Voiko puoliso olla myös paras ystävä?

Me ollaan oltu parhaat ystävät 15- veestä lähtien, kasvettu yhteen.

Ja ollaan myös isä ja äiti ja pariskunta joka rakastaa toisiaan.

Mulla on hyviä ystäviä myös, mutta puoliso on paras ja läheisin. Samoin minä hänelle. Kun meillä oli vaikeaa, sovittiin, et jos ei muuhun välillä pystytä, niin kohdellaan toisiamme hyvinä, tärkeinä ystävinä. Heti tuli kunnioitus suhteeseen takaisin. Olemme kyllä myös sielunkumppanit, rakastavaiset, perheen ylläpitäjät jnejne. Minusta tuo oli hieno oivallus- kun ajattelee toista ystävänä, kaikenlainen tarve valtataisteluun vähenee ja alkaa nähdä sen toisenkin kärsimystä ja tarpeita. 

Tämä on varmasti epäsuosittu mielipide, mutta minusta kuulostaa kovin nuivalta ja epäeroottiselta, jos puolisosta puhutaan parhaana ystävänä. Käytännössähän puoliso varmasti se läheisin ihminen on ja pitkä suhde ei voi pohjata pelkkään naisen ja miehen väliseen kemiaan, mutta yritän kyllä ylläpitää sitä ja tiettyä erillisyyttä, enkä ala tituleeraamaan miestäni parhaaksi ystäväkseni.

Minulla on hyviä ystäviä, mutta kyllä oma mies on se, jonka kanssa aikaa mieluiten viettää. Käydään matkustelemassa, harrastamassa, jutellaan viinilasillisen ääressä, tehdään ruokaa yhdessä, käydään ulkona, katsotaan elokuvia, ollaan vaan ja röhnötetään. Me vain viihdymme yhdessä hyvin ja pidämme toisistamme persoonina ja haastamme toisiamme ajattelemaan ja pohtimaan asioita ja opimme tosiltamme päivittäin paljon näiden keskustelujen kautta. Mieheni myös tietää minusta asioita, joita en ole muille ystävilleni kertonut. Hänen kanssaan voi jakaa kaikki ilot ja surut ja olla itsensä aivan rehellisesti, kaikkine hölmöine kriiseineni ja onnenitkuineni. Kyllä me olemme toistemme parhaat ystävät ja toistemme tukipilarit ja juuri se luo meille yhteenkuuluvuuden tunnetta. Joskus pohdimme, että pitäisi nähdä ystäviäkin mutta minkäs teet kun meillä on usein kivempaa olla kahdestaan niin sitä jää sitten aika helposti kotiin jumittamaan.

Muita ystäviä on kiva nähdä silloin tällöin, mutta heidän kanssaan ei voi olla ihan samalla tavalla täysin rennosti kuin oman miehen kanssa. Tämä liittyy toki osin siihen, että näkemiset pitää aina aikatauluttaa ja suunnitella ja siihen liittyy jo sellainen pieni vaivannäkö, että ei voi vain spontaanisti nähdä ja tulla ja mennä miten haluaa. Ja onhan se useimmiten sitten sellaista, että vaihdetaan kahvilassa vähän kuulumisia ja muuta aika pintapuolista. Sinkkuna ja nuoremmalla iällä ystävät olivat eri tavalla tukiverkoston roolissa, kun harvempi oli vielä vakiintunut ja elämässä ei ollut samanlaista rutiinia kuin nyt vanhempana.

Kyllä joskus mietin, että aika tyhjän päälle jäätäisiin, jos toiselle vaikka sattuisi jotain. Mutta ei kai elämäänsä voi sellaisten pelkojen perusteella elää.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmasti epäsuosittu mielipide, mutta minusta kuulostaa kovin nuivalta ja epäeroottiselta, jos puolisosta puhutaan parhaana ystävänä. Käytännössähän puoliso varmasti se läheisin ihminen on ja pitkä suhde ei voi pohjata pelkkään naisen ja miehen väliseen kemiaan, mutta yritän kyllä ylläpitää sitä ja tiettyä erillisyyttä, enkä ala tituleeraamaan miestäni parhaaksi ystäväkseni.

