Ympäriltä tuolit viedään

Peruskoulussa (evoluutio?)biologian opettaja määritteli: ”Ihminen on sellainen, kuin hän ympärillään olevien ihmisten mielestä on”. Siihen asti olin elänyt harhassa, että olisin ihan normaali, vaikka minulla ei koulussa kavereita ollutkaan. Ymmärsin, että omissa oloissa viihtyminen onkin defenssi sille tosiasialle, että en ole muiden mielestä kiinnostava.

Tuosta on nyt kulunut yli neljännesvuosisata. Tänään menin tavoistani poiketen töissä kahvitauolle. Kahvihuoneessa on useampi 4-5 hengen pöytä. Yhden äärellä oli jo 6 kollegaa. Menin viereiseen pöytään. Seuraavat kaksi kahvittelemaan tulijaa tunkivat itsensä täyden pöydän porukkaan ottaen tuolin minun pöydästäni. Kolmas tuli minun pöytääni. Neljäs ja viides menivät kolmanteen pöytään. Kuudes laski jo kuppinsa pöytääni, mutta vaihtoi sittenkin pöytään 3. Minun pöydässäni oleva nousi ylös ja vaihtoi pöytään 3. Jäin yksin.

Bilsan maikka oli oikeassa. Koulukartetuille tiedoksi, että tilanne ei iän myötä muutu. Tosin ei muutu synnynnäinen tai jo alakoulussa opittu itsekseen viihtyminenkään. Jotenkin kuitenkin takaraivossa hiertää ajatus, että menetänköhän kuitenkin jotain, kun en ole seuramies.

Kertokaahan sosiaalisesti älykäs enemmistö miten tunnistatte tylsimykset!