Olisi helpompaa elää masennuksen kanssa

Masennus on infektioperäinen sairaus, kuten kaikki muutkin krooniset sairaudet, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään muun kanssa.

Ensimmäiseksi infektiopesäkkeen

- sijainti on paikallistettava: lääketieteeltä tekemättä

- mikrobien laatu selvitettävä : lääketieteeltä tekemättä

- mikrobien hävittäminen, miten : lääketieteeltä tekemättä

On siis paljon tekemättä jäänyttä asiaa.. asiasta ei voi keskustella järkevällä tavalla ennenkuin nämä ylläolevat asiat on selvitetty.

Mä väitän että masennus ei ole sairaus, vaan oire, joka voi aiheutua todella monesta eri asiasta. Ja että pitkäkestoinen masennus johon ei terapia/lääkkeet auta johtuu usein ihan fyysisistä syistä. Suosittelen tutustumaan rutiinilääketieteen lisäksi myös funktionaaliseen lääketieteeseen. Esim. itselläni on todettu suolistossa tulehdus ja limakalvojen huono kunto, jonka vuoksi ravintoaineet eivät imeydy kunnolla ja aivotkaan eivät tästä syystä saa tarpeeksi "ruokaa." Tämän tilan nimi on vuotava suoli/leaky gut syndrome ja siihen auttaa ruokavaliohoito ja lisäravinteet, ei mielialalääkkeet.

Itse taas toivoin yli kaiken, ettei syytä olisi. Kun elää jokaisen hetkensä oksettavassa hirviökehossa, toivoisi vian olevan vain pään sisällä, niin että pelkkä aivokemian muutos lähelle normaalia auttaisi.

Mutta jos on hirveän näköinen, niin tarvitsee vielä paremman asenteen ja vahvuuden kuin normaali ihminen, asian hyväksyäkseen.

Lääkkeet ei korjaa rumuutta. Eikä mikään muukaan, jos on kunnolla ruma.

Minä olen ollut masentunut 13-vuotiaasta asti ja 15-vuotiaana se räjähti käsiin niin pahasti, että jouduin laitoshoitoon. Minulla kyllä on "syy" eli alkoholistivanhemmat, huostaanotto, vanhempien kuolema, hyväksikäyttö... Mutta kyllähän sitä moni vastaavan taustan omaava sitten selviää ilman masennukseen sairastumista. Minulla vain oli alttius siihen. 

Se mitä haluan sanoa on, että nyt olen 30-vuotias ja olen ollut ilman lääkitystä jo useamman vuoden. Tähän aikaan on mahtunut lääkkeettömiä kausia, lääkityksen taas aloittamista, terapiaa, itsemurhayrityksiä, laitosjaksoja... Hiljalleen jokin vain muuttui tuolla päänupissa. Alkoi ärsyttää, että määrittelen itseni vain sairauden kanssa ja samoin teki sisarukset, lääkärit ja jopa puolitutut. Pakkohan minun on olla muutakin kuin masentunut! Olin vuosikausia vakavasti masentunut, yli 10 vuotta ja tuntui, että etunimekseni olisi aivan hyvin voinut vaihtaa Depressio. En ollut muuta. Luulin niin. Nyt kun olen löytänyt tien sieltä ulos niin samanlainen harkitsevaisuus, pohdiskelu ja jopa melankolisuus on pysynyt. Se ei ole muuttunut, ne ovat olleet aina osa persoonaani. Nykyään tiedän myös nauttivani liikunnasta, käsitöistä, piirtämisestä, lukemisesta, leipomisesta... Rakastan musiikkia, tarvitsen aivottomia komedioita rankan työpäivän jälkeen jne... 

Tiedän että masentunut ei jaksa helposti lähteä liikkeelle tai muuttaa mitään. Kannattaa aloittaa vain pienestä. Saisiko jostain hyvää oloa? Nautintoa? Äänikirjan kuuntelemisesta? Jaksaisiko käydä edes ulkona istumassa 15 minuutin verran tai jopa kiertää kortteli löntystellen? Lääkitys ei ole muuta kuin kainalokeppi, se ei oikeasti paranna. Se tukee, mutta ei paranna. Sen kanssa tarvitaan sitä omaa ajatustyöskentelyä, jopa itsensä aivopesua. Terapiakaan ei kaikille sovi, itsestä tuntuu että terapian takia minulla masennus vain pitkittyi. Se oikeastaan vain edesauttoi ylläpitämään sitä sairaan ja masentuneen kuvaa itsestäni. Toisille taas terapia on varmasti avuksi ja hyvinkin hyödyllistä. 