Tarkoittaako ystävyys sinulle sitä että erillisyys katoaa? Sitä että kemia katoaa?

Että muttuu sukupuolettomaksi ja kipinä kuolee?

Olen itsekin tavannut ihmisiä joille ystävyys tarkoittaa niin tiivistä suhdetta että siihen tukeutuu. Sellaista en siedä edes kavereilta ja vielä vähemmän puolisolta.

Se ei ole oikeaa ystävyyttä vaan pyrkimys omistaa toinen niin että ihmisten väliset rajat katoavat. Nähdään toinen oman itsensä jatkeena.

Aito ystävyys ymmärtää ja tukee toisen itsenäisyyttä ja erillisyyttä. Se on molemminpuolista kunnioitusta ja arvostusta.

En voisi kuvitellakaan jakavani loppuelämääni sellaisen ihmisen kanssa, joka ei olisi myös paras ystäväni. Ei ole mitään, mistä en voisi puhua mieheni kanssa, siis ei kertakaikkisen mitään. Meillä on huikean hauskaa yhdessä ja elämä kaksistaan on todella mielekästä ja kiinnostavaa. Voisi kai sanoa, että täydennämme toisiamme juuri oikeilla tavoilla. Keskustelemme paljon, harrastamme samoja asioita ja yksinkertaisesti nautimme toistemme seurasta. Meillä on kuitenkin myös hyvin kiihkeä seksielämä, mihin panostamme paljon ja emme suhdaudu toisiimme kuten kavereihin yleensä.

Meillä on molemmilla myös omat elämät ja elämäntavoitteet, omat kaverit ja omia harrastuksia. Kaikki muut ihmiset ovat kuitenkin aina toissijaisia puolison rinnalla, tämä tärkeysjäsjestys on ollut molemmille täysin selvä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmasti epäsuosittu mielipide, mutta minusta kuulostaa kovin nuivalta ja epäeroottiselta, jos puolisosta puhutaan parhaana ystävänä. Käytännössähän puoliso varmasti se läheisin ihminen on ja pitkä suhde ei voi pohjata pelkkään naisen ja miehen väliseen kemiaan, mutta yritän kyllä ylläpitää sitä ja tiettyä erillisyyttä, enkä ala tituleeraamaan miestäni parhaaksi ystäväkseni.

No, kaikille sopii erilainen suhde ja sinulla voi olla hyvin perusteet noille mielikuvillesi, nehän pohjaavat sinun omiin kokemuksiisi. Vain sinä tiedät, mikä sopii sinulle.

Kaikilla ei kuitenkaan käy niin, että rakkaussuhde ja ystävyys muuttuu pelkäksi ystävyyssuhteeksi ja että toisen alkaa näkemään vain epäeroottisessa valossa. Joillakin voi käydä jopa niin, että seksin laatu ja viehätys toista kohtaan lisääntyy suhteen syvenemisen ja keskinäisen luottamuksen tuloksena. Sitäpaitsi minun on vaikea vastustaa ihmistä, joka saa mut hymyilemään ja tuntemaan itseni rakastetuksi ja arvostetuksi joka päivä. Näin meillä, mutta kaikki tavallaan. Viestin 24 kirjoittaja, 10v. yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puoliso vs. ystävät kirjoitti:

Ehkäpä voisin nimetä vaimoni parhaaksi ystäväkseni. Hänen kanssaanhan jaan elämäni. Toisaalta on asioita, joista puhun ja teen miespuolisten ystävieni kanssa. Niitä ei kaikissa asioissa pistetä paremmuusjärjestykseen vaan ne täydentävät toisiaan.

Ongelma on siinä, että kahden aikuisen välinen rakkaus on kovin ehdollinen tunne ja ystävyys on riippuvainen rakkaudesta. Moni eroaa ja harva on eron jälkeen parhaita kavereita. Sen sijaan paras miespuolinen ystäväni on ollut ystäväni vuosikymmeniä, eikä ystävyytemme ole niin ehdollista kuin puolisoiden välinen.

