Jos persoonallisuushäiriön esiintyvyys on lähes joka sadas väestöstä, onko se silloin enää "häiriö"?

On häiriö jos häiritsee elämää vaikka kuinka monella se olisi.

Olet päätynyt oireidesi takia lääkäriin. Ei kukaan mene lääkäriin tai saa diagnoosia, koska on "persoonallinen". Diagnoosi annetaan ihmiselle, jolla on itseä ja/tai muita ihmisiä haittaavia itsepintaisia toiminta- ja reagointitapoja. Kuten persoonallisuushäiröiden kuvauksissakin kerrotaan, kaikilla voi elämän kriisivaiheissa olla samantyyppistä oirehdintaa, mutta sanan varsinaisessa merkityksessä persoonallisuushäiriöisiä ovat ne, joilla oireet ovat pysyviä. Häiriöinen ihminen ei siis pysty muuttamaan käytöstään toisin kuin terve.

Olen ollut jokusen persoonallisuushäiriöisen kanssa tekemisissä. He ajautuvat jatkuvasti työelämässä tai ihmissuhteissa samoihin umpikujiin. Esimerkiksi narsistinen esimies oli saanut aikaisemmasta työstä lähdöt, mutta toimi täsmälleen samoin uudessa paikassa. Lopputuloksena uudet potkut muutaman vuoden päästä. Mutta näiden ihmisten mielestä vika on aina muissa.

Sinun ennusteesi lienee aika huono, koska kiistät koko diagnoosin ja pidät käytöstäsi ja reagointiasi vain persoonallisena piirteenäsi. Sairaudentunnon puute tarkoittaa, ettei ole edes halua muuttua.

On se.

Jos joka viides saa syövän, onko syöpä enää sairaus? On.

Sairaudentunnon puute ei tarkoita sitä ettei HALUA muuttua, vaan ettei osaa muuttua, ei ymmärrä sitä mihin pitäisi muuttua. Terve mieli ei osaa kuvitella sairasta mieltä eikä sairas tervettä. Juttu esitetään aina niin kuin olisi valintatilanne. Ei ole, jos valitsijalla ei ole vaihtoehtoja.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, ja suhtaudun erittäin skeptisesti koko persoonallisuushäiriöiden kirjoon. Samastun kyllä tämän "rajatilahäiriön" diagnostisiin kriteereihin (kuten aivan varmasti tekee moni tervekin), ja eivätkö nämä ole vain persoonallisuuden, joita luonnollisesti on aivan kaikilla, hyviä ja huonoja?

Jokaisessa meissä on siis piirteitä, jotka voivat vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin (sosiaaliseen toimintakykyyn), arkeen tai työhön, eli piirteitä, jotka ylipäätään vaikuttavat toimintakykyyn millä tahansa elämän osa-alueilla, ja mikäli häiriöksi luokitteluun riittää, että piirteet vaikuttavat tähän toimintakykyyn merkittävästi, niin missä menee raja?

Milloin yksi tai useampi piirre/ajatusmalli tekee ihmisestä sairaan?

Jos epävakaan persoonallisuuden esiintyvyys on 0,7% väestöstä*, ja muut persoonallisuushäiriöt mukaan laskettuna näiden esiintyvyys on 6%*, niin aika moni meistä on sairaalla tavalla persoonallisia. 

Typerä lokero koko epävakaa pershäiriö, minusta. Se, että minut on nyt leimattu tässä tapauksessaa nimenomaan näiden rajatilahäiriölle ominaisten piirteiden perusteella nimenomaan tällaiseksi, olen kuitenkin omalaatuinen, yksilöllinen ihminen, jossa on paljon muutakin. Joskus vaikkapa lääkärin vastaanotolla tai vauvapalstalla minusta ei siltä tunnu. Olenko ihan hakoteillä?

lähde http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50064

Minulla oli tällainen kaveri. Ehdotti tekemistä tyyliin "ensi vkl voitais mennä baariin tms", ei koskaan ehdottanut vaan ilmoitti mitä tehdään, kun sanoin etten pääse/ehdi/jaksa, suuttui. Aina piti tanssia sen pillin mukaan. Painosti ja syyllisti. Loukkaantui mitä ihmeellisimmistä asioista ja kehitti riidan aikaiseksi, jos uskalsin sanoa vastaan niin minä olin se riidanhaastaja. Kaikki mitä muut teki liittyi jotenkin häneen, muilla ei voinut olla murheita tai stressiä, kun hänen murheet oli ne kaikista pahimmat. Haukkui kaikkia kavereita ja sukulaisia selän takana ja päin naamaa mielisteli, kaikissa oli jotain vika, juoruili ja levitteli henkilökohtaisia asioita. Lopulta väsyin siihen negatiivisuuteen ja kilahdin, sanoin kaiken mitä siitä ajattelen, no eipä tarvinnu enää olla väleissä sen jälkeen luonnollisesti. Onneks pääsin siitä eroon niin elämä helpottui moninkertaisesti. En tunne ketään muuta samanlaista tapausta. Diagnosoin hänelle epävakaan persoonaallisuushäiriön vähintään, narsistiksi kyllä epäilen.

