Lue keskustelun säännöt.
Jos itselläsi olisi kunnianhimo kouluttautua lisää ja päästä hyviin duuneihin, mutta miehellä ei...
11.11.2017 |
...haittaisiko se teidän parisuhdetta?
En tahdo omakotitaloa, vaan ihan perusturvallisen arjen, ja matkustella välillä, mutta kerran vuodessa riittää ihan hyvin. Mutta haluan kuitenkin ammatillisesti kehittyä koko ajan ja tehdä työtä joka tuntuu merkitykselliseltä. Ja rahaa sen verran että pahan päivän varalle pystyy vähän säästämään.
Mies jätti yliopisto-opinnot kesken huonon työllisyystilanteen takia (ei oikeastaan olisi mitenkään realistista ajatella että hän pääsisi tekemään sitä duunia jota unelmoi) ja hän tekee ns. paskaduunia (vierastan tuota termiä mutta en tiedä parempaakaan) reilun 2000 euron kuukausipalkalla. Hän on älykäs ja lahjakas ja välillä mietin, että eikö hän haluaisi palata yliopistoon ja etsiä koulutustaan vastaavaa työtä, mutta hän vaikuttaa olevan tyytyväinen.
Just nyt meillä on hyvä olla ja menee hyvin. Mutta aina välillä törmää ihmettelyihin ihan lähimmiltä kavereiltakin, että miten se noin pienellä palkalla viitsii päivästä toiseen, eikö se halua jotain parempaa? Mä en oikein tiedä mitä siihen vastaisi, mutta tulee vähän paha mieli, ikään kuin mies olisi jotenkin huonompi jos ei ole juristi tai lääkäri.
Miten teidän tapauksessa, haittaisiko tämä suhdetta?
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Hei te alapeukuttelijat, mua kiinnostaa, mikä kysymyksessäni teitä sapettaa?
Aloin miettiä tätä urapointtia vasta kun pari kaveria nosti sen esiin.
Jos sulle jo nyt siitä kuittaillaan niin miksi luulet että se ainakaan helpottuisi tulevaisuudessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haittaisi ja jatkossa aina vain entistä enemmän
Jatkokysymyksenä, ihan kiinnostuksesta, mikä tässä eniten haittaisi ja miksi jatkossa entistä enemmän? ap
Jämähtäminen pahenee päivä päivältä.
Entä jos muilla elämän osa-alueilla haluaisi uutta? Matkustella uusiin paikkoihin, lukea hyvää kirjallisuutta paljon, kehittyä urheiluharrastuksessa?
Työkavereiltaan tuskin tulee siihen kannustusta...
Tähän mennessä ei ole tarvittu työkavereilta kannustusta. Meillä on aktiivinen vapaa-aika, harrastetaan kunnianhimoisesti yhdessä ja erikseen.
Mutta monille se menestys tuntuu olevan sitä, että menestyy työssä. Tai harrastusmenestys lasketaan menestykseksi vain, jos sitä tekee ammatillisesti/puoliammatillisesti.
Olen alkanut viime aikoina miettiä, miksi pitäisi itse ahtautua siihen muottiin, kun monella tavalla voi elää onnellista elämää.
Millaiseksi arvelet tilanteenne 10-20 vuoden kuluttua kun sinä ja muut olette johtajia ja miehesi yhä joku "kengänkiillottaja"?
Mun kunnianhimo ei koskaan ole ollut rahassa eikä asemassa vaan siinä että työssä on sisältöä ja se tuntuu siltä että tekee jotain tärkeää.
Ei ole rahasta kiinni, mutta silti mieheni pitäisi mielestäni kouluttautua kovapalkkaisempaan hommaan.
Mulla on sama tilanne, mutta miehen kouluttamattomuus ei vaivaa yhtään vaan se ettei harrasta liikuntaa ja lukemista tai ryhtynyt kasvissyöjäksi kanssani. Ja ei kun alapeukkuja nuolemaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haittaisi ja jatkossa aina vain entistä enemmän
Jatkokysymyksenä, ihan kiinnostuksesta, mikä tässä eniten haittaisi ja miksi jatkossa entistä enemmän? ap
Jämähtäminen pahenee päivä päivältä.
