Ainoana lapsena en ymmärrä, miten joku voi vapaaehtoisesti kieltää lapseltaan sisarukset

Taas syytellään omasta "kärsimyksestä" muita. Olisit nyt onnellinen että tekivät sinut. Tee elämästäsi elämisen arvoista ja ole vanhemmillesi kiitollinen!

Vierailija kirjoitti:

Olipas idoottimainen aloitus -onnellinen ainut lapsi

Mäkin olen aina ollut onnellinen ainut lapsi - ainoa poikkeushetki tuli kun kaksi lähisukulaista kuoli ja mä olin ainoa joka pystyi hoitamaan hautaukset, perunkirjoitukset, kiinteistöjen myynnit ja kaikki tuhat asiaa mitä noihin liittyi, silloin olis ollut kiva joku auttamassa - toisaalta ei tarvinnut kenenkään kanssa vääntää mistään perintökipoista ja kupeista.

Juhlapyhinä sen nykyään enää huomaa ettei sisaruksia ole. Suku on siis olematon. Minä ja mies ainoita lapsia, eli meidän lapsilla ei yhtään tätiä, setää tai serkkua. Sukujuhlat helppo järjestää. Nyt kun vanhemmat alkavat jo ikääntyä, niin aika paljon menee aikaa heidän asioiden hoitamiseen. Kun ei ole niitä muita sisaruksia auttamassa. Meidän lapset jo teinejä ja aikuisia, eli heidät myös valjastettu isovanhempien auttamisketjuun.

Ei se ole mikään itsestäänselvyys, että ne sisarukset ovat toistensa tukena ja kavereina. Monilla on myös se tilanne, että niin pitkälle kun jaksaa muistaa niin sisarusten kanssa elämä on ollut silkkaa taistelua,  eikä missään ole voinut rentoutua, tai sisarukset ovat aina olleet etäisiä, eikä mitään yhteistä oikein ole ollut, vaikka vanhemmat ovat kuinka hiissanneet samoille kiusallisille kesäleireille tms.

Tai sitten on näitä tilanteita, joissa se toinen lapsi on päätetty hankkia "esikoisen seuraksi", mutta sitten käykin niin, että se toinen lapsi syntyy vammaisena tai kasvaa vakavien henkisten tai fyysisten ongelmien kanssa, jolloin hän vie vanhempien kaiken ajan ja energian ja vanhemmasta sisaruksesta tuleekin vain vapaakyytiläinen joka kulkee kilttinä ja huomaamattomana mukana, tai pahimmassa tapauksessa katkeroituu pikkusisarukselleen koska tämä saa kaiken huomion. Puhumattakaan tapauksista, joissa ne henkiset tai kehitykselliset ongelmat aiheuttavat sitä, että nuorempi on ilkeä ja väkivaltainen sisaruksiaan kohtaan.

Tämän lisäksi, vaikka mentäisinkiin sillä ruusunpunaiset lasit päässä katsotulla kuvalla, että molemmat lapset (tai jopa vielä useampi) ovat kaikin puolin terveitä, ja vieläpä tulevat oivallisesti toimeen keskenään ja leikkivät kuin paita ja peppu, niin monella ei vain esimerkiksi rahallinen tilanne anna myöten toista lasta. Siinä saa monesti alkaa pohtia sitten isompaa asuntoa, isompaa autoa tai ainakin isompia ruokakuluja, harrastuskuluja, tarvikekuluja jne. Ja sitten pitää muistaa ihan ne vanhempien omatkin voimavarat. Vaikka sisarukset olisivat toistensa parhaita kavereita, eivät he hoida, syötä, nukuta, kyyditse, rahoita ja paimenna toinen toisiaan, vaan se on edelleen vanhempien voimavaroista kiinni. Monelle se yksikin lapsi tuntuu olevan jo tarpeeksi viemään välillä voimat, saati sitten useampi.

Ja koska aloitus koskee niitä, jotka päätyvät tähän vapaaehtoisesti, niin jätetäänpä suosisti pois kaikki, joilla on se ensimmäinen lapsikin ollut vuosien surun, tuskan, taistelun ja hoitojen takana, tai joille on ensimmäisen lapsen jälkeen tullut lääkäriltä vastaus, että toinen raskaus olisi hengenvaarallinen tai jopa kokonaan mahdoton. Mutta näitäkin vanhempia on yllättävän paljon.

Liian pitkä, en jaksanut lukea: Voi jessus olet naiivi.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään, jonka kanssa muistella lapsuuden lomareissuja, eikä minusta tule koskaan tätiä pikkuiselle :(

Lisäksi olen nyt hiljalleen tiedostanut, että vastuu ikääntyvistä vanhemmista jää kokonaan harteilleni!

