Ainoana lapsena en ymmärrä, miten joku voi vapaaehtoisesti kieltää lapseltaan sisarukset

Jokainen hankkii sen verran lapsia kuin haluaa ja joihin omat voimavarat riittää.

Minulle olisi ollut helpompaa jos olisin ollut ainoa lapsi. Sisko on käytöksellään myrkyttänyt koko perheen ilmapiirin, riitelee kaikkien kanssa, on tosi vaikea ihminen, lapsesta asti. Itse olen jo aikaisin ottanut etäisyyttä kun en jaksa olla osana mitään draamaa. Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin geeniperimä.

Muutenkin jo parin vuoden ikäero on sellainen, ettei jaksanut ikinä leikkiä yhdessä kun oltiin eri kehitysvaiheissa eikä toisen jutut kiinnostaneet. Jos ei ole kaksoset tai hyvin pieni ikäero niin mielestäni omanikäiset kaverit ovat leikkimiseen parempia kuin sisarukset. Vanhemmiten ero sitten tasoittuu, mutta lapsena ei saa ainakaan vanhempi sisarus mitään kunnon leikkikaveria nuoremmasta. Ehkä sitten, jos jaksaa opettaa ja olla kärsivällinen ja on muutenkin sellainen hoivaajatyyppinen isompi sisarus.

Itse en aio hankkia lapsia, koska tiedän, millaisia niistä voi tulla ja että niistä ei sitten pääse ikinä eroon vaan pitäisi jaksaa rakastaa ja välittää ja huolehtia vaikka olisi miten vaikea. Valitsen mielummin seurani itse kuin teen vastuulleni sellaisen ihmisen, jonka kanssa ei välttämättä tulla edes toimeen.

Saatiin tuo esikoinen vast pitkälle kolmikymppisinä ja jos toisenkin 7kk olisin maannut kylppärin lattialla oksentamassa ja sen päälle rampannut 5 vko keskolassa, olisi esikoinen jäänyt ilman hoitoa. Eli ihan itsekkäästi? haluttiin antaa sille esikoiselle vauva- ja taaperovuosina täysi huomio. Eiköhän muutenki asiantuntijatyössä käyvä täysipainoinen äiti ole esikoiselle positiivisempi asia kuin vaikka mahdollisesti joku mt-häiriöinen/alkoholisoitinut/narsisti/what ever happens -sisarus.

Eikä sen enempää omasta veljestä kuin miehen 4 sisaruksesta ole enää aikuisiällä ollut mitään iloa, ei toki liiemmälti haittaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Me ei kielletty, tuo ainokainen oli vain ainoa, joka jäi henkiin.

T. 8 raskautta, joista 1 kohtukuolema ja 6 keskenmenoa. Yksi elävä saatiin.

No ajattele jos olisit saanut enemmän lapsia. Puolensa kaikessa. Nyt sinulla on vain yksi, eli se paras lukumäärä (nollan lisäksi).

Vierailija kirjoitti:

Kaikille teille, joilla ei ole kuin se ainokainen lapsi (ja muillekin tietysti):

hoitakaa asianne niin, että jos satutte sairastumaan vakavasti, ei koko elämänne järjestely kaadu lapsenne/puolisonne niskaan.

Älkää vängätkö väkisin kaukana palveluista isossa ok-talossa jonka ylläpitoon se rakas lapsenne uhraa viimeisetkin energiansa. Älkää hankkiko eläintarhaa päälle 6-kymppisenä miettimättä yhtään miten rakkaille eläimillenne käy jos ette jostain syystä kykene niistä huolehtimaan.

Ja hankkikaa niillä pankkiin säilötyillä omaisuuksillanne apua. Mieluummin ollaan ilman perintöä sitten kun teistä aika jättää, kuin vuosikausia puolikuolleita ja stressaantuneita kaiken mahdollisen tarpeen ja tekemisen kasaantuessa niskaamme.

Ohis, lisään (eri): Vakavasti sairastuminen ei ole vain vanhojen juttu, joskus sitä sattuu nuorillekin. Itse olin 2-vuotias ensimmäisen diagnoosin aikaan, 26 toisen ja 30 kolmannen. Kop kop, toivon, että jäi siihen. Kahden jälkimmäisen aikaan olin jo äiti, ja jos olisin kristallipallolla tiennyt, mitä elämä ja geenit kohdalle heittävät, olisin miettinyt sitä ainokaistakin hyvin, hyvin pitkään. Toisaalta, hyvä, että ehdin. Voimavaroista en viitsi edes aloittaa.

Pointti on kuitenkin siinä, että vakavasti sairastunut ihminen joutuu rajoittamaan elämäänsä vähintään joksikin aikaa, kenties pysyvästi. Sopeutuminen uuteen asiaintilaan ei kuitenkaan käy ihan käden käänteessä, vaan tuntuu vievän vuosia (per diagnoosi...). Ensin vertaa itseään ja jaksamistaan muihin, saman ikäisiin, terveisiin ihmisiin, sen jälkeen siihen, mitä oli itse aiemmin, tervee(mpä)nä. Ja koska se jaksaminen on rajallista, en usko, että vanhatkaan sairastuneet ehdoin tahdoin tekevät omaansa tai omaistensa elämää vaikeaksi. Ehkä heillä on takanaan vuosikymmenten terve ja toimelias elämä, ja sen myötä vaikeuksia sopeutua voimien vähenemiseen?

Oma kokemus on se, että järkipuheella on aika vähän vaikutusta, prosessi (hyväksyntä) kestää minkä kestää. Sillä aikaa olisi parasta, ettei se sairastunut eivätkä hänen omaisensa/lapsensa revi itseään uuvuksiin yrittämällä väkisin ylläpitää entistä elämää (vaikkapa sitä ok-taloa) ihan loputtomiin. Stop mahdollistamiselle, puolin ja toisin. EI on ihan käyttökelpoinen sana. - Meillä on kerrostaloasunto, ei lemmikkejä, eikä mitään moraalista ongelmaa ostopalvelujen käytössä. Jaksaminen on etusijalla, sekä oma että muiden perheenjäsenten, ja siinä helpotettu arki on isossa asemassa.

Kaipaan omaa siskoa tai veljeä, mutta yksin olen.. itselläni on nyt neljä lasta, ainakin vielä tulevat hyvin toimeen. Sukumme ei ole tappelevaa sorttia kummaltakaan puolelta. Isälläni oli 4 elossa olevaa veljeä, perinnöt (isot) jaettiin, taloja rakennettiin talkoilla ja toisia autettiin aina, koskaan ei ollut riitaa.

Tottunut saamaan kaiken? Ei se elämässä mene niin. Voit itse päättää mitä omalla elämälläsi teet, et sitä mitä muut omillaan tekevät. Vanhempiesi elämä päätöksineen oli heidän elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään, jonka kanssa muistella lapsuuden lomareissuja, eikä minusta tule koskaan tätiä pikkuiselle :(

Lisäksi olen nyt hiljalleen tiedostanut, että vastuu ikääntyvistä vanhemmista jää kokonaan harteilleni!

Tekee mieli kysyä äidiltä, teinkö lapsena jotain niin kamalaa etteivät uskaltaneet hankkia toista?  

a.p

Ei se tätinä olo ole kovin ihmeellistä. Olen 23 ja täti kuudelle ja onhan ne ihania, mutta silti vain sisarusten muksuja. Voin hoitaa ja olla läsnä, mutta on ne aina kiva illalla halata eteisessä ja palauttaa vanhemmalleen ja huokaista, kun päivä on ollut vähintään vauhdikas.