Ehkä tässä näkyy ero myös suhtautumisessa avioliittoon. Minä sitouduin mieheeni kuolemaani asti, en siihen asti, kunnes kyllästymme. Joten mieheni tulee olemaan elämässäni aina, ystävät jäävät muuttojen ym takia välillä aika kauas.

Ja sinä tiedät, että miehesi on yhtä sitoutunut? Et tarvitse ketään, jos hän jättää, pettää tai kuolee ennen sinua?

No aika pitkään tässä on jo sitouduttu. Yli puolet elämästämme. Toki jos hän kuolee ensin, se on kriisi. Mutta en minä sen takia huonompaa suhdetta haluaisi, että selviäisin paremmin sen menetyksestä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hyviä ystäviä, mutta kyllä oma mies on se, jonka kanssa aikaa mieluiten viettää. Käydään matkustelemassa, harrastamassa, jutellaan viinilasillisen ääressä, tehdään ruokaa yhdessä, käydään ulkona, katsotaan elokuvia, ollaan vaan ja röhnötetään. Me vain viihdymme yhdessä hyvin ja pidämme toisistamme persoonina ja haastamme toisiamme ajattelemaan ja pohtimaan asioita ja opimme tosiltamme päivittäin paljon näiden keskustelujen kautta. Mieheni myös tietää minusta asioita, joita en ole muille ystävilleni kertonut. Hänen kanssaan voi jakaa kaikki ilot ja surut ja olla itsensä aivan rehellisesti, kaikkine hölmöine kriiseineni ja onnenitkuineni. Kyllä me olemme toistemme parhaat ystävät ja toistemme tukipilarit ja juuri se luo meille yhteenkuuluvuuden tunnetta. Joskus pohdimme, että pitäisi nähdä ystäviäkin mutta minkäs teet kun meillä on usein kivempaa olla kahdestaan niin sitä jää sitten aika helposti kotiin jumittamaan.

Muita ystäviä on kiva nähdä silloin tällöin, mutta heidän kanssaan ei voi olla ihan samalla tavalla täysin rennosti kuin oman miehen kanssa. Tämä liittyy toki osin siihen, että näkemiset pitää aina aikatauluttaa ja suunnitella ja siihen liittyy jo sellainen pieni vaivannäkö, että ei voi vain spontaanisti nähdä ja tulla ja mennä miten haluaa. Ja onhan se useimmiten sitten sellaista, että vaihdetaan kahvilassa vähän kuulumisia ja muuta aika pintapuolista. Sinkkuna ja nuoremmalla iällä ystävät olivat eri tavalla tukiverkoston roolissa, kun harvempi oli vielä vakiintunut ja elämässä ei ollut samanlaista rutiinia kuin nyt vanhempana.

Kyllä joskus mietin, että aika tyhjän päälle jäätäisiin, jos toiselle vaikka sattuisi jotain. Mutta ei kai elämäänsä voi sellaisten pelkojen perusteella elää.

Tämä. Näin se varmasti usein juuri menee, tukiverkoston roolia ei samassa merkityksessä enää tarvita kuin nuorempana ja kumppani alkaa samalla luontevasti tuntumaan myös parhaalta ystävältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmasti epäsuosittu mielipide, mutta minusta kuulostaa kovin nuivalta ja epäeroottiselta, jos puolisosta puhutaan parhaana ystävänä. Käytännössähän puoliso varmasti se läheisin ihminen on ja pitkä suhde ei voi pohjata pelkkään naisen ja miehen väliseen kemiaan, mutta yritän kyllä ylläpitää sitä ja tiettyä erillisyyttä, enkä ala tituleeraamaan miestäni parhaaksi ystäväkseni.

Tarkoittaako ystävyys sinulle sitä että erillisyys katoaa? Sitä että kemia katoaa?

Että muttuu sukupuolettomaksi ja kipinä kuolee?