Tekee mieli kysyä äidiltä, teinkö lapsena jotain niin kamalaa etteivät uskaltaneet hankkia toista?  

a.p

Noh, minulla on sisaruksia, mutta ei me silti lapsuuden lomareissuja muistella. Monella myös useampi sisarus tarkoittaa sen verran isompia kulueriä arjessa, ettei niitä lomareissuja paljon tehdä ylipäätään. Tätiä ei tule minustakaan, koska kumpikaan sisaruksistani ei halua hankkia lapsia nyt eikä tulevaisuudessa. Ikääntyviä vanhempia tuskin joudun hoitamaan yksin, enkä usko taakan olevan valtaisa, mutta se johtuu osittain siitä, että toinen vanhemmistani kuoli kun olin teini-ikäinen. Joten jälleen voisit olla paljon onnellisempi tilanteestasi.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ainokainen ja kärsinyt asiasta lähes koko elämäni, olen nyt 31-vuotias. Ainut mitä ikinä halusin oli pikkusisko tai veli ja vaikka vanhemmat olisivat toisen pystyneet tekemään, eivät tehneet.

Itse päätin jo teini-ikäisenä että hankin vähintään 2 lasta, nyt on 3 ja neljäs vatsassa :)

Tunnen olevani siunattu ja ennenkaikkea lasten olevan siunattuja!

Jonkun on ne muutkin lapset hoidettava, ruokittava ja vaatetettava. Vanhemmillasi oli varmasti syyt ratkaisuunsa, ihan turhaan sinä  nuriset.Ei sisarus ole mikään ihmisoikeus.

Mä en ole kaivannut sisaruksia koskaan. Olin tosi läheinen äitini kanssa. Äiti sairastui ja kuoli viisikymppisenä, isäni auttoi häntä. Isäni sairastui ja kuoli kuuskymppisenä, minä autoin häntä. En kokenut raskaaksi. Itselläni on kaksi lasta (esikoinen on tuonut ilmi, että voisi hyvin olla ainokainen), ja ainoa asia, mitä olen miettinyt, on se, ettei lapsillani ole setiä/tätejä/serkkuja, koska miehenikin on ainoa lapsi. Itselläni oli kuitenkin lapsena elämässä mukana paljon sukulaisia. Serkkujen perheiden kanssa ollaan kuitenkin jonkin verran tekemisissä, ja pikkuserkkuja lapsillani riittää.

Mulle on kelvannut ainoana olo. En muuten olisi näillä varoilla saanut edes omaa huonetta ja kaipaan rauhaa. En tiedä olisinko tosin kasvanut yhtä rauhankaipuiseksi jos olisi ollut sisaruksia, mutta kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään, jonka kanssa muistella lapsuuden lomareissuja, eikä minusta tule koskaan tätiä pikkuiselle :(

Lisäksi olen nyt hiljalleen tiedostanut, että vastuu ikääntyvistä vanhemmista jää kokonaan harteilleni!

Tekee mieli kysyä äidiltä, teinkö lapsena jotain niin kamalaa etteivät uskaltaneet hankkia toista?  

a.p

Iso osa sisaruksista ei ole missään tekemisissä keskenään.

Olen samaa mieltä. Minulla on yksi veli ja omia lapsia kaksi. Pidän kahta-kolmea sopivana määränä siitäkin huolimatta että meillä olisi ihan omillakin tuloilla varaa jopa enempään ilman mitään perhetukia. Elämässä muitakin asioita kuin lapset. Kaksi lähekkäin syntynyttä helpottaa aika paljon kun voi käyttää samoja vaatteita ja tarvikkeita, ei tarvitse asumiseen ja liikkumiseen erikoisjärjestelyjä ja lapset leikkivät tosi paljon keskenään. Lisäksi yhden ja ainokaisen menettämistä saattaisi pelätä vielä enemmän kuin näiden menettämistä. Jokainen tietysti omien kokemusten ja omien voima- ja muiden varojen mukaan.

Mulla riittää resurssit tällä hetkwllä tähän yhteen niin vapaaehtoisesti en ole edes miettinyt toista

Oletko ap varma, että vanhempasi olisivat pystyneet tekemään sinulle sisaruksen? Itse sain vasta äitini kuoleman jälkeen tietää ihan sattumalta, että hänellä oli ollut monta keskenmenoa. Niistä ei todellakaan hiiskuttu koskaan kenellekään, aihe oli äidilleni niin arka.

