita, eivät toisaalta välttämättä inhoakaan, ne vain ovat mitä ovat. Suloiset eläimet sen sijaan ovat aina herättäneet minussa voimakkaan hoivavietin ja rakastan niiden paijailua. Koko lapsuuteni kerjäsin meillekin jotain lemmikkiä, turhaan. Ehkä eläimistä jäi sitten päälle jonkinlainen kaipuu ja ihannointi. Nyt aikuisena olisin vapaa ottamaan itselleni lemmikin, mutta masentuneena sekin vastuu pelottaa eikä rahaakaan ole. Lienee sanomattakin selvää, että äitiys se vasta mahdotonta olisikin, vaikka olenkin näin vanhemmiten alkanut ymmärtää, mikä siinä omassa lapsessa ja äitiydessä voi viehättää.

up

Nuoresta asti olen uskonut, että täällä ollaan kertareissulla, eikä meitä ole mitään odottamassa tuonpuoleisessa. En saa mitään irti lapsista, täyttä ajan hukkaa, sen ainoakertaisen ajan. Teini-ikäisten kanssa voi alkaa hakea jonkinlaista järjellistä keskustelua.

Lapsien teko on tietysti miellyttävää touhua mutta minulla ei ollut koskaan sydäntä valehdella naiselle, että voisin tarjota hänelle muuta kuin hauskaa ajankulua. Mielummin olen yksin kuin tuhlaan sellaisen naisen aikaa, jolla toiveita perheestä.

Olen kenties poikkeus, mutta vanhemmat naiset ovat minulle parempaa seuraa. He ovat valintansa tehneet.

up

Muistan, kuinka lapsena ihmettelin, miksi meitä sisaruksia oli niin monta. Vihasin sitä meteliä, tilanpuutetta ja aina kadoksissa olevia tavaroita (kaikki oli yhteistä) jo tuolloin. Minä olen viidestä vanhin. Neljän vanhana sain ensimmäisen nukkeni ja äitini sanoi, että voin harjoitella nukella lapsen hoitoa. Muistan suuttuneeni nukelle, koska sitäkin olisi pitänyt hoitaa ja revin siltä pään irti. Teininä olin ehkäisyn kanssa vastuuton ja tulin raskaaksi. Olin hysteerinen, ulvoin ja itkin, koska vihasin sitä loista, joka tulisi pilaamaan elämäni. Olin viikolla 13, joten abortti oli poissuljettu. Luojan kiitos sain keskenmenon ennen kuin viikko 14 päättyi. Tuolloin ajattelin vielä "sitten joskus". Nyt mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ajatus inhottaa. En ole koskaan päättänyt olla halumatta lapsia, en vain halua. Päätin äskettäin seitsemän vuotta kestäneen parisuhteen, koska mies halusi lapsen. Käytän vuositasolla paljon rahaa ehkäisyyn ja raskaustesteihin. Enää neljä vuotta ja voin viimeinkin steriloida itseni.

Vierailija kirjoitti:

Muistan, kuinka lapsena ihmettelin, miksi meitä sisaruksia oli niin monta. Vihasin sitä meteliä, tilanpuutetta ja aina kadoksissa olevia tavaroita (kaikki oli yhteistä) jo tuolloin. Minä olen viidestä vanhin. Neljän vanhana sain ensimmäisen nukkeni ja äitini sanoi, että voin harjoitella nukella lapsen hoitoa. Muistan suuttuneeni nukelle, koska sitäkin olisi pitänyt hoitaa ja revin siltä pään irti. Teininä olin ehkäisyn kanssa vastuuton ja tulin raskaaksi. Olin hysteerinen, ulvoin ja itkin, koska vihasin sitä loista, joka tulisi pilaamaan elämäni. Olin viikolla 13, joten abortti oli poissuljettu. Luojan kiitos sain keskenmenon ennen kuin viikko 14 päättyi. Tuolloin ajattelin vielä "sitten joskus". Nyt mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ajatus inhottaa. En ole koskaan päättänyt olla halumatta lapsia, en vain halua. Päätin äskettäin seitsemän vuotta kestäneen parisuhteen, koska mies halusi lapsen. Käytän vuositasolla paljon rahaa ehkäisyyn ja raskaustesteihin. Enää neljä vuotta ja voin viimeinkin steriloida itseni.

Mennä sterilisaatioon***

Tiesin jo 15-vuotiaana. Olen nähnyt sivusta lapsiperhearkea ja ei ole mun juttu. Omat unelmat ja tavoitteet elämässä löytyy ihan muualta. Oman lähipiirin lapsiperheiden vanhemmat voivat pahoin (taloudelliset huolet, ei koskaan omaa aikaa). Eli jos on pienituloinen niin elämä on "pientä". Eletään sellaista pikkuelämää ja elämän ilot on pakko löytää pienistä asioista, muuhun kun ei ole varaa.

Mieleni voi muuttua, mutta vain yhdellä ehdolla: jos minusta tulee erittäin hyvätuloinen tai muuten rikas. Lapsiperhearki on helpompaa kun on rahaa.

Muistan kyllä tehneeni ihan tietoisen päätöksen alle kouluikäisenä. Ihan tarkkaan en muista silloisia perusteluja, mutta varmaan ne juontuivat siitä, miten onnetonta oma elämäni aikuisten ja isompien sisarusten armoilla oli. Ei minusta välittänyt yksikään.  Sisarusten välinen väkivalta oli jokapäiväistä, ja minä olin se väkivallan kohde. Isä suuttui ja huusi, jos itkin.