Edelleen joka kevät olen väsyneempi, mieliala menee alas, mutta ei sentään sinne täyteen masennukseen asti. Kevään ja kesän olen alavireinen, väsynyt ja pahantuulinen otus, mutta sen kestää kun tiedän että se helpottaa kun alkaa tulla taas hämärää. Sen kestää myös siksi, että tiedän nykyään pärjääväni sen kanssa. 

Haluan tällä kaikella kertoa, että masennuksesta voi parantua, kannattaa uskaltaa parantua! Ei se oma itse katoa, muuttuu ja kehittyy vain paremmaksi. Ihmiseksi, joka jopa nauttii jostain ja osaa vähä vähältä jopa rakastaa itseään. Näkee kauniita asioita ympärillään ja jaksaa hoitaa normaaleja arkisia asioita sen enempää miettimättä. 

Anna itsellesi lupa hengittää! Et sinä katoa, sillä parantuminen on hidas prosessi, pysyt kyllä perässä. Kehittyen, kasvaen, uutta löytäen. 

Vierailija kirjoitti:

Masennus on infektioperäinen sairaus, kuten kaikki muutkin krooniset sairaudet, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään muun kanssa.

Ensimmäiseksi infektiopesäkkeen

- sijainti on paikallistettava: lääketieteeltä tekemättä

- mikrobien laatu selvitettävä : lääketieteeltä tekemättä

- mikrobien hävittäminen, miten : lääketieteeltä tekemättä

On siis paljon tekemättä jäänyttä asiaa.. asiasta ei voi keskustella järkevällä tavalla ennenkuin nämä ylläolevat asiat on selvitetty.

Niin no miten se on infektio jos infektiota ei löydy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin tunteesi. Oma menneisyyteni on monimutkainen, mutta lääkityksen avulla olen ongelmani käsitellyt ja jatkanut elämääni. Siitäkin huolimatta aina, kun luovun lääkkeistä, se sama syvä surullisuus valtaa mielen. Mitään syytä alakuloisuuteen ei ole. Se vaan itsepintaisesti tulee kutsumatta takaisin kerta kerran jälkeen.

Lääkitys siis on jäänyt pysyäkseen. Ilman sitä en pärjää. Helpompaa olisi, jos olisi jokin selitys sille, miksi se ahdistuksen ja kärsimyksen tunne ei pysy poissa, vaikka elämä sujuisi kuin ruusuilla tanssien. Mutta nämä kortit on minulle jaettu ja sen kanssa on elettävä.

Olethan hakenut apua masennukseesi? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse ainakin olen yhä se sama henkilö, joka olin ennen lääkitystä. Mitä nyt vain se valtava taakka on poissa ja pystyy jälleen hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Osaan vihdoinkin olla onnellinen. Ja niin tulet vielä sinäkin olemaan!

Terveisin 27v, vaikea masennus

Tässä on tyyppiesimerkki siitä, miten diagnoosi saa aikaan käytösmuutoksia, jotka eivät edesauta paranemista. Ihminen kuvittelee, että aivokemiaan vaikuttamalla paranee, vaikka tiede ei edes osaa sanoa onko aivokemiassa havaitut poikkeamat sairauden syy vai seuraus. Lisäksi diagnoosin saanut alkaa elää kuten diagnoosiin kuuluu, eli ei edes halua vaikuttaa niihin tekijöihin, jotka johtivat sairastumiseen saati johtaisivat paranemiseen.

Muuten ihan samaa mieltä, mutta tuohon aivokemiaan sen verran, että onko sillä väliä onko se alkuperäinen syy vai onko se oire? Jos se helpottaa lääkkeillä niin eikö se sillon auta? Vähän niinkuin vaikkapa ykköstyypin diabeteksessa. Kukaan ei tiedä MIKSI elimistö tuhoaa insuliinia tuottavat solut, oireet johtuvat hormonin puutoksesta mutta ei se ole se todellinen syy sairaudelle. Hoito on kuitenkin injektoida insuliinia kehoon.

Olen taistellut vuosia masennuksen kanssa, jonka luulin vaivaavan ilman todellista syytä. Vuosien terapian jälkeen Pystyin muistamaan kehomuistin kautta varhaislapsuudessa tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön. Asioille on yleensä aina syynsä, joskus tällainenkin.

