Olen mies ja kysyn: miksi ette tule toimeen oman tai miehenne äidin kanssa?

Miksi ketään pitäisi iän takia arvostaa? Jos on iän myötä karttunut jotain hyviä ominaisuuksia niin niitä toki, mutta ei se kaikilla noin mene.

Mitä tulee anoppiin, niin se on vaan se hänen kylmäkiskoinen suhtautuminen minuun ja lapsiimme mikä nyppii. Mutta eihän tuota usein näe niin eipä tuo haittaa.

Ja äiti taas. Voisi pyytää anteeksi sitä että pilasi lapsuuteni juomisellaan, mutta menee kai se näinkin.

Uskoisin, että tuo on asia, jonka vain harvat miehet pystyvät/osaavat ymmärtää.

En minä äitiäni sen takia arvostanut, että hänellä oli enemmän ikää kuin minulla. Arvostin ja rakastin häntä, koska hän oli minun äitini ja ihminen, joka eniten maailmassa rakasti minua. Kukaan ei tule rakastamaan minua yhtä paljon kuin äitini rakasti minua. Oli hirveä ymmärtää kuinka paljon menetin, kun hän kuoli. Miehen äitiä arvostan jo siitä syystä, että hän on kasvattanut pojastaan niin ihanan miehen.

Oletko itse niitä miehiä, joiden mielestä äidit ovat jotenkin niin myyttisiä ja pyhiä olentoja, ettet usko että he voivat ihan itse rikkoa välejä läheisiinsä? Mikäs myytti tuossa sitten on pelissä? Oma äitini on aggressiivinen, riidanhaluinen, arvaamaton, tasapainoton ja manipuloiva. Oli jo silloin kun olin lapsi. Se on minun syyni sille etten tule hänen kanssaan toimeen parhaalla mahdollisella tavalla. Sen sijaan anoppini on ihana ihminen. 

Anoppini oli erittäin mukava nainen, rauha hänen sielulleen.

Äitini on jaksanut koko elämäni väsymättä mollata minua ja tekemisiäni. Mainittakoon, etten ole koskaan ollut poliisin kanssa tekemisissä, en ole käyttänyt huumeita tms. paheita. Yliopistossa olen opiskellut, ja saman miehen kanssa olen ollut naimisissa jo kohta 25vuotta. Töissä käyn ja kohta 10 vuotta saman työnantajan palveluksessa ollut.

Mutta äidilleni olen aina syystä tai toisesta tuottanut häpeää. Olen usein saanut selkääni, kaikkia tekemisiäni ja onnistumisiani on mitätöity ja vähätelty. Kaikki vastoinkäymiset ovat olleet äitini mielestä omaa syytäni. Nyt kun olen itse äiti ja olen kasvattanut 2 ihanan normaalia lasta olen ymmärtänyt kuinka hirveän epäreilu äitini on minulle ollut... Olenkin kasvattunut omat lapseni kannustamalla ja kehumalla, pitämällä sylissä usein ja halaamalla ja kertomalla että rakastan. Ja minulla onkin ihanat välit lapsiini.

En ole noin viiteen vuoteen soitellut äidille enkä pyytänyt kylään enää. Äitini soittelee silloin tällöin, ja juttelemme ihan normaalisti kuulumiset, naurammekin. Mutta aina vähän vatsanpohjassa kääntyy kun näen puhelimen näytöllä vilkkuvan äidin nimen ja numeron.

Vanhemmilla naisilla on usein vanhanaikainen tasaarvokäsitys joka ärsyttää. Miniä on heille automaattisesti ns. alempiarvoinen. Ja mieshenkilöt jotenkin korkeampiarvoisia. Omaan arvomaailmaan sellainen ei istu.

Mä en tullut anoppini kanssa toimeen, koska olimme tosi erilaisia. En osannut olla hänen kanssaan "oikein". Mä olen korkeasti koulutettu, uraorientoutunut, hän kansakoulun käynyt kotiäiti. Hän kulutti vapaa-aikansa seiskan juorujen parissa ja toisten ihmisten elämiä arvostellen. Hän kommentoi mun imetystä (liian pitkään imetin), ruokia (tuhahteli itse tekemilleni soseille, kun kaupasta saa parempaa pilttiä!), lasten kasvatusta. Häntä ärsytti, kun olin menestyneempi urallani kuin poikansa. Hän neuvoi asioissa, joista ei neuvoa pyydetty. Hän kieltäytyi kutsuista tulla meille, koska pitihän pojan kotiin tulla, eikä äidin vieraisille. Oli hankalaa, vaikeaa, väsyttävää. Tuossa ihan muutamia esimerkkejä. Oli niitä paljon muitakin. Rikottuja lupauksia, ei apua, vaikka ihan tosi hädässä vain pyydettiin... Onneksi on jo entinen anoppi!

En näe mitään syytä arvostaa vanhempia ihmisiä. Arvioin ihmisiä tekojen ja käytöksen mukaan. Ryppyjen määrä ei siinä vaikuta.

Äiti joka piilottaa ruuat, jättää viikoiksi yksin alkkisisän kanssa ( yöt yksin kotona ja elin koko kesän ranskanleivällä) Olen aina joutunut pärjäämään yksin. Hän ei ansaitse edes nimeä äiti.

Anoppi on itsekäs ja kylmä kalkkuna.

Ketään ei tarvitse arvostaa siksi, että on jonkun äiti!

Oma äitini ei kunnioita minua, ei ole koskaan kunnioittanut. Ei tosin muitakaan ihmisiä kuin itseään. En voi olla enkä halua olla tekemisissä. Todella surullista, mutta patempi vaihtoehto oman mielenterveyden kannalta. Anoppi on kyllä ihana. Hänen kanssaan olen mielelläni ihan vapaaehtoisestikin.

Moni nainen kuvittelee olevansa parempi ja täydellisempi, kuin edellisen sukupolven naiset tai seuraava sukupolvi.

Johtunee heikosta itsetunnosta ja ymmärtävyydestä kohdata ihminen, oli hän nuori tai vanha, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Tätä ongelmaa ei juuri ole vahvoilla ja erityisesti menestyneillä naisilla,kun he voivat olla omia itseään ja suovat sen myös anopille ja äidilleen.

Kasvatuksen tulos. Monella naisella on heikko itsetunto ja sen seurauksena haetaan hyväksyntää omalle toiminnalle. Oma elämä ja teot ovat riippuvaisia toisten hyväksymisestä ja kehumisesta ja jos niitä ei tule, loukkaannutaan.

Eikä tämä koske anoppeja ja omia äitejä, vaan sama ilmiö on joillakin naisilla myös harrastuspiirissä, työpaikoilla, parisuhteessa jne.

Kunnioitus ei tarkoita sitä että ei saa suuttua tai keskustella vaan kunnioitus on hyvän maun rajoissa riitelyä.... Ei esimerkiksi päälle käymistä tai toisen haukkumista injootiksi tai omahyväiseksi tai itsekkääksi.... VAIKKA NÄIN OLISI ASIA. 

No jaa. Tuossa dementoitunut äitini laittoi telkkaria kovalle vaikka perhe meni nukkumaan. Kävin laittamassa ääntä pienelle, niin olinkin sensemmoisen lutkuttaja.

Itku tuli. Ei pitäisi omaa äitiään ottaa hoitaakseen, harmia tuosta vain seuraa. Pahinta on se, että äitini mielestä olen varmaan ollut maksullinen nainen lapsesta asti, ja siksipä ei häntä koskaan tainnut haitata kaulailla pedofiilia perhetuttua, jonka olin yrittänyt kertoa kähmineen minua kolmetoistavuotiaana.

Sitä ei normaali mies voi tajuta, miten murhaavan tuomitsevasti voi nainen suhtautua tyttärensä seksuaalisuuteen. Olen ihmeissäni, että siitä on mitään jäljellä. Jonain toisena aikana olisin varmasti luostarissa, joko itse karanneena sinne tai väkisin vietynä.

Tuosta voit ekstrapoloida, miten ilkeästi inhotaan kaikki muutkin asiat - ulkonäkö, pukeutuminen, lastenkasvatus, urahaaveet, parisuhteet, käytös...

Aika harva näistäkään myrkynkylväjistä taitaa poikaansa suhtautua ihan yhtä raatelevasti. Tosin, on sellaistakin nähty, mutta sitten puhutaan jo puhtaasti narsistiäideistä. Tytärtään rääpii moni sellainenkin, joka ei täytä määritelmää.

Äiti oli lämmin ihminen. En voi sietää sitä, että olen itsekäs ja poltan päreeni joka tilanteessa. Vihaan äitiäni.

Tähän kysymykseen on vastauksia yhtä paljon kuin on vastaajia. Sinä olet sellaisessa asemassa että voit määritellä miten vaimo ajattelee kenestäkin? Tuskin sinulla pelättävää on, jos äitisi osaa käyttäytyä ja on mukava ihminen

Jotkut teot vaan ottaa päähän, kuten se, että on meillä kylässä ja välittää vain omasta hyvinvoinnistaan. Minulla vaativa työ, hän eläkkellä. Lepäilee vierashuoneessa ja katselee telkkaria sillä aikaa kun minä valmistan ateriat ja hoidan lapset. Tulee sitten valmiiseen pöytään. Ei leiki lasten kanssa yksin. Joskus tulee mukaan, kun minä olen siinä. Silloinkin usein sivuuttaa lasten kommentit, niin että minä joudun pyytämään häntä kuuntelemaan, mitä lapsella oli asiaa tai vastaamaan lapsen kysymykseen. Hän selittää vain omia asioitaan. Olisi ihanaa, kun olisi joku, joka ottaisi edes hetkeksi täyden vastuun lapsista niin, että minä saisin levätä. Veisi vaikka ulos tai leikkisi oma-alotteisesti. Kävisi vaikka kaupassa. Olen ihan kuitti palatessani vierailujen jälkeen takaisin töihin. Kyllä se ottaa päähän niin, että saatan joskus väsyksyssäni sanoa jotain suoraankin, mikä tulehduttaa välejä. Äiti ottaa nokkiinsa, mutta mikään ei muutu.

Vierailija kirjoitti:

Kasvatuksen tulos. Monella naisella on heikko itsetunto ja sen seurauksena haetaan hyväksyntää omalle toiminnalle. Oma elämä ja teot ovat riippuvaisia toisten hyväksymisestä ja kehumisesta ja jos niitä ei tule, loukkaannutaan.

Eikä tämä koske anoppeja ja omia äitejä, vaan sama ilmiö on joillakin naisilla myös harrastuspiirissä, työpaikoilla, parisuhteessa jne.

Ja sama ilmiö on joillakin miehillä ihan vastaavissa tilanteissa. Eipä niitä miehiä sen tervepäisemmiksi ole osattu kasvattaa.

Eli eiköhän tässä ole kyse ihmisistä vain.

Oma äitini on takiainen, ellei määritä tiukkoja rajoja.

"Mikä ihmeen myytti tässä on pelissä?"

Tarvitaanko siihen myytti?