Entä jos muilla elämän osa-alueilla haluaisi uutta? Matkustella uusiin paikkoihin, lukea hyvää kirjallisuutta paljon, kehittyä urheiluharrastuksessa?
Työkavereiltaan tuskin tulee siihen kannustusta...
Tähän mennessä ei ole tarvittu työkavereilta kannustusta. Meillä on aktiivinen vapaa-aika, harrastetaan kunnianhimoisesti yhdessä ja erikseen.
Mutta monille se menestys tuntuu olevan sitä, että menestyy työssä. Tai harrastusmenestys lasketaan menestykseksi vain, jos sitä tekee ammatillisesti/puoliammatillisesti.
Olen alkanut viime aikoina miettiä, miksi pitäisi itse ahtautua siihen muottiin, kun monella tavalla voi elää onnellista elämää.
Millaiseksi arvelet tilanteenne 10-20 vuoden kuluttua kun sinä ja muut olette johtajia ja miehesi yhä joku "kengänkiillottaja"?
Mun kunnianhimo ei koskaan ole ollut rahassa eikä asemassa vaan siinä että työssä on sisältöä ja se tuntuu siltä että tekee jotain tärkeää. Olen ihan tavallisessa keskipalkkaisessa ammatissa, johon kuitenkin pätevyysvaatimus (maisteri). enkä aio tästä miksikään johtajaksi. Haluan vain tulla paremmaksi työssäni ja kouluttaa itse itseäni lisää.
ap
Mut monet on pinnallisia. Voi olla ettei teitä enää kutsuta keski-ikäisinä mukaan jos miehestäsi ei tule mitään.
Avaapa tätä vähän. Mukaan mihin? Salaseuroihin? Illallisille? Samppanjalasillisille? Miksi haluaisimme edes viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuijottavat rahaa ja asemaa?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haittaisi ja jatkossa aina vain entistä enemmän
Jatkokysymyksenä, ihan kiinnostuksesta, mikä tässä eniten haittaisi ja miksi jatkossa entistä enemmän? ap
Jämähtäminen pahenee päivä päivältä.
Entä jos muilla elämän osa-alueilla haluaisi uutta? Matkustella uusiin paikkoihin, lukea hyvää kirjallisuutta paljon, kehittyä urheiluharrastuksessa?
Työkavereiltaan tuskin tulee siihen kannustusta...
Tähän mennessä ei ole tarvittu työkavereilta kannustusta. Meillä on aktiivinen vapaa-aika, harrastetaan kunnianhimoisesti yhdessä ja erikseen.
Mutta monille se menestys tuntuu olevan sitä, että menestyy työssä. Tai harrastusmenestys lasketaan menestykseksi vain, jos sitä tekee ammatillisesti/puoliammatillisesti.
Olen alkanut viime aikoina miettiä, miksi pitäisi itse ahtautua siihen muottiin, kun monella tavalla voi elää onnellista elämää.
Millaiseksi arvelet tilanteenne 10-20 vuoden kuluttua kun sinä ja muut olette johtajia ja miehesi yhä joku "kengänkiillottaja"?
Mun kunnianhimo ei koskaan ole ollut rahassa eikä asemassa vaan siinä että työssä on sisältöä ja se tuntuu siltä että tekee jotain tärkeää.
Ei ole rahasta kiinni, mutta silti mieheni pitäisi mielestäni kouluttautua kovapalkkaisempaan hommaan.
Milloin sanoin, että vaadin häneltä kouluttautumista kovapalkkaisempaan duuniin? Sekin duuni, johon yliopistoura olisi hänet vienyt, olisi ollut ihan tavallinen keskipalkkainen ammatti. Työn sisältöä enemmän mietin. Ja noita kavereiden kommentteja, että onko tämä ihan oikeasti sellainen asia, joka muita häiritsee, niin että jopa kaverisi huolestuvat puolestasi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haittaisi ja jatkossa aina vain entistä enemmän
Jatkokysymyksenä, ihan kiinnostuksesta, mikä tässä eniten haittaisi ja miksi jatkossa entistä enemmän? ap
Jämähtäminen pahenee päivä päivältä.