Vierailija kirjoitti:

Mä väitän että masennus ei ole sairaus, vaan oire, joka voi aiheutua todella monesta eri asiasta. Ja että pitkäkestoinen masennus johon ei terapia/lääkkeet auta johtuu usein ihan fyysisistä syistä. Suosittelen tutustumaan rutiinilääketieteen lisäksi myös funktionaaliseen lääketieteeseen. Esim. itselläni on todettu suolistossa tulehdus ja limakalvojen huono kunto, jonka vuoksi ravintoaineet eivät imeydy kunnolla ja aivotkaan eivät tästä syystä saa tarpeeksi "ruokaa." Tämän tilan nimi on vuotava suoli/leaky gut syndrome ja siihen auttaa ruokavaliohoito ja lisäravinteet, ei mielialalääkkeet.

Biomedikaalinen lähtökohta on nähdä masennus aivojen sairautena, joka voidaan lääkkein parantaa, mutta tuossa aivo-veriesteen ylittävästä jutusta on tullut aika mielenkiintoisia tutkimuksia esimerkiksi suolistobakteereiden osuudesta Alzhaimeriin ja moneen muuhun sairauteen.

Korrelatiivisesti voi olla niin, että esimerkiksi antibioottien käyttö on johtanut masennukseen suoliston mikrobiston muutosten kautta. Behaviorismin kannalta KiVa-koulu on mielenkiintoinen projekti, jossa nähdään millä tavoin koulukiusaamisen väheneminen vaikuttaa masennuskehitykseen. Harmi vain, että 2009-2015 välillä kiusaaminen on vähentynyt todella vähän ja OECD-maista olemme edelleen yksi niistä maista, joissa kiusataan eniten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin tunteesi. Oma menneisyyteni on monimutkainen, mutta lääkityksen avulla olen ongelmani käsitellyt ja jatkanut elämääni. Siitäkin huolimatta aina, kun luovun lääkkeistä, se sama syvä surullisuus valtaa mielen. Mitään syytä alakuloisuuteen ei ole. Se vaan itsepintaisesti tulee kutsumatta takaisin kerta kerran jälkeen.

Lääkitys siis on jäänyt pysyäkseen. Ilman sitä en pärjää. Helpompaa olisi, jos olisi jokin selitys sille, miksi se ahdistuksen ja kärsimyksen tunne ei pysy poissa, vaikka elämä sujuisi kuin ruusuilla tanssien. Mutta nämä kortit on minulle jaettu ja sen kanssa on elettävä.

Olethan hakenut apua masennukseesi? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse ainakin olen yhä se sama henkilö, joka olin ennen lääkitystä. Mitä nyt vain se valtava taakka on poissa ja pystyy jälleen hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Osaan vihdoinkin olla onnellinen. Ja niin tulet vielä sinäkin olemaan!

Terveisin 27v, vaikea masennus

Tässä on tyyppiesimerkki siitä, miten diagnoosi saa aikaan käytösmuutoksia, jotka eivät edesauta paranemista. Ihminen kuvittelee, että aivokemiaan vaikuttamalla paranee, vaikka tiede ei edes osaa sanoa onko aivokemiassa havaitut poikkeamat sairauden syy vai seuraus. Lisäksi diagnoosin saanut alkaa elää kuten diagnoosiin kuuluu, eli ei edes halua vaikuttaa niihin tekijöihin, jotka johtivat sairastumiseen saati johtaisivat paranemiseen.

Muuten ihan samaa mieltä, mutta tuohon aivokemiaan sen verran, että onko sillä väliä onko se alkuperäinen syy vai onko se oire? Jos se helpottaa lääkkeillä niin eikö se sillon auta? Vähän niinkuin vaikkapa ykköstyypin diabeteksessa. Kukaan ei tiedä MIKSI elimistö tuhoaa insuliinia tuottavat solut, oireet johtuvat hormonin puutoksesta mutta ei se ole se todellinen syy sairaudelle. Hoito on kuitenkin injektoida insuliinia kehoon.

