Jatkuvasti ulkopuolinen olo ihmisten kanssa ja pettynyt olo itseen, onko muilla samanlaista?

Up

Tismalleen sama fiilis.

Minulle suuksi paljastui 26-vuotiaana diagnosoitu ADHD.

Jee! Täällä yksi samanlainen urpo. Lisäyksenä se, että en tiedä oikeesti mitä ihmisten kanssa lärpätellä kun on tutustuttu. Minulla on mielenkiinto yleensä työssä, mutta työyhteisössä ei ole todellakaan. Voisin helposti jutella alaamme liittyvistä asioista, mutta tämän hetkiset kollegat ei ole kiinnostuneita yhtään. Kerran sainkin palautetta, että vuoroni muut henkilöt ovat hulvattomia ja itse olen tosikko. Totesin vain, että asia selvä, ei se minua haittaa. Todellisuudessa minultakin löytyy huumoria, mutta aikaisemman elämän myötä olen hyvin varovainen sen viljelyssä, sillä olen ymmärtänyt ettei kaikki vain sovi kaikkiin tilanteisiin ja on hyvin riskaabelia alkaa levittelemään mitään ehehehe-juttuja.

Kuitenkin hymyilen paljon ja olen ihan pidetty henkilö.

Joo sama. Aina jälkeenpäin jään analysoimaan mitä sanoin?, miten puhuin? ja miltä se saattoin näyttää ulospäin? Välillä tämä itsetutkiskelu ja -kritiikki käy vähän ylikierroksilla. Petyn usein itseeni, häpeäntunne nostaa päätään.

Ryhmässä en välttämättä tunne itseäni ulkopuoliseksi. Päinvastoin, minun kanssa jutellaan ja opin nopeasti ihmisten nimet. Minusta on vaikeampi saada oikeita ystävyyssuhteita. Työkaverit ilmoittavat että olemme vain työkavereita. Toki olen fiksu ja vähän nörtti, pärjäsin koulussa ja pärjään nyt opiskellessa. Ja töissä. Ehkä kateus on sitten syynä? Muutama tosi hyvä ystävä löytyy ja näin koko elämäni varrelta jotka ovat ymmärtäneet minua. Enkä todellakaan pidä itseäni muihin parempana ihmisenä.

Mua myös koulukiusattiin 9 vuotta, olin jotenkin outo muiden mielestä, vähän nörtti, pädin nippelitiedolla, opettelin suomen sijamuodot ja lauseenjäsenet 2. luokalla yms... En ymmärtänyt silloin että se ärsyttäisi, mutta minulla ei oikeastaan ollut kavereita. Yläasteella kaverit yhtäkkiä vain hylkäsivät. Siitä on jäänyt jpelko, että se tapahtuu uudestaan, ja nykyään yritän miellyttää kaikkia ja olen ylivarovainen. 

AP 

Eikös toi ole ihan perinteinen masennuksen merkki?

Vierailija kirjoitti:

Mua myös koulukiusattiin 9 vuotta, olin jotenkin outo muiden mielestä, vähän nörtti, pädin nippelitiedolla, opettelin suomen sijamuodot ja lauseenjäsenet 2. luokalla yms... En ymmärtänyt silloin että se ärsyttäisi, mutta minulla ei oikeastaan ollut kavereita. Yläasteella kaverit yhtäkkiä vain hylkäsivät. Siitä on jäänyt jpelko, että se tapahtuu uudestaan, ja nykyään yritän miellyttää kaikkia ja olen ylivarovainen. 

AP 

Voisiko sinulla olla ADD tai asperger-piirteitä? Googlaile!

Ei välttämättä sinussa itsessäsi mitään vikaa sillä itse saan kaikista empaattisuutta mittaavissa korkeimmat mahdolliset melkein mutta täälläkin vaan keljuilua koko ajan. On siis ympäristöjä jossa olet enemmän tai vähemmän ns vammaisten luonteitten kanssa tekemisissä ja se on vaan niinkuin ymmärrettävä että näin on.

Sama älykkyystesteissä todella korkeat pisteet ja silti koko ajan että mitenpä tyhmä oletkaan. Kun se enemmistö jää näissä jälkeen niin eihän ne millään voi käsittää sellaista joka ajattelee perille saakka asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua myös koulukiusattiin 9 vuotta, olin jotenkin outo muiden mielestä, vähän nörtti, pädin nippelitiedolla, opettelin suomen sijamuodot ja lauseenjäsenet 2. luokalla yms... En ymmärtänyt silloin että se ärsyttäisi, mutta minulla ei oikeastaan ollut kavereita. Yläasteella kaverit yhtäkkiä vain hylkäsivät. Siitä on jäänyt jpelko, että se tapahtuu uudestaan, ja nykyään yritän miellyttää kaikkia ja olen ylivarovainen. 

AP 

Voisiko sinulla olla ADD tai asperger-piirteitä? Googlaile!

ADD ehkä, asperger-testeistä saan aina nolla. Olen mielestäni hyvä ihmistuntija ja taitava lukemaan eleitä ja äänensävyjä, tunnistan ironian ja sarkasmin. Enemmän ongelmana se, että itsetuntoni on lyöty maahan kun on saanut tuntea, että on kiinnostunut vääristä asioista (olen ainoa lapsi joten minulla oli aikaa esim. kirjoittaa ja tankata kielioppia kotona), ja siksi pitää himmailla omaa persoonaa.

AP

Vierailija kirjoitti:

Eikös toi ole ihan perinteinen masennuksen merkki?

Sit mulla on ollut masennus 20 vuotta. Hmm, tai ehkä se lievä muoto, dystymia? ap

Mulla oli ehkä nuorempana samantyyppisiä ongelmia, en "osannut" olla ihmisten kanssa ja se oli minulle monista syistä kuormittavaa. Ystäviä minulla kyllä on ollut aina, olen kuulemma helposti lähestyttävä ja hauska.

Vanhemmiten tajusin, että olen oikeasti tosi introvertti ja monella tapaa erityisherkkä. Jään esimerkiksi miettimään eri tilanteita ja sitä, millainen ilmapiiri niissä vallitsi, mitä sanoin ja mitä olisi oikeasti pitänyt sanoa jne. Kun lopulta annoin itselleni luvan olla viihtymättä sosiaalisissa tilanteissa ja hyväksyin sen, että oikeasti tykkään olla paljon ihan itsekseni ja tehdä juttuja yksin, elämä helpottui paljon. Myös ns. miellyttämisen tarve katosi kokonaan, koska huomasin, että voin olla halutessani ihmisten seurassa, mutta jos en halua, en sitten vain ole ja sen on erittäin ok. Viihdyn yksin vaikkapa mustikassa tai sienessä koko päivän :-)

Minulla on lapsia, joten ihan yksin en voi paljon olla, mutta lasteni seura ei kuormita minua kuten muiden seura. 24/7 parisuhteet eivät minulle sovi, mutta noin kerran viikossa tapailu on ok. Ystäviäni näen silloin tällöin. Töissä joudun olemaan jonkin verran sosiaalinen, mutta onneksi saan tehdä työtehtäviäni lähinnä omassa rauhassani. Ihanaa elää omannäköistä elämää!