Entä jos muilla elämän osa-alueilla haluaisi uutta? Matkustella uusiin paikkoihin, lukea hyvää kirjallisuutta paljon, kehittyä urheiluharrastuksessa?
Työkavereiltaan tuskin tulee siihen kannustusta...
Tähän mennessä ei ole tarvittu työkavereilta kannustusta. Meillä on aktiivinen vapaa-aika, harrastetaan kunnianhimoisesti yhdessä ja erikseen.
Mutta monille se menestys tuntuu olevan sitä, että menestyy työssä. Tai harrastusmenestys lasketaan menestykseksi vain, jos sitä tekee ammatillisesti/puoliammatillisesti.
Olen alkanut viime aikoina miettiä, miksi pitäisi itse ahtautua siihen muottiin, kun monella tavalla voi elää onnellista elämää.
Millaiseksi arvelet tilanteenne 10-20 vuoden kuluttua kun sinä ja muut olette johtajia ja miehesi yhä joku "kengänkiillottaja"?
Mun kunnianhimo ei koskaan ole ollut rahassa eikä asemassa vaan siinä että työssä on sisältöä ja se tuntuu siltä että tekee jotain tärkeää. Olen ihan tavallisessa keskipalkkaisessa ammatissa, johon kuitenkin pätevyysvaatimus (maisteri). enkä aio tästä miksikään johtajaksi. Haluan vain tulla paremmaksi työssäni ja kouluttaa itse itseäni lisää.
ap
Mut monet on pinnallisia. Voi olla ettei teitä enää kutsuta keski-ikäisinä mukaan jos miehestäsi ei tule mitään.
Miksi haluaisimme edes viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuijottavat rahaa ja asemaa?
Kyllähän säkin teet niin, vaikka teeskentelet muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haittaisi ja jatkossa aina vain entistä enemmän
Jatkokysymyksenä, ihan kiinnostuksesta, mikä tässä eniten haittaisi ja miksi jatkossa entistä enemmän? ap
Jämähtäminen pahenee päivä päivältä.
Entä jos muilla elämän osa-alueilla haluaisi uutta? Matkustella uusiin paikkoihin, lukea hyvää kirjallisuutta paljon, kehittyä urheiluharrastuksessa?
Työkavereiltaan tuskin tulee siihen kannustusta...
Tähän mennessä ei ole tarvittu työkavereilta kannustusta. Meillä on aktiivinen vapaa-aika, harrastetaan kunnianhimoisesti yhdessä ja erikseen.
Mutta monille se menestys tuntuu olevan sitä, että menestyy työssä. Tai harrastusmenestys lasketaan menestykseksi vain, jos sitä tekee ammatillisesti/puoliammatillisesti.
Olen alkanut viime aikoina miettiä, miksi pitäisi itse ahtautua siihen muottiin, kun monella tavalla voi elää onnellista elämää.
Millaiseksi arvelet tilanteenne 10-20 vuoden kuluttua kun sinä ja muut olette johtajia ja miehesi yhä joku "kengänkiillottaja"?
Mun kunnianhimo ei koskaan ole ollut rahassa eikä asemassa vaan siinä että työssä on sisältöä ja se tuntuu siltä että tekee jotain tärkeää. Olen ihan tavallisessa keskipalkkaisessa ammatissa, johon kuitenkin pätevyysvaatimus (maisteri). enkä aio tästä miksikään johtajaksi. Haluan vain tulla paremmaksi työssäni ja kouluttaa itse itseäni lisää.
ap
Mut monet on pinnallisia. Voi olla ettei teitä enää kutsuta keski-ikäisinä mukaan jos miehestäsi ei tule mitään.
Avaapa tätä vähän. Mukaan mihin? Salaseuroihin? Illallisille? Samppanjalasillisille? Miksi haluaisimme edes viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuijottavat rahaa ja asemaa?
ap
Niin, sosiaaliseen elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on tosi kapeakatseista luulla että kaikille ihmisille onni löytyy koulutuksesta ja työelämässä menestymisestä.