Ei ollenkaan sama. Insuliini ja sitä lukevat reseptorit soluissa on helposti ymmärrettävissä glukoositasapainon ja lihomisen näkökulmasta, mutta välittäjäaineet eivät toimi samalla tapaa. Mikäli lisäät serotoniinipitoisuutta lääkkeillä, serotoniinia lukevien reseptoreiden määrä vähenee. Toisin sanoen, tuotat itsellesi vamman, joka ei välttämättä korjaannu ikinä. Masennuksen syy ei voi myöskään olla lääkkeen puute, vaan tekijät, jotka johtavat masennukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta masennus on sairaus, jota ei voi valita eikä se aina edes johdu mistään ympäristötekijöistä, vaan se tulee ihmisen sisältä.

Masennus voi olla idiopaattinen, mutta mikä evoluutiossa olisi sellaista, että ihminen masentuisi ilman ulkoista syytä? Eihän siinä ole mitään järkeä.

No joo, selitin vähän huonosti... tietenkin siihen Aina joku syy on, mutta tarkoitin että kuka tahansa voi masentua ja niitä syitä on yhtä monia kuin on ihmisiäkin, ettei se vaadi välttämättä mitään suurta traumaa kuten ap murehti. Joillakin on herkempi persoona ja eikös siihen ole geneettistäkin alttiutta.

Minullakin oli pitkään tunne, että lapsuuteni oli paras mahdollinen. Vanhempani olivat rikkaita, sain kaiken haluamani, kotona ei riidelty ja elimme hyvin turvallista ja tasaista elämää. Mutta olin samalla suuren sisarusparven vanhin lapsi ja jouduin tavallaan kasvamaan isoksi liian nopeasti. Otin luonnostani jo taaperona roolin, että autan äitiä ja minusta tuli pikku hiljaa lähes perheen kolmas aikuinen. En päässyt enää syliin, tunteitani ei otettu enää huomioon, vanhemmilla ollut aikaa kasvattaa minua, olin terävä ja itsenäinen lapsi, joka sai kasvattaa itse itsensä. Tuosta minulle on jäänyt hylkäämisen kokemus, joka heijastuu edelleenkin ihmissuhteissani. Välttelen ihmissuhteiden syventymistä, sillä pelkään, että minut jätetään. Olen koko elämäni pyrkinyt aivan huomaamattani äärimmäiseen itsenäisyyteen, työskentelen yrittäjänä jne.. 

Tuo siis vain esimerkkinä siitä, että omia lapsuuden traumojaan ei välttämättä osaa itse tunnistaa. 

AP paikalla. Tähänpäs on tullut paljon kommentteja! Kiitos joka ikisestä ja palstaan nähden asiallisesta keskustelusta.

Siinä olen onnellisessa tilanteessa, että arki-rutiinini, koulun, lemmikin ja kodin, saan hoidettua. Omaan tahtiin ja ei niin tehokkaasti, mutta kuitenkin. Innostun muiden seurassa ja se onkin kaikkein vaarallisinta. Muut eivät osaa arvata, mitä elämäni on. Jotkut kommentit osuvat hyvin lähelle, joita sitten mietin sillä pahimmalla mahdollisella hetkellä iltaisin.

Surullisuus tulee vain ollessani yksin. Jokainen askel kampukselta kotiin täyttää pääni savusumulla, hymy häviää ja ilma ympärillä synkkenee. Yleisin terapeutille sanomani lause on "Kaikista pahinta on olla yksin itsensä kanssa." Alakuloni on sisäsyntyistä.

Terapeutin kokoamien muistiinpanojen mukaan lapsuudenkotiani hallitsi kylmä ja äkkipikainen, työnarkomaani-äiti, jolle mikään saavutuksistani ei riittänyt. Äiti, joka ei ymmärtänyt herkyyttäni ja tahattomasti satutti minua sanoillaan. Isän läsnäolo on jäänyt vähäiseksi keikkatöiden vuoksi, josta johtuen vierastan miehiä. Veljen pahan teini-raivon takia jäin huomiotta silloin kun olisin kasvun kannalta sitä eniten tarvinnut. Kaikesta tästä huolimatta muistelen lapsuuttani vain hyvällä. Nuo kaikki asiat kuulin vasta jonkun toisen sanomana. Olin järkyttynyt, kun itsekkin huomasin, että muistelemani hyvät hetket liittyvät ystäviini ja naapureihin, sekä koulussa olleisiin ihmisiin. Perheeni jäi niissä sivuun.