Voi tiedostaa olevansa mieleltään erilainen kuin muut ja huomata, että joinakin kausina sosiaalinen kanssakäyminen ilman lääkehoitoakin on jopa sujuvaa Silti ei tahdo muuttaa niitä ei niin normaaleja tai tavallisia  kausiaan lääkkeillä yleisesti paremmin siedettyyn muottiin sopiviksi, vaikka itsekin kokisi vointinsa silloin heikommaksi. Ei tahdo muuttaa itseään, jos oireet ovat siedettävällä tasolla ja osa persoonallisuutta.

Sairaalla mielelläkin voi olla kokemusta terveistä kausista, mutta silti ei tahdo tehdä koko elämästään vain tervettä.

Ymmärrän mitä tarkoitat. DSM/ICD (WHO) määrittelee niitä sairauksia tarkastelemalla esiintyvyyttä väestössä, mutta on eri asia se, tulisiko ilmiötä kategorisoida diagnoosiksi vai ei.

Mikäli ihminen kärsii jostain ajatteluprosessinsa aiheuttamasta ongelmasta, niin on tavallaan yksi ja sama mikä se diagnoosi on, jos se kuitenkin hoidetaan interpersoonallisella psykoterapialla tai psykoanalyyttisellä terapialla tai behavioristisella tarapialla.

Mikäli taustalla ei ole elimellistä sairautta, niin käytännössä mielenterveydelliset ongelmat ovat syntyneet sosiaalisessa viitekehyksessä. Mikäli esimerkiksi narsismi alkaisi aidosti lisääntyä yhteiskunnassa, tulisi silloin pohtia mikä yhteiskunnassa on vikana. Selittäväksi tekijäksi voisi hakea esimerkiksi kilpailuyhteiskuntaa, jossa narsistinen luonteenpiirre voi olla eduksi.

Vierailija kirjoitti:

Sairaalla mielelläkin voi olla kokemusta terveistä kausista, mutta silti ei tahdo tehdä koko elämästään vain tervettä.

Tässä on kyse pintatason asioista. Vähän niinkuin se että olisi joku perussairaus tai ongelma, joka aiheuttaisi silmin havaittavan oireen,  - vaikka ihottuman -, joka on toisinaan huonompi ja parempi. Mutta vaikka ihottumaa rasvailisi ja hoitaisi kuinka hyvin, se ei katoaisi, ennenkuin ihottuman taustalla oleva syvempi ongelma kuten allergia tulisi hoidettua. Omasta kokemuksesta esimerkki, jouduin tukahduttamaan lapsena lähes koko tunne-elämäni, joten päädyin siihen tilanteeseen etten tuntenut juuri mitään, paitsi jatkuvaa epämääräistä pahan olon tunnetta (tukahdutettujen tunteiden ilmentymä). Koska minulla ei kuitenkaan ollut muusta kokemusta, luulin että kaikkien muidenkin ihmisten elämä oli suurin piirtein samanlaista. Ja että tunteminen on sitä että henkilö mietti järjellä kuinka sovinnaisuussääntöjen mukaan "kuuluu" tuntea, ja sitten teeskentee kyseisen tunteen. Elin sitten maailmassa jossa muut ihmiset pääosin ihan oikeasti tunsivat tunteita, omalla tahollaan taas kuvitellen että kaikkien ihmisten elämä on suurin piirtein samanlaista. En oikein osaa edes kuvailla kuinka erilaisia nämä kaksi maailmaa olivat. Kun opin tuntemaan, olin hämmästynyt ja ilahtunut siitä, että näin helppoako "normaalisti" tuntevalla ihmisellä onkin. Tai en vieläkään tiedä mikä on "normaalia", mutta ainakin normaalimmin tuntevalla. Vaikka elämän vaikeudet ovat just samat, tai pahemmat.

Vierailija kirjoitti:

Voi tiedostaa olevansa mieleltään erilainen kuin muut ja huomata, että joinakin kausina sosiaalinen kanssakäyminen ilman lääkehoitoakin on jopa sujuvaa Silti ei tahdo muuttaa niitä ei niin normaaleja tai tavallisia  kausiaan lääkkeillä yleisesti paremmin siedettyyn muottiin sopiviksi, vaikka itsekin kokisi vointinsa silloin heikommaksi. Ei tahdo muuttaa itseään, jos oireet ovat siedettävällä tasolla ja osa persoonallisuutta.

Oletko itse kokeillut kuinka mielekästä elämä on zombina, vaikka se ulospäin olisikin "yleisesti paremmin siedettyyn muottiin sopivaa". Katse seuraa pään kääntämistä viiveellä, mikään ei tunnu miltään, mitään ei jaksa ei viitsi.

Sinänsä olet oikeilla jäljillä että persoonallisuushäiriöihin liittyvät piirteet esiintyvät ihmisissä liukuvalla asteikolla ja diagnostiset kriteerit ovat oikeastaan vain mielivaltaisesti valitut raamit sille koska nämä piirteet ovat riittävän voimakkaita, niitä on riittävän monta ja niistä aiheutuu yksilölle tai ympäristölle riittävästi haittaa että voidaan puhua varsinaisesta persoonallisuushäiriöstä.