Näin kolmenkympin lähestyessä sitä vuosi vuodelta arvostaa enemmän kaikenlaisia taitoja ja intohimoja, mitä eri ihmisillä on.
Arvostan esimerkiksi musiikillista taitoa, miten hienoa että joku voi tehdä rakastamaansa asiaa joka päivä ja tienata sillä jopa paljon rahaa? Tai osata rakentaa talo itselleen tai muille? Tai olla ihmisoikeustaistelija ja tehdä aatteellaan vaikutusta suuriin asioihin? Tai olla vaikka joogaopettaja, joka rakastaa työtään ja se on hänelle elämäntapa. Jos joka päivä voi herätä ja tehdä sitä asiaa mikä tekee onnelliseksi ja saa elää arkea josta on kiitollinen joka päivä, niin miten kukaan voi sanoa ettei se riitä?
Jotenkin tuollainen koulutuspalvonta, työelämän "menestyksen" liiallinen hehkutus ja toisten arvostuksesta eläminen on NIIIN 90-lukuista...
Tämä. Itse teen työtä josta olen aina haaveillut ja nautin suuresti, mutta kyseessä on juurikin "paskaduuni" ja sillointällöin kuulen ihmettelyä miksen kouluttaudu lisää ja kuinka ihminen voi tyytyä tällaiseen työhön.. Siis tyytyä suurimpaan unelmaansa?? Joo enpä tiedä, tosi kummallista kyllä!
Nämä sanat ihmiset valittavat stressiä ja kuinka koko elämä menee töissä.. Mutta heillä on yhteiskunnan mielestä "hyvä ammatti" joten he ovat onnistuneet elämässä. Mitä nyt vihaavat työtään ja elämäänsä. En ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haittaisi ja jatkossa aina vain entistä enemmän
Jatkokysymyksenä, ihan kiinnostuksesta, mikä tässä eniten haittaisi ja miksi jatkossa entistä enemmän? ap
Jämähtäminen pahenee päivä päivältä.
Entä jos muilla elämän osa-alueilla haluaisi uutta? Matkustella uusiin paikkoihin, lukea hyvää kirjallisuutta paljon, kehittyä urheiluharrastuksessa?
Työkavereiltaan tuskin tulee siihen kannustusta...
Tähän mennessä ei ole tarvittu työkavereilta kannustusta. Meillä on aktiivinen vapaa-aika, harrastetaan kunnianhimoisesti yhdessä ja erikseen.
Mutta monille se menestys tuntuu olevan sitä, että menestyy työssä. Tai harrastusmenestys lasketaan menestykseksi vain, jos sitä tekee ammatillisesti/puoliammatillisesti.
Olen alkanut viime aikoina miettiä, miksi pitäisi itse ahtautua siihen muottiin, kun monella tavalla voi elää onnellista elämää.
Millaiseksi arvelet tilanteenne 10-20 vuoden kuluttua kun sinä ja muut olette johtajia ja miehesi yhä joku "kengänkiillottaja"?
Mun kunnianhimo ei koskaan ole ollut rahassa eikä asemassa vaan siinä että työssä on sisältöä ja se tuntuu siltä että tekee jotain tärkeää. Olen ihan tavallisessa keskipalkkaisessa ammatissa, johon kuitenkin pätevyysvaatimus (maisteri). enkä aio tästä miksikään johtajaksi. Haluan vain tulla paremmaksi työssäni ja kouluttaa itse itseäni lisää.
ap
Mut monet on pinnallisia. Voi olla ettei teitä enää kutsuta keski-ikäisinä mukaan jos miehestäsi ei tule mitään.
Miksi haluaisimme edes viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuijottavat rahaa ja asemaa?
Kyllähän säkin teet niin, vaikka teeskentelet muuta.
Olet aika selvänäkijä, jos tiedät jopa kaveripiirimme!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on tosi kapeakatseista luulla että kaikille ihmisille onni löytyy koulutuksesta ja työelämässä menestymisestä.
Näin kolmenkympin lähestyessä sitä vuosi vuodelta arvostaa enemmän kaikenlaisia taitoja ja intohimoja, mitä eri ihmisillä on.
