Lue keskustelun säännöt.
Rankka taaperoaika
Rankka arki
24.10.2017 |
Ottaa oma elämä nykyään niin päähän, että kaipaan vertaistukea: mikä kaikki ottaa pikkulapsivuosina päähänne? Onko kellään muulla ihan rasittavaa arkea tarharumban keskellä? Ja koska tämä loppuu? Avioero ehtii tulla varmaan ennen kuin rumba loppuu?
Meillä poika 1v 5kk. Vaikea jaksaa arkea ja juhlapäivätkään ei enää piristä. En jaksa lukea miten hyvin muilla menee, vaan pikemminkin muiden kohtalotovereiden jutut lohduttaa paremmin näinä synkimpinä hetkinä.
Kommentit (20)
Meillä helpotti siinä vaiheessa, kun lapsi meni eskariin. Mutta meillä kyseessä oli vuorotyö ja lapsen vuorohoito, eli eskarin alku toi mulle ensimmäistä kertaa omaa aikaa. Tämä ei kyllä enää auttanut, vaan masennus paheni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alapeukkujen uhallakin kysyn: mikä yhdessä terveessä taaperossa vie mielenterveydenkin? Mikä elämässänne on raskainta? Mikä on erilaista kuin kuvittelitte etukäteen?
Minusta tuo oli aika rasittava ikä lapsella, etenkin kun meillä vielä sairasteltiin todella paljon ja nukuttiin huonosti. Helpotti ainakin meillä tosi paljon kun lapsi täytti 3. Nyt hänen kanssaan on jo tosi kiva viettää aikaa kun lapsi puhuu hyvin, hänen kanssaan voi tehdä kaikenlaista kivaa yhdessä, lapsi oppii ihan hirveästi asioita ja uhmakin alkaa jo helpottaa. Voisin kuvitella että ikävuodet 3-4 ovat parasta aikaa pienen lapsen kanssa ennen seuraavia uhmailuja.
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkujen uhallakin kysyn: mikä yhdessä terveessä taaperossa vie mielenterveydenkin? Mikä elämässänne on raskainta? Mikä on erilaista kuin kuvittelitte etukäteen?
En ole ap. Olin kuvitellut, että meitä olisi kaksi. Sitten olinkin yksin miehen kuoltua ja surutyökin vielä päällä. Lapsella oli voimakas uhmaikä ja jotenkin mielentilassani käänsin senkin omaksi syyksi.
Ihmiset ovat erilaisia, tuntevat kokevat eri tavoin. Ei pitäisi kenenkään tuntemuksia vähätellä. Ennemin auttaa kanssaihmisiään
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkujen uhallakin kysyn: mikä yhdessä terveessä taaperossa vie mielenterveydenkin? Mikä elämässänne on raskainta? Mikä on erilaista kuin kuvittelitte etukäteen?
En ole ap. Olin kuvitellut, että meitä olisi kaksi. Sitten olinkin yksin miehen kuoltua ja surutyökin vielä päällä. Lapsella oli voimakas uhmaikä ja jotenkin mielentilassani käänsin senkin omaksi syyksi.
Ihmiset ovat erilaisia, tuntevat kokevat eri tavoin. Ei pitäisi kenenkään tuntemuksia vähätellä. Ennemin auttaa kanssaihmisiään
Kiitoksia vastauksesta. Ei ollut tarkoitus vähätellä, tuossa tilanteessa murtuisin itsekin. -Kysyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mielestäni ollut mitenkään erityisen raskasta. Lapsi on kohta 1v3kk, ei käy päiväkodissa. Voi olla kotona kanssani, koska olen uudestaan raskaana ja äitiysloma alkaa pian uudestaan. Tuskin olisin halunnut heti toista lasta, jos esikoisen kanssa olisi jotenkin erityisen rankkaa.
Alko jotenkin naurattamaan kun tuli mieleen vanhempainvapaalla oleva kaveri jonka päivä on pilalla jos HÄNEN pitää lähteä hakemaan vanhempi lapsi päivähoidosta kun isällä venyykin työpäivä :D Aamulla hän ja vauva jää kotiin hitaasti heräilemään kun isä lähtee töihin ja vanhempi lapsi päiväkotiin. Mies hakee lapsen yleensä töistä tullessaan eli menee lähemmäs viittä. Sitten jos mies ei pääsekään hakemaan niin kaveri valittaa ja vinkuu että on tämä touhua kun hänen pitää ihan sen takia pakata vauva autoon että lähtee hakemaan lapsen kun eivät voi odottaa että mies tulee hakemaan. Joskus tekee mieli kysyä kyllä että huomaakohan hän ollenkaan miten helppoja hänen arkipäivänsä yleensä ovat..
