Miksi en jaksa enää mitään lapsiperhejuttuja?

Vierailija kirjoitti:

Mä haluan joskus perheen mieheni kanssa, mutta mua on alkanut hirvittämään kaikkia tuttuja perheineen seuratess, että ihanko tosissaan ne vanhemmat identiteettinsä kanssa vaan katoavat ja jäljelle jää lapsi? Karseeta.

Mä kans ennen lapsia ajattelin näin. Mutta nyt lastensaannin jälkeen se vain näyttää ulkopuoliselle siltä, ainakin me ollaan jotenkin päästy paremmin vauhtiin. Mutta on toki perheitä jossa kuvaamallasi tavalla on käynyt. Väitän silti että iso osa on tyytyväisiä elämäänsä ja ihan sinut itsensä kanssa.

Ap:n ongelmaa taas en ihan tavoittanut. Joo, yhteiskunta haluaa turvata perheiden elämää monesta syystä ja maailma on perhekeskeinen,

mutta haittaako se sinua kuitenkaan, kun oma elämäsi on onnellista? Olisiko se onnellisempaa jos ei oltaisi ihan niin perhekeskeisiä?

Mietin vaan, kun oli ennen omaa vahinkoraskauttani itse todella lapsivastainen, mutten kokenut yhteiskuntaa tai lähipiiriäni mitenkään perhekeskeisenä kun en semmoisia joutanut ajattelemaan.

En mäkään jaksa mitään perhepaskaa tai alle kouluikäisiä. Tai erityisesti en jaksa niiden vanhempia, kun ne ei keskity enää mihinkään muuhun kuin lapsiinsa. Ikinä ei voida nähdä ilman lapsiseuraa. Ikinä ei voida puhua jostain muusta, kuin lapsista, jos nähdään siten että lapsi on mukana. Ja ei voida muutenkaan puhua kun pitää seurata lapsiteatteria.

Ja minulla on lapsia. Kun mulla oli pieniä lapsia, kenelläkään muulla ei ollut lapsia. Ja mitäs luulette, raahasinko niitä mukanani illanviettoon? Tai puhuinko niistä taukoamatta? NO EN. Koska tiesin että ketään ei kiinnosta. Ja hei, mua kiinnosti myös muu elämä, ja kiinnostaa edelleen. Jotenkin sain itse lapsia hankkimalla sellaisen leiman otsaan, että koska minullakin niitä on, niin minua varmasti kiinnostaa jonkun toisen pienet lapset. Ei kiinnosta.