Olen itsekin tavannut ihmisiä joille ystävyys tarkoittaa niin tiivistä suhdetta että siihen tukeutuu. Sellaista en siedä edes kavereilta ja vielä vähemmän puolisolta.

Se ei ole oikeaa ystävyyttä vaan pyrkimys omistaa toinen niin että ihmisten väliset rajat katoavat. Nähdään toinen oman itsensä jatkeena.

Aito ystävyys ymmärtää ja tukee toisen itsenäisyyttä ja erillisyyttä. Se on molemminpuolista kunnioitusta ja arvostusta.

No se varmasti riippuu täysin pariskunnasta. Joissakin tuntemissani ystävyysparisuhteissa se miehen ja naisen välinen suhde on jäänyt melkein viimesijaiseksi.

Mutta kun viimeisessä kappaleessa puhuit aidon ystävyyden myötä syntyvästä ja säilyvästä kunnioittamisesta ja arvostamisesta, eikö parisuhteen kyseessä ollessa voisi käyttää sanoja aito rakkaus? Miksi juuri ystävyyttä käsitteenä korostetaan?

Tästä on ollu myös sellainen tukimus että miehillä voi olla paljon kavereita, mutta se  vaimo on ainoa ystävä. Naisilla taas yleisemmin on mihen lisäksi myös muita ystäviä ja tästä syystä usein erotilanteet on mihelle naista vaikeampia.

Mun kokemuksien mukaan ainoa onnistunut suhde on mahdollista miehen kanssa joka on "rakastajan" lisäksi myös paras ystävä. Mies voi olla kumpaa vain, mutta elämänkumppaniksi tarvitsee olla molempia.

Moni on mun mielestä aika fyysisessä suhteessa rakastajan kanssa, josta kaiken se henkinen sielullinen yhteys ja mitä itse olen nähnyt, nämä suhteet on niitä jotka helpoiten kariutuu syistä x - joihin olisi tarvinnut sitä syvää ystävyyttä.

Mutta ei sen miehen todellakaan tarvitse olla ainoa paras ystävä.

Kyllä sanoisin että mieheni on paras ystäväni. Olen todella introvertti ja mieheni on ainoa jonka seurasta en rasitu, jonka kanssa jaksan ja haluan olla omana itsenäni. Meillä on kivaa yhdessä, katsotaan tv-sarjoja ja dokumentteja, keitetään kahvia, ratkotaan ristisanatehtäviä ja käydään ajelemassa pitkin maaseutua.

Muiden kanssa joudun aina vähän pinnistämään ja sitten tarvitsen reilusti palautumisaikaa. Kaveriani tapaan kerran kahdessa kuukaudessa muutama tunti kerrallaan ja se on aivan tarpeeksi.

Mieheni sanoo varman oloisesti että olen paitsi hänen vaimonsa, myös paras ystävänsä. Ollaan oltu yhdessä 18-vuotiaasta asti eikä meillä ole mielestäni koskaan ollut mitään sellaista pääasiallisesti seksuaalista "miehen ja naisen" välistä suhdetta, mistä jotkut puhuvat. Ei edes harrasteta seksiä yleensä. Nukutaan vieri vieressä, kuljetaan käsi kädessä ja ollaan toistemme suosikkiseuralaiset. Näin haluan elämäni tosen kanssa jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Puoliso vs. ystävät kirjoitti:

Ehkäpä voisin nimetä vaimoni parhaaksi ystäväkseni. Hänen kanssaanhan jaan elämäni. Toisaalta on asioita, joista puhun ja teen miespuolisten ystävieni kanssa. Niitä ei kaikissa asioissa pistetä paremmuusjärjestykseen vaan ne täydentävät toisiaan.

Ongelma on siinä, että kahden aikuisen välinen rakkaus on kovin ehdollinen tunne ja ystävyys on riippuvainen rakkaudesta. Moni eroaa ja harva on eron jälkeen parhaita kavereita. Sen sijaan paras miespuolinen ystäväni on ollut ystäväni vuosikymmeniä, eikä ystävyytemme ole niin ehdollista kuin puolisoiden välinen.