Arvostan esimerkiksi musiikillista taitoa, miten hienoa että joku voi tehdä rakastamaansa asiaa joka päivä ja tienata sillä jopa paljon rahaa? Tai osata rakentaa talo itselleen tai muille? Tai olla ihmisoikeustaistelija ja tehdä aatteellaan vaikutusta suuriin asioihin? Tai olla vaikka joogaopettaja, joka rakastaa työtään ja se on hänelle elämäntapa. Jos joka päivä voi herätä ja tehdä sitä asiaa mikä tekee onnelliseksi ja saa elää arkea josta on kiitollinen joka päivä, niin miten kukaan voi sanoa ettei se riitä?
Jotenkin tuollainen koulutuspalvonta, työelämän "menestyksen" liiallinen hehkutus ja toisten arvostuksesta eläminen on NIIIN 90-lukuista...
Tämä. Itse teen työtä josta olen aina haaveillut ja nautin suuresti, mutta kyseessä on juurikin "paskaduuni" ja sillointällöin kuulen ihmettelyä miksen kouluttaudu lisää ja kuinka ihminen voi tyytyä tällaiseen työhön.. Siis tyytyä suurimpaan unelmaansa?? Joo enpä tiedä, tosi kummallista kyllä!
Nämä sanat ihmiset valittavat stressiä ja kuinka koko elämä menee töissä.. Mutta heillä on yhteiskunnan mielestä "hyvä ammatti" joten he ovat onnistuneet elämässä. Mitä nyt vihaavat työtään ja elämäänsä. En ymmärrä.
TÄMÄ on juurikin se pointti. Miksi mun pitäisi puolustella mieheni valintoja kavereilleni, kun hän tekee juuri niin kuin haluaa.
Tunnen itseni vähän lapselliseksi kun edes mietin tätä, mutta kun tuota arvostelua jatkuvasti kuulee, niin kyllä se jää syömään alitajuntaa.
Tästä eteenpäin olen jämäkämpi heidän kanssaan. Ei sillä että olisin mieheni valinnoista heille mitenkään tilivelvollinen, mutta en anna enää arvostelun häiritä. Varmasti auttaa, kun ikää tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haittaisi ja jatkossa aina vain entistä enemmän
Jatkokysymyksenä, ihan kiinnostuksesta, mikä tässä eniten haittaisi ja miksi jatkossa entistä enemmän? ap
Jämähtäminen pahenee päivä päivältä.
Entä jos muilla elämän osa-alueilla haluaisi uutta? Matkustella uusiin paikkoihin, lukea hyvää kirjallisuutta paljon, kehittyä urheiluharrastuksessa?
Työkavereiltaan tuskin tulee siihen kannustusta...
Tähän mennessä ei ole tarvittu työkavereilta kannustusta. Meillä on aktiivinen vapaa-aika, harrastetaan kunnianhimoisesti yhdessä ja erikseen.
Mutta monille se menestys tuntuu olevan sitä, että menestyy työssä. Tai harrastusmenestys lasketaan menestykseksi vain, jos sitä tekee ammatillisesti/puoliammatillisesti.
Olen alkanut viime aikoina miettiä, miksi pitäisi itse ahtautua siihen muottiin, kun monella tavalla voi elää onnellista elämää.
Millaiseksi arvelet tilanteenne 10-20 vuoden kuluttua kun sinä ja muut olette johtajia ja miehesi yhä joku "kengänkiillottaja"?
Mun kunnianhimo ei koskaan ole ollut rahassa eikä asemassa vaan siinä että työssä on sisältöä ja se tuntuu siltä että tekee jotain tärkeää. Olen ihan tavallisessa keskipalkkaisessa ammatissa, johon kuitenkin pätevyysvaatimus (maisteri). enkä aio tästä miksikään johtajaksi. Haluan vain tulla paremmaksi työssäni ja kouluttaa itse itseäni lisää.
ap
Mut monet on pinnallisia. Voi olla ettei teitä enää kutsuta keski-ikäisinä mukaan jos miehestäsi ei tule mitään.