Nykypäivänähän on epäkorrektia sanoa mitään poikkeavuutta sairaudeksi, ellei kantaja sitä itse sellaiseksi koe. Nähdäkseni on kuitenkin vähintäänkin normaalista poikkeavaa, jos ihmiseltä esim. puuttuu täydellisesti empatiakyky ja tunteet, vaikkei henkilö itse kokisikaan ongelmaksi. Sanottiin sitä sitten häiriöksi tai miksi tahansa.

Olen ennekin verrannut pershäiriötä siihen että ihminen syntyy terveeseen kehoon mutta epäonnekseen yhteisöön jossa on tapana vääntää terve keho sairaille mutkille. Vaikka kyyryyn. Kun lapsi yrittää kävellä suorassa, hän saa kepistä ja kohta koko elämä keriytyy virheasennon ylläpitämisen ympärille. Lihakset yrittävät sopeutua, joka paikkaa kolottaa, oma olemus nolottaa ja hävettää. Sitten kun on aika lähteä yhteisöstä, alkavat uudenlaiset ongelmat. Maailma on tehty suorassa käveleville, kyyryssä kemmertävä ei pysy perässä. Järki kysyy että miksi minäkin en kävele suorassa, mutta tunne huutaa pakokauhua ei ei ei älä, varo! Ristiriita ratkeaa sillä ajatuksella että no ihmiset nyt tapaavat kävellä suorina mutta se ei vain KUULU minulle koska en OSAA kävellä oikein ja asian ympärillä leijuva pakokauhun tunne pistää välttelemään koko kysymystä viimeiseen asti. Asian purkautuminen voi lähteä hyvällä tuurilla siitä että joku ulkopuolinen voima pakottaa kropan suoraan jolloin syntyy se ällistynyt oivallus että minähän voin kuin voinkin olla suorassa. Itselleni kävi näin kun lapseni syntyi ja ymmärsin että minähän olen sittenkin kykenevä rakastamaan. Mihin muuhun kykenisin? Uusien liikeratojen opettelu vaati kovan kivun sietämistä, mutta oli niin sen arvoista.

Jos tosiaan täyttää nuo diagnostiset kriteerit, jotka ap:n linkistä löytyvät, on kyllä todella sairas ihminen. Kun  tilaan vieläpä liittyy kuoleman riski, niin miten voi ajatella, ettei kyseessä ole sairaus? Ei terve ihminen halua tappaa itseään vain sisäsyntyisten pahojen olojen takia. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ennekin verrannut pershäiriötä siihen että ihminen syntyy terveeseen kehoon mutta epäonnekseen yhteisöön jossa on tapana vääntää terve keho sairaille mutkille. Vaikka kyyryyn. Kun lapsi yrittää kävellä suorassa, hän saa kepistä ja kohta koko elämä keriytyy virheasennon ylläpitämisen ympärille. Lihakset yrittävät sopeutua, joka paikkaa kolottaa, oma olemus nolottaa ja hävettää. Sitten kun on aika lähteä yhteisöstä, alkavat uudenlaiset ongelmat. Maailma on tehty suorassa käveleville, kyyryssä kemmertävä ei pysy perässä. Järki kysyy että miksi minäkin en kävele suorassa, mutta tunne huutaa pakokauhua ei ei ei älä, varo! Ristiriita ratkeaa sillä ajatuksella että no ihmiset nyt tapaavat kävellä suorina mutta se ei vain KUULU minulle koska en OSAA kävellä oikein ja asian ympärillä leijuva pakokauhun tunne pistää välttelemään koko kysymystä viimeiseen asti. Asian purkautuminen voi lähteä hyvällä tuurilla siitä että joku ulkopuolinen voima pakottaa kropan suoraan jolloin syntyy se ällistynyt oivallus että minähän voin kuin voinkin olla suorassa. Itselleni kävi näin kun lapseni syntyi ja ymmärsin että minähän olen sittenkin kykenevä rakastamaan. Mihin muuhun kykenisin? Uusien liikeratojen opettelu vaati kovan kivun sietämistä, mutta oli niin sen arvoista.

Jos oireiden taustalla ovat  "vain" lapsuuden sairaassa ympäristössä kehittyneet defenssit, jotka eivät sitten aikuisuudessa enää toimikaan ja kypsymisen myötä voivat korvautua terveillä reaktioilla, onko silloin kyse persoonallisuushäiriöstä?

Osalla persoonallisuushäiriöistä on vahva geneettinen, synnynnäinen tausta. Ilmeisesti ainakin psykopaattien (äärimmäinen persoonallisuushäiriö) koko aivotoiminta on erilaista kuin muiden, eivätkä he koskaan parane. Tutkimusten mukaan psykoterapiakin vain opettaa heille uusia tapoja manipuloida muita. Kasvatuksesta riippuu, tuleeko tunnekylmästä lapsesta häikäilemätön bisnesmies vai kenties väkivaltarikollinen. 

Häikäilemätön businessmies on väkivaltarikollinen.