Ehkä tässä näkyy ero myös suhtautumisessa avioliittoon. Minä sitouduin mieheeni kuolemaani asti, en siihen asti, kunnes kyllästymme. Joten mieheni tulee olemaan elämässäni aina, ystävät jäävät muuttojen ym takia välillä aika kauas.

Enpä usko. Moni luulee sitoutuvansa, mutta silti melkein liitoista päätyy eroon. Niistä tutkimusten mukaan 70% naisten aloitteesta. Ihmisillä on kova usko omaan liittoonsa niin pitkään kunnes jokin vastoinkäyminen herättää romanttisen rakkauden ehtollisuuteen. On se sitten ensimmäinen lyönti, vieraissa käynti, kotitöiden tekemättömyys tai pelkkä tylsyys.

Enkä tietenkään toivo, että kenellekään niin koskaan kävisi, mutta en minä ainakaan voi vannoa, että olisimme yhdessä kuolemaan asti, vaikka nyt miten siltä tuntuisi. Te vissiin voitte.

Se, että puoliso on paras ystävä voi olla ihan vain seurausta elämän kulusta.

Helppoahan se oli silloin lukiossa vannoa ikuiseen parhaaseen ystävyyteen tyttökavereiden kanssa, kun tekemisissä oltiin 5-7 päivänä viikossa. Mutta mikä on tilanne nyt, 20 vuotta myöhemmin? Yksi asuu Torniossa, toinen Espoossa, kolmas Turussa ja neljäs jossain Pielaveden takamailla. Parilla on lapsia, muutamalla yritys ja lapsia, yksi on kiireinenen artisti. Osa on saanut uusia parhaita kavereita, osa (kuten minä) on tippunut vähän tyhjän päälle useamman muuton vuoksi. Ei se ole enää niin helppoa pitää parhaana kaverina ihmisiä, joita ehtii livenä tapaamaan 1-2 kertaa vuodessa kuukausien aikataulujen sovittelun jälkeen. Eikä se ole niin helppoa etsiä uutta bestistä lähempänä neljäkymmentä. Uusia kivoja tuttavuuksia tulee, mutta ei se ystävyyssuhde niin vain muodostu läheiseksi.

Käytännössä se on se mies, joka on pysynyt läheisenä päivästä toiseen ja jonka kanssa tulee omia mietteitä, iloja ja suruja käsiteltyä eniten. En sano, etteikö sitä kaipaisi naispuolista ystävyyttä, mutta elämä menee miten menee.

En missään nimessä ole hylkäämässä nuoruuden ystäviä. Ikävä tosiasia vain on, että eivät he vain ole enää niin läheisiä kuin olivat silloin joskus. Jos ero miehestä joskus tulisi, niin olisihan se järkyttävän rankkaa. Kyllä siitä silti selviytyisi, mutta puolison lisäksi menisi se paras kaverikin.

Ehdottomasti on paras ystäväni! Ja mies ja kumppani.

Voi, tietyllä aikavälillä.

Kun olin naimisissa, toki mieheni oli läheinen, rakastajani, kumppanini, mutta ei hänen kanssaan voinut kaikesta puhua kaikesta (en tarkoita salaisuuksia). Paras ystäväni oli ja on nainen.

Vierailija kirjoitti:

Mä en edes menisi naimisiin kenenkään muun kuin parhaan ystäväni kanssa, sillä muiden kanssa en haluaisi koko elämääni jakaa.

Vastaavasti kun mies sanoo niin naisella iskee masia ”kun ei ole Nainen miehelleen”.

No tämäkin on vähän termeillä pelaamista, että miten kukakin määrittää ystävän. Itselleni mieheni ei ole ystävä vaan mieheni. Ystävät on niitä joiden kanssa on kiva hengata ja käydä vaikka festareilla. Mies on ihminen jonka kanssa haluan jakaa kaiken elämässäni, johon luotan kuin kallioon, joka ei hylkää ja jolle en itse käännä selkääni tuli mikä tuli ja jota haluan seksuaalisesti ja jota rakastan.