Avaapa tätä vähän. Mukaan mihin? Salaseuroihin? Illallisille? Samppanjalasillisille? Miksi haluaisimme edes viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuijottavat rahaa ja asemaa?
ap
Niin, sosiaaliseen elämään.
Ihan sivuhuomiona muuten, että mieheni on paljon ekstrovertimpi ja sosiaalisempi kuin minä ja hänellä on varmaan puolta isompi kaveripiiri kuin minulla. Aika vaikea nähdä, että heistä kukaan hylkäisi miestäni sen takia, että ei ollut riittävän korkeaa tutkintoa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeastaan sen on pakkokin olla noin. Jos parisuhteessa on kaksi todella uraohjautunutta, kunnianhimoista ja työelämän menestystä janoavaa ihmistä, voi lopputulos olla todella huono.
Joku joustaa aina. Kun uraohjautunut saa huippuduunin toiselta puolelta Suomea, on vaihtoehtoina joko ero tai muutto ja omasta työstä luopuminen. Meinaatko että ihan kivuttomasti toinen uraohjautunut vaan luopuu omista mahdollisuuksistaan ja hyvästä duunista?
Entäs kun tulee aika saada lapsia? Kumpi uraohjautuneista huippumenestyjistä jää kotiin lasta hoitamaan ja täten laittaa uran tauolle pitkäksikin aikaa?
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan sen on pakkokin olla noin. Jos parisuhteessa on kaksi todella uraohjautunutta, kunnianhimoista ja työelämän menestystä janoavaa ihmistä, voi lopputulos olla todella huono.
Joku joustaa aina. Kun uraohjautunut saa huippuduunin toiselta puolelta Suomea, on vaihtoehtoina joko ero tai muutto ja omasta työstä luopuminen. Meinaatko että ihan kivuttomasti toinen uraohjautunut vaan luopuu omista mahdollisuuksistaan ja hyvästä duunista?
Entäs kun tulee aika saada lapsia? Kumpi uraohjautuneista huippumenestyjistä jää kotiin lasta hoitamaan ja täten laittaa uran tauolle pitkäksikin aikaa?
Erittäin hyvä pointti, jota olen myös miettinyt. Olen aina ollut ihan satavarma että miehestäni tulee mahtava isä. Jolla on myös aikaa lapsilleen, koska prioriteetit on sosiaalisessa elämässä ja perheessä. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miksi mun kommentit saa alapeukkuja mut ei niiden muiden, jotka on miettineet ihan samaa asiaa?
eikö täällä saa kysyä mitään ilman että tulee leimatuksi pinnalliseksi, itsekkääksi ja turhamaiseksi?
jos olisit jättänyt itse opinnot kesken ja joku kysyisi, aiotko vielä mennä takaisin, olisiko se muka niin kummallista?
rakastan miestäni ja meillä on hyvä suhde, mutta ilmeisesti olen nyt joku miljonäärin metsästäjä joka haluaa elää miehensä siivellä... en todellakaan ole jättämässä häntä
Mun mielestä on tosi kapeakatseista luulla että kaikille ihmisille onni löytyy koulutuksesta ja työelämässä menestymisestä.
Näin kolmenkympin lähestyessä sitä vuosi vuodelta arvostaa enemmän kaikenlaisia taitoja ja intohimoja, mitä eri ihmisillä on.
Arvostan esimerkiksi musiikillista taitoa, miten hienoa että joku voi tehdä rakastamaansa asiaa joka päivä ja tienata sillä jopa paljon rahaa? Tai osata rakentaa talo itselleen tai muille? Tai olla ihmisoikeustaistelija ja tehdä aatteellaan vaikutusta suuriin asioihin? Tai olla vaikka joogaopettaja, joka rakastaa työtään ja se on hänelle elämäntapa. Jos joka päivä voi herätä ja tehdä sitä asiaa mikä tekee onnelliseksi ja saa elää arkea josta on kiitollinen joka päivä, niin miten kukaan voi sanoa ettei se riitä?
Jotenkin tuollainen koulutuspalvonta, työelämän "menestyksen" liiallinen hehkutus ja toisten arvostuksesta eläminen on NIIIN 90-lukuista...