Että se arjen raskaus on aika suhteellista. Tarharumba sanana pisti silmään, ei omien lasten kohdalla ainakaan mikään päiväkotiin liittyvä ole ollut arjen kuormittavimpia asioita vaan kyllä ne omat työt, työmatkat, lasten sairastelut ja muu stressi kuormittivat paljon enemmän. Oli se joskus kauheaa, pahinta varmaan silloin kun oli useampi alle kouluikäinen lapsi ja sitten se on pikkuhiljaa helpottanut lasten kasvaessa. Siinä vaiheessa oli jo aika luksusta kun nuorimmainenkin oli saatu pois vaipoista, nukkumaan yönsä ja omatoimiseksi eli jossain 3-4 ikäisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No meillä ei tällä hetkellä päiväkotiarkea ole, mutta muuten rankkaa. Vauva heräilee ja itkee yöt, kitisee päivät, isomman kanssa saa tapella joka asiasta.. Mutta näissä vaiheissa on sen puolison kanssa vedettävä yhtä köyttä, tsempattava toista jaksamaan. Ja mikä yhdessä terveessä taaperossa vie mielenterveyden? Noh meillä ei ole taaperoa nyt, mutta jos lapsen luonne on hyvin haastava, se vie kyllä mielenterveyden! Ja meillä tämä isompi lapsi on sellainen.
Ei mene kyllä jakeluun, miksi ihmiset, omasta vapaasta tahdostaan, tekevät lapsia. Nyt nettiaikana pystyy lukemaan kokemuksia ajasta kun lapsi syntyy ja kasvaa, ei pitäisi tulla yllätyksenä ettei kaikki ole kuin naistenlehtien lööpissä tai vaippamainoksessa. Näitä aloituksia on vaikka kuinka paljon tälläkin palstalla. Kerran täällä ollaan, miksi "pilata" elämä lapsilla?????? Niitä kun on tällä pallolla jo liikaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo oli aika rasittava ikä lapsella, etenkin kun meillä vielä sairasteltiin todella paljon ja nukuttiin huonosti. Helpotti ainakin meillä tosi paljon kun lapsi täytti 3. Nyt hänen kanssaan on jo tosi kiva viettää aikaa kun lapsi puhuu hyvin, hänen kanssaan voi tehdä kaikenlaista kivaa yhdessä, lapsi oppii ihan hirveästi asioita ja uhmakin alkaa jo helpottaa. Voisin kuvitella että ikävuodet 3-4 ovat parasta aikaa pienen lapsen kanssa ennen seuraavia uhmailuja.
Totta! 3-4v ikäisen kanssa elämä oli suht leppoisaa. 5-vuotiaana alkaa taas rankempi vaihe, ainakin meillä näin.
Vierailija kirjoitti:
Ei mene kyllä jakeluun, miksi ihmiset, omasta vapaasta tahdostaan, tekevät lapsia. Nyt nettiaikana pystyy lukemaan kokemuksia ajasta kun lapsi syntyy ja kasvaa, ei pitäisi tulla yllätyksenä ettei kaikki ole kuin naistenlehtien lööpissä tai vaippamainoksessa. Näitä aloituksia on vaikka kuinka paljon tälläkin palstalla. Kerran täällä ollaan, miksi "pilata" elämä lapsilla?????? Niitä kun on tällä pallolla jo liikaakin.
No eihän kukaan ole sanonut että olisi tullut yllätyksenä. Elämä ei ole pilalla jos lapsen kanssa on rankempia vaiheita, ne vaiheet kuuluu elämään. Meillä on nyt rankkaa, mutta en ikimaailmassa jättäisi sen takia lapsia tekemättä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No meillä ei tällä hetkellä päiväkotiarkea ole, mutta muuten rankkaa. Vauva heräilee ja itkee yöt, kitisee päivät, isomman kanssa saa tapella joka asiasta.. Mutta näissä vaiheissa on sen puolison kanssa vedettävä yhtä köyttä, tsempattava toista jaksamaan. Ja mikä yhdessä terveessä taaperossa vie mielenterveyden? Noh meillä ei ole taaperoa nyt, mutta jos lapsen luonne on hyvin haastava, se vie kyllä mielenterveyden! Ja meillä tämä isompi lapsi on sellainen.
Itselläni on myös haastava esikoinen (ja kaksi pienempää, jotka menevät siinä sivussa) mutta jotenkin raja menee siinä, että en edes anonyyminä netissä myöntäisi lapsen vievän mielenterveyttäni.
Jos alkaa prakaamaan, se on kyllä täysin minun omasta hermostostani ja henkilöhistoriastani kiinni, ja minun vastuullani on hankkia sellaista hoitoa, etten vie samalla lapseltakin mielenterveyttä.
-Huonosti nukkuva 2v, onkohan elämässään alle kymmenen yötä nukkunut ilman yhtäkään huutoheräämistä. Väsymys ottaa päähän.
-Jatkumaton "Äiti kato!" "Äiti auttaa!" ja "Minä mukaan!" "Minä itte!" ja lopun aikaa sitten itkee ja huutaa ihan muuten vaan.
-Aivan kaikessa laitetaan vastaan. Jos ei syystä niin vähintäänkin periaatteesta.
-Tulevat allergiatestit tai oikeastaan se taistelu että sellaisiin päästäisiin.... No ne nyt saattavat kyllä tuoda helpotusta arkeen jos jotain löytyy mutta samalla ne mahdolliset allergiat stressaa.
On meillä niitä hyviäkin hetkiä. Ja ei, en osannut kyllä odottaa aivan tällaista (vauva- ja) taaperoaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanon nut kokemuksella, että iloitkaa siitä uhmaiästä pienillä. Kuopuksella uhma alkoi hänen ollessaan hieman alle 2 ja loppui siinä 3v tienoilla. Rankkaa oli ja hermot oli itsellä mennä moneen kertaan.
Mutta esikoisen uhma nyt 6-7v on vielä kamalampaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista uhmaa pienempänä. On paljon rankempaa nyt isomman uhmatessa ja opetellessa sitä omaa tahtoa, pettymyksiä ym.
Eihän tämä tietysti lohduta ketään siinä tilanteessa olevia, mutta itse kuopuksen kanssa hoin, että myöhemmin on helpompaa. Ja nyt onkin mitä hyväntuulisin lapsi, vaikka siltä ei aikanaan tuntunutkaan. Tsemppihalit kaikille uhmailijoiden kanssa eläville! On ne niin rakkaita ja hermoja vieviä samaan aikaan.
Vierailija kirjoitti:
-Huonosti nukkuva 2v, onkohan elämässään alle kymmenen yötä nukkunut ilman yhtäkään huutoheräämistä. Väsymys ottaa päähän.
-Jatkumaton "Äiti kato!" "Äiti auttaa!" ja "Minä mukaan!" "Minä itte!" ja lopun aikaa sitten itkee ja huutaa ihan muuten vaan.
-Aivan kaikessa laitetaan vastaan. Jos ei syystä niin vähintäänkin periaatteesta.
-Tulevat allergiatestit tai oikeastaan se taistelu että sellaisiin päästäisiin.... No ne nyt saattavat kyllä tuoda helpotusta arkeen jos jotain löytyy mutta samalla ne mahdolliset allergiat stressaa.
On meillä niitä hyviäkin hetkiä. Ja ei, en osannut kyllä odottaa aivan tällaista (vauva- ja) taaperoaikaa.
Hei, tämä ei varmaan monia auta, mutta itse huomasin että kun olin pienten kanssa kotona, en pystynyt niin hyvin kuin olisin halunnut nostamaan elämää niiden arjen haasteiden yläpuolelle, vaikka ne yksittäiset "haasteet" nyt ei mitään suurensuuria olleet. Sitä jotenkin vaan vähitellen kului ja vajosi, vaikka olisi pitänyt olla se aikuinen joka kannattelee lasta ja tekee elämästä arvokasta ja mitä vielä, onnellista ja hyvää. Lapsen kanssa olemisessa olisi niin paljon hienoja hetkiä, olisi niin paljon syytä olla kiitollinen ja vaikka mitä, mutta ei vain jaksa.
Minua auttoi se, että kävin lasten kanssa jossain ohjatuissa lapsiperheille tarkoitetuissa jutuissa, vaikka monesti se lähteminen tuntuikin turhan vaivalloiselta. Niissä on koulutettu aikuinen kannustamassa ja lapsiystävällinen, positiivinen ympäristö, ja tuodaan siis esille sitä miten lapsen kanssa on hauskaa ja ihanaa olla kun vain heittäytyy siihen mukaan, ja muistutetaan taas mitä kaikkea kivaa lapsen kanssa voi tehdä. Saa onnistumisen elämyksiä ja vaikka lapsi vaikka ujostelisi tai ei menisi hyvin se itse tekeminen, tunnelma kuitenkin tarttuu, ja siinä hetkessä ei tarvitse tehdä mitään muuta.
Alunperin raahauduin kerhoihin vain siksi, että lapset saa leikkiseuraa, ja monesti olisin mieluummin jäänyt ihan vaan kotiin ettei tarvitse stressata pukemisia, syömisiä ja lähtemisiä, mutta jossain vaiheessa aloin ymmärtää sitä suurempaa merkitystä mikä sillä lyhyellä ajalla kerhossa oli. Meillä oli tarjolla ihana kerho jossa innostunut, elämäniloinen ohjaaja, mutta mikä vain sellainen tilanne, jossa pääsee näkemään ihmisiä jotka selvästi on ihastuneita siitä sinun lapsesta ja joille lapsi näyttäytyy ihanana olentona eikä kiukuttelevana 13 kg:n punnuksena, auttoi minua. Koska onhan se lapsi ensisijaisesti jotain ihanaa ja ihmeellistä, vaikka sitä ei aina jaksaisi nähdä niin. Koulutettujen lto:den yms lisäksi esimerkiksi vanhukset usein rakastaa lapsia ja todella arvostaa lyhyttäkin kohtaamista pienen ihmisen kanssa, se ei voi olla tarttumatta, joskus ne on toiset lapset hoitaa niin hellästi että se suorastaan liikuttaa ja muistuttaa siitä että se omakin on ihan kohta jo iso.
Siinä vaiheessa kun aamulla kiireellä mennään päiväkotiin ja illalla pimeässä kotiin ja puurretaan vaan niitä arkiaskareita, ei välttämättä tule mieleen illalla tai viikonloppuna enää lähteä mihinkään, vaan sitä pyöritään siinä oman perheen piirissä. Silloin se oma vanhemmuus jää vain oman jaksamisen varaan, eikä välttämättä tule niitä ulkopuolisia vaikutteita joiden mukaan voisi omaa asennettaan tarkastaa. Totta kai voi olla kestämättömiä tilanteita ja niin vaikeita haasteita, että omalla asenteella ei pitkälle pötkitä (toivottavasti silloin jaksetaan etsiä apua!), mutta usein kaikki on "ihan hyvin" ja silti rasittaa ja ärsyttää ja tuntuu näköalattomalta.
Mikä vain mikä auttaa näkemään sen oman lapsen positiivisessa valossa, isommassa merkityksessä, auttaa asettamaan ne arjen vaikeudet oikeisiin mittasuhteisiin. Mikä vain mikä auttaa tuomaan elämään naurua ja leikkimielisyyttä auttaa lapsen kanssa myös niinä kiukun hetkinä. Elämässä ei säily se vire itsestään, omia asenteita ja näkökulmia pitää aktiivisesti tuulettaa ja hakea tukea muualta. Tsemppiä kaikille temperamentikkaiden uhmisten kanssa!
Meillä auttoi taaperovaiheessa se, että takana oli vaativa vauva-aika. Meidän taapero oli moneen muuhun verrattuna vilkkaampi, energisempi ja vaativampi, mutta vauva-aikaan verrattuna kuitenkin helpompi kun nukkui paremmin, leikki vähän aikaa jo itsekseen ja söi itse. Parilla ystävällä taas oli todella helppo vauva ja heille taaperoaika oli iso muutos huonompaan vaikka heidän taaperonsa olivatkin rauhallisempia kuin meidän taaperomme.
Aamulla saan onneksi levähtää, kun mies huolehtii 1-vuotiaamme aamutoimet ja vie tarhaan. Aamuisin saan huolehtia vain itsestäni, syödä aamupalan rauhassa. Päivät menee töissä ja iltaisin pojan kanssa menee aikaa molemmilta vanhemmilta tasaisesti. Iltaisin olen usein väsynyt kaikkeen sotkuun ja temperamenttisen pojan kiukkuihin, mutta onneksi rakas mieheni syli ja seksi ja keskustelut auttaa silloin. Parisuhde kun on kunnossa niin kaiken muun jaksaa kyllä, vaikka väsyttääkin.