Suuret ikäluokat kärsivät suuresti siitä kun sisaruksia oli kymmekunta, jatkuvaa köyhyyttä ja asuntona vain pieni pirtti jonka lattialle oikaistiin illalla riviin nukkumaan. He halusivat lapsilleen onnellisemmat lähtökohdat ja hankkivat vain yhden tai korkeintaan kaksi lasta. Ymmärrän erittäin hyvin heidän näkökantansa, mutta en sitä jos joku kitisee siitä kun ei ollut sisarparvea koko ajan ympärillä.

Minulla on 2 sisarusta. Meillä ei ole mitään yhteistä. Me emme myöskään ole koskaan ollut läheisiä lapsuudessamme. Pelkkä riitelyä ja tappelua.

Miehellä on myös 2 sisarusta. Hänellä ei ole mitään lämpimiä välejä sisaruksiin.

Jos hankkisimme lapsia, toive olisi tasan 1.

Minulla on kaksi veljeä, mutta puolisoni on ainoa lapsi. Tällä hetkellä täysin loppuunpalanut vaativan työn, oman perheen ja ikääntyvien ja vakasti sairaiden vanhempiensa välillä tasapainoittelun johdosta. Toivon sydämestäni, ettei stressi laukaise peruuttamattomia sairauksia, koska haluaisin puolisoni selviävän hengissä tästä tilanteesta. Ei ole helppoa edes minulle eikä esiteini-ikäisille lapsillemme.

Kaikille teille, joilla ei ole kuin se ainokainen lapsi (ja muillekin tietysti):

hoitakaa asianne niin, että jos satutte sairastumaan vakavasti, ei koko elämänne järjestely kaadu lapsenne/puolisonne niskaan.

Älkää vängätkö väkisin kaukana palveluista isossa ok-talossa jonka ylläpitoon se rakas lapsenne uhraa viimeisetkin energiansa. Älkää hankkiko eläintarhaa päälle 6-kymppisenä miettimättä yhtään miten rakkaille eläimillenne käy jos ette jostain syystä kykene niistä huolehtimaan.

Ja hankkikaa niillä pankkiin säilötyillä omaisuuksillanne apua. Mieluummin ollaan ilman perintöä sitten kun teistä aika jättää, kuin vuosikausia puolikuolleita ja stressaantuneita kaiken mahdollisen tarpeen ja tekemisen kasaantuessa niskaamme.

Jos raskaus on ollut vaikea ja synnytys vaikea ja traumaattinen, vanhemmat voivat ajatella, että on parempi pitää huolta siitä ainokaisesta mielummin kuin vaarantaa koko perheen terveyden.

Ensimmäinen vauva on voinut kärsiä koliikista jolloin on ajateltu, että ei vaan jaksa hoitaa sitä ensimmäistä ja vauvaa täysipainoisesti. Suhdekin voinut olla kovilla.

On aika itsekästä syyttää vanhempia siitä, etteivät ole tehneet sisarusta ainokaiselle ja unohtaa, että se sisarus olisi myös ikuisesti niiden vanhempien lapsi ja vähintäänkin henkisesti vanhempien vastuulla koko vanhempien loppuiän.

Taas yksi todiste siitä, että uskikset eivät käy ihan kaikilla pytyillä. Tyypilliseen tapaan hyväksytään vain oma näkemys ja muut ovat väärässä. Ei keskustelua. 

Ristus sentään stana.

Ainoana lapsena en voi ymmärtää, miten joku tekee näin idioottimaisen aloituksen.

Viidestä sisaruksesta nuorimmaisena aina toivoin lapsena että minua(kin) olisi rakastettu.

Aina ei saa mitä haluaa ja tasan ei käy nallekarkit.

Sinänsä ymmärrän ap:n pointin. Itselläni on 2 sisarusta ja he ovat todella suuri ja tärkeä osa elämääni, varsinkin näin aikuisena. Ehdotonta rakkautta, tukea ja seuraa läpi elämän. En osaa kuvitella elämää, jossa minulla ei olisi muita perheenjäseniä kuin vanhemmat, koska vietän sisarteni kanssa suht paljon aikaa. Vaikka minulla on paljon ystäviä ja ihana avomies, niin ei sisarten välistä sidettä voi korvata; kyseessä on ihan erilainen suhde kuin ystävyyssuhde tai rakkaussuhde.

Mutta toisaalta tiedän olevani onnekas - ei sisaret takaa tällaista suhdetta. Monilla on todella huonot välit sisaruksiinsa.