Pettynyt miehen kosintaan

Mun mies tuli hakemaan töistä ja istuin etupenkille, ihmettelin kun mies rupesi siitä nauramaan. Käski naurun lomasta joskus katsoa mihin perseeni lasken. Nostin kankkua ja käteen osui irtonainen rupuinen hopeasormus, halvin mahdollinen. Ja niin sitten sain illalla netistä valita itselleni kivan hääsormuksen, tuo hopeinen kauhistus laitettiin laatikkoon kaapin perälle. Naimisiin mentiin parin viikon päästä maistraatissa, jonla jälkeen käytiin syömässä Amarillossa! :D

Oikeasti tuo mies on ihanan huomioiva, antelias, reilu ja kohtelias tyyppi. Se todellinen romantiikka näkyy päivittäin arjessa.

Vierailija kirjoitti:

Olisit kertonut tämän aloituksessasi, niin olisi ollut parempi mahdollisuus ymmärtää pettymystäsi. Kuulostaa tosiaan kurjalta, ettei mies halunnut huomioida sinun toivettasi. Minä ymmärsin, että sinä olisit halunnut jotkut koko suvun kihlajaiset, mitä ihmettelin. Tuollaiset kahdenkeskiset juhlat ymmärrän tai parhaiden ystävien kanssa vietetyn ravintolaillan tms. Merkkipäivän kunniaksi olisi myös voitu ottaa valokuvat.

Menikö miehesi ikään kuin vähän pakotettuna kihloihin? Jos näin on, silloin ymmärrän kyllä häntäkin, ettei halua juhlistaa tuota tapahtumaa.

Minä halusin mennä naimisiin ihan käytännön asioidenkin takia. Jos teillä tulee jossain vaiheessa olemaan yhteistä omaisuutta, perimisasiat kannattaa laittaa kuntoon testamentin avulla, ettei käy niin kuin yhdelle tuttavalleni, jolla avomiehen osuuden yhteisestä asunnosta peri anoppi ja asunto meni saman tien myyntiin. Avomies kuoli aivoverenvuotoon n. 30-vuotiaana, joten ei ollut elämänsä ehtoopuolella olevasta parista kyse. Testamenttia heille ei ollut tullut mieleenkään tehdä, mutta näköjään kannattaisi.

Ei ainakaan oman näkemykseni mukaan ollut pakotettu kihloihin, vaikka asiasta oltiin toki puhuttu ja olin kertonut olevani halukas siihen. Voihan olla että koki paineita sitten ihan jo siitäkin? tai siitä kun useampi tuttavapari kihlautui tai juhli häitään ja minä olin kertonut toivovani samaa :/

Kun menin nuorena tytönhupakkona naimisiin 21-vuotiaana, järjestin ne unelmoimani prinsessahäät vaikka sulhaselle olisi vähempikin riittänyt. Erosin kahden vuoden päästä.

Vähän aikuisempana, 29-vuotiaana kun menin naimisiin toisen kerran, mentiin maistraatissa naimisiin ja häämatkakin oli viikonlopun mittainen kotimaanreissu. Toki sviitti oli kiva, oli sauna ja poreamme. Mutta maanantaina takaisin töihin. Muistan vieläkin miten onnellinen olin naimisiinmenon jälkeen ja ihan tohkeissani, kun olin juuri päässyt naimisiin maailman ihanimman miehen kanssa. Ja nyt 18 vuoden jälkeen koen edelleenkin olevani todella onnekas. Tuo maistraatissa naimisiinmeno ja häämatkaviikonloppu kotimaassa on edelleen minulle ihana, tärkeä, kaunis ja romanttinen muisto. Olin niin onnellinen, ja vieläkin olen. Ja siihen tarvittiin vain me kaksi.

Donna kirjoitti:

Kyllä olin kertonut useaan kertaan, että haluaisin edes kerran elämässäni saada ns. Omat/meidän juhlat, päivän jota voi muistella vielä vanhanakin.

Voittehan te pitää juhlat vaikka 10-vuotishääpäivänä, jos sinne asti pääsette. Silloin teillä olisi jo aihetta juhliakin. Häät ovat enempi sellainen "katsotaan nyt mitä tästä tulee, pitäkää meille peukkuja".

Teinijuttuja! "Me ollaan kihloissa" tarkottaa "me styylataan".