Ehken olekkaan niin kovin vahva, kuin olen kuvitellut. Se onkin ollut vain lumetta. Olet rohkea, olet itsevarma ja persoonallinen. Näitä toitottamalla on annettu ymmärtää ihan muuta ja solmu on nyt löystymässä. Olen alkanut henkisesti valmistautua siihen, että tämä tila ei poistu koskaan. Että ikuisesti pohdin pahoja sanoja, epäonnistumisia ja yksinäisyyttä. Kirjoitettuna se kuulostaa pahemmalta, kuin mitä niillä tarkoitan. Kukaan ei voi koskaan tietää, miltä toisesta tuntuu ja niin on hyvä. Saatan kyseenalaistaa hiukan terapeuttiani seuraavalla juttelukerralla. Ymmärtääkö hänkään oikeasti, mistä minä puhun...

-AP

Taistelin pitkään ja armottomasti isäni sanoja vastaan. "Sinusta ei ole mihinkään, haista paska, paskaa, et sinä onnistu"

Kaaduin kerta toisensa jälkeen, epäonnistuin lukemattomia kertoja. Yritin aina nousta todistamaan, että sanat eivät ole totta.

Tänään minä uskon. Hän oli niin oikeassa.

Pystyn itkemäänkin jo. Kymmenien vuosien jälkeen.

Totaalinen arvottomuus, häpeä ja elämänhaluttomuus.

En pysty kokemaan mielihyvää yhtään mistään asiasta. En mistään. Tätä on jatkunut kauan.

En enää välitä yhtään vaikka "läheisille" tulisi muka paha mieli jos kuolen.

Olen kehitellyt nerokkaan ja idioottivarman tavan lähteä, joka on edullinen, helposti toteutettava, kivuton ja siisti.

Professori Turhan Canli pitää masennusta infektioperäisenä sairautena.

http://www.stonybrook.edu/commcms/psychology/faculty/faculty_bio_pages/…

Mikään mullistava ei idea toki ole.

Vierailija kirjoitti:

...jos olisi joku selkeä syy. Voisinpa vaan sanoa, että olin pahoinpidelty lapsena tai koulukiusattu tai menettänyt läheisen traagisesti. Mutta ei. Minun masennukseni vain on. Aivan ilman syytä. En edes muista aikaa ilman sitä. Kaikista vaikeinta on se, että tiedän, mitkä ajatuksistani ovat masennuksesta johtuvia "vääriä ajatuksia" ja silti uskon niihin.

En hyväksy sitä, että minulla on mielenterveysongelmia. Aiheesta puhutaan nykyään varsin paljon ja kun luen vaikka jotain artikkelia, en yhdistä sitä itseeni. Ne on vain asioita tuolla jossain jollakin toisella, vaikka ne ovat osa jokapäiväistä elämääni.

Olen myös pohtinut sellaista, että jos joskus parannun, niin kuka minä sitten olen. Kokonaan toinen ihminen? Muuttuuko persoonallisuuteni? Entä, jos pidän itsestäni enemmän tällaisena? Ja jos en paranekkaan, niin, mitä sitten tapahtuu?

Elän koko elämäni mielenterveysongelmaisena, enkä ehkä koskaan saa tietää, miltä onnellisuus tuntuu?

-20v, keskivaikea masennus

Koen, että elämäni valuu hukkaan

Ei tuollainen todellakaan ole mitään muuta kuin laiskuutta ja narsismia ja törkeä loukkaus oikeasti masentuneita ja traumatisoituneita ihmisiä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Taistelin pitkään ja armottomasti isäni sanoja vastaan. "Sinusta ei ole mihinkään, haista paska, paskaa, et sinä onnistu"

Kaaduin kerta toisensa jälkeen, epäonnistuin lukemattomia kertoja. Yritin aina nousta todistamaan, että sanat eivät ole totta.

Tänään minä uskon. Hän oli niin oikeassa.

Pystyn itkemäänkin jo. Kymmenien vuosien jälkeen.

Totaalinen arvottomuus, häpeä ja elämänhaluttomuus.

En pysty kokemaan mielihyvää yhtään mistään asiasta. En mistään. Tätä on jatkunut kauan.

En enää välitä yhtään vaikka "läheisille" tulisi muka paha mieli jos kuolen.

Olen kehitellyt nerokkaan ja idioottivarman tavan lähteä, joka on edullinen, helposti toteutettava, kivuton ja siisti.

Kehtaatkin pilkata vakavaa asiaa noin